lapsesta nuoreksi

oma kertomus kirjoitti:

"tositarina vanhempien rakkaudesta Alistetusta lapsesta tasapainoinen aikuinen Olen lähtöisin uskovaisesta perheestä ja minulle on aina sanottu "kunnoita vanhempiasi", mutta vanhempiani ei ole opetettu kunnioittamaan lapsiaan. Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta en tiedä voinko koskaan noudattaa tuota käskyä. En tiedä, ovatko vanhempani ansainneet kunnioitustani. Ensimmäinen asia minkä lapsuudestani muistan ei ole yhtä iloinen kuin voisi kuvitella. Istun olohuoneen lattialla isääni vastapäätä. Isällä on vyö kädessä ja hän ojentaa toisen kätensä minua kohti ja sanoo: "Anna käsi". Olen vasta muutaman vuoden ikäinen ja tiedän vain sen, että en halua ottaa isää kädestä kiinni, tiedän että hän lyö minua jos annan periksi. Kun en anna hänelle kättä, hän lyö minua vyön soljella jalkoihin. Isku sattuu valtavasti ja tuntuu siltä, kuin jalkani olisivat tulessa. Mutta en aio antaa periksi enkä varmasti itke, koska siitä isä vain innostuisi. Hän toisti käskynsä uudelleen ja uudelleen ja kerta toisensa jälkeen sain iskun jaloilleni. Lopulta annan käteni hänelle. Hän tarttuu siihen kovakouraisesti riuhtaisten minua lähemmäs itseään ja sanoo: "Etköhän ole jo läksysi oppinut". Sitä en muista, mistä isä oli minulle suuttunut mutta sen tiedän että tämä kerta ei jäänyt viimeiseksi. Isäni oli töissä autokorjaamolla Etelä- Suomessa. Hän oli paljon töissä ja väsyi siellä niin paljon, että kun hän tuli kotiin, ensitöikseen hän komessi minut ja kaksi siskoani piiskajonoon ja löi meitä, omia lapsiaan, vyön solkiosalla raivokkaasti paljaille pyllyille. Tuntui kuin selkäsauna olisi kestänyt ikuisuuden ja kun isä vihdoin viimein päästi minut otteestaan, jouduin takapuoli veressä ja jalat kihelmöiden katsomaan kun isä hakkaa siskojani. Tätä jatkui koko lapsuuteni ajan, lähes päivittäin. Elämä oli yhtä pelkäämistä. Isä oli aina vihainen jostain meille lapsille ja joskus äidillekin. Miksi äiti ei puolustanut meitä vaan antoi isän hakata? Kerran menimme kahden siskoni kanssa ulos leikkimään toisten lasten kanssa. Isosiskoni oli tuolloin jo sen ikäinen, että osasi katsoa kellosta sovitun ajan ja huolehtia kotiin menemisestä oikeaan aikaan. Kun leikimme ulkona, vettä alkoi sataa ja leikkikaverimme menivät oman talonsa pyöräkellariin jatkamaan kesken jääneitä leikkejään. Isosiskoni tarkisti kellosta, että iso viisari ei ollut vielä lähelläkään kahtatoista, joten menimme kavereiden perässä pyöräkellariin leikkimään. Kun sitten iso viisari oli yhdeksäisen päällä, juoksimme kotiin, jotta olisimme siellä ennen sovittua aikaa. Soitimme ovikelloa ja äiti tuli ovelle vastaan. Hän oli vihainen ja käski meidän laskea housumme alas. Isä odotti olohuoneessa vyö kädessään ja taas seisoimme piiskajonossa odottaen omaa vuoroamme joutua isän polvelle. Muistan aina sen odotuksen. Oli piinaavaa seisoa housut nilkoissa isän edessä ja katsoa kun toisia hakataan, tietäen että kohta oma vuoro koittaa. Isän käsi heilui raivokkaasti ja samaan tahtiin ruskea nahkavyö heilahteli ilmassa osuen lopulta siskoni takapuoleen aiheuttaen kovan äänen. Vyön soljessa oli kolme piikkiä vierekkäin. Pelkäsin sitä. Olen seitsemänlapsisen perheen toiseksi vanhin lapsi. Vanhemmillani on kuusi tytärtä ja yksi poika, joka on lapsista nuorin. Minulla ja isosiskollani Saralla on noin vuosi ikäeroa. Sara on syntynyt syyskuussa 1984 ja minä jouluaattona 1985. Seuraavaksi syntyi Miina, tammikuussa 1987, Eevi syntyi elokuussa 1990, Siiri elokuussa 1991, Manna joulukuussa 1992 ja Mikko huhtikuussa 1994. Kun olin pieni, askartelimme äidin kanssa paljon. Leikkelimme lehdistä vauvojen kuvia ja liimailimme niitä vihkoon. Äiti kirjoitti tarroillekin puhekuplia ja keksi niihin tekstit. Se oli mukavaa. Lapsuuteni kohokohtia olivat ne hetket, kun kävimme kaupungin rannassa syöttämässä sorsia. Saran ja Miinan kanssa kilpailimme siitä, kuka saa heitettyä sorsille enemmän leivänmurusia ennen kuin lokit vievät ne. Muistan myös pitkät kävelyretket, joita teimme äidin kanssa paljon. Usein kävimme kotieläinpihalla ruokkimassa vuohia ja kaneja. Minusta oli mukavaa, kun sain syöttää eläimille voikukanlehtiä. Olisin voinut olla siellä vaikka koko päivän. Näitä onnenhetkiä kesti aina vain sen aikaa, kun isä oli töissä.Tiesimme, että kun äiti alkaa valmistaa janssoninkiusausta, isän työpäivä päättyy ja hän tulee kotiin. Menimme yhteiseen huoneeseemme ennen isän tuloa ja olimme siellä mahdollisimman hiljaa ja kiltisti. Joskus piilouduimme vaatehuoneeseenkin. Ajattelimme, että jos olemme oikein kilttejä ja hiljaa, ehkä isä ei hakkaisi meitä. Ehkä hän tulisi luoksemme ja ottaisi meidät syliinsä ja leikkisi kanssamme. Aina isä kuitenkin löysi meidät ja seisoimme taas piiskajonossa, housut nilkoissamme. Oli sellainen sääntö, että kun joku saa piiskaa, toisten täytyy seisoa rivissä katsomassa. Jos joku yleisössä erehtyi nauramaan tai edes hymyilemään piiskattavan hassunnäköiselle rimpuilulle ja sätkimiselle, kaikki saivat uudelleen selkään. Mietimme usein, mitä pahaa olimme isälle tehneet kun hän aina vaan hakkasi meitä vaikka yritimme parhaimman mukaan olla kiltisti. Kun sitten muutimme Heinolan kaupungista maalaiskuntaan, olivat Eevi, Siiri ja Mannakin jo syntyneet. Minä kävin peruskoulun toista luokkaa pienessä maalaiskoulussa, Sara oli kolmannella luokalla ja Miina esikoulussa. Sara oli melkein joka päivä poissa koulusta päänsäryn takia ja äiti kuljetti häntä sairaaloissa Lahtea myöten. Me muut olimme isän kanssa kotona, hakattavana. Vanhimpana kotona olevana yritin pitää huolen pienemmistä sisaruksistani ja samalla ikään kuin olla äiti talossa. Opin seuraamaan isän mielen ailahteluja jo pienistä merkeistä ja kun hän sitten jostain raivostuneena käski Eevin ja Siirin hakea metsästä piiskat, jotta hän voisi taas purkaa raivoaan lapsiinsa, minä menin omaan huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni niin kovaa kuin kahdeksanvuotiaan voimilla pystyin. Huoneeni ovi oli kodinhoitohuoneen päässä ja oven pamahtaessa kiinni kodinhoitohuoneen katossa olevasta loisteputkivalaisimesta putosi suojus lattialle. Silloin isä sai hyvän syyn hakata minut Eevin ja Siirin sijasta. Hän hakkasi minua molemmilla risuilla ja kun viimein sai raivonsa purettua, hän lopetti ja meni nukkumaan. Minut jätettiin yksin nuolemaan haavojani. Eevi ja Siirikin lähtivät tyytyväisinä jatkamaan kesken jääneitä leikkejään. Yritin aina parhaani mukaan pelastaa pienemmät sisarukseni isän kynsistä. Keksin kaikenlaisia syitä, miksi isä hakkaisi minua eikä pienempiä. En kestänyt katsoa kun muita lyötiin. Jokainen isku, joka kohdistui rakkaisiin sisaruksiini, satutti minua paljon enemmän kuin itseeni kohdistuneet iskut yhteensä. Tietenkään en joka kerta pystynyt heitä pelastamaan, vaan hekin saivat kokea maailman julmuuden jo elämänsä ensimetreillä. Eräänä päivänä äiti vei Saran taas Lahteen tutkimuksiin päänsäryn takia ja minä jäin pois koulusta, koska pelkäsin niin paljon Saran puolesta. Minun oli todella paha olla, enkä tiennyt miten päin olisin. Itkeäkään en uskaltanut, koska tiesin sisälläni olevan niin paljon itkemättömiä itkuja, että niiden purkamiseen olisi kulunut tunteja. Pelkäsin, että Sara ei tule enää takaisin ja pelkäsin, että isä taas suuttuu meille jostakin. Pidin kuitenkin kaikesta huolimatta sinnikkäästi itseni kasassa siihen asti, kunnes kuulin, että Saralla on aivokasvain ja että hänet on viety Tampereelle leikattavaksi. Juoksin ulos. Menin metsään itkemään. Itkin pitkän aikaa ja mietin mielessäni milloin saan itkun loppumaan. Se oli vaikeaa, mutta lopulta pystyin lopettamaan itkemisen ja nukahdin. Heräsin vesisateeseen, olin märkä kuin uitettu koira ja lähdin kotiin. En muista mitä tapahtui kun menin kotiin, mutta seuraavat päivät olivat pahempia kuin pahin painajaiseni. Äiti ja isä, ne henkilöt joihin lapsen tulisi voida turvautua joka tilanteessa, tappelivat keskenään ja myös me lapset saimme heidän riidoistaan osan niskaamme. Saimme iskuja, tukkapöllyä, läimäytyksiä, syytöksiä ja kaikkea muuta, mikä voi murskata pienen lapsen kehittyvän itsetunnon. Yritin käydä koulua, olla tukena nuoremmille sisaruksilleni ja vanhemmilleni, suomeksi sanottuna olin yleinen tukipilari johon kaikilla oli lupa nojata. Välillä minusta tuntui, että tarvitsen itsekin tukea pysyäkseni pystyssä. Kaipasin turvallista syliä, olkapäätä jota vasten voisin itkeä, olinhan vasta kahdeksanvuotias. Niitä en koskaan saanut. En vielä tänäkään päivänä tiedä miten kestin kaikki ne vuodet. Mistä sain voimaa ja rohkeutta. Miten niin pienellä lapsella voi olla niin paljon sisua, sitä en tiedä. Sara pääsi sairaalasta kotiin ja jonkin ajan kuluttua tuli kouluunkin. Hän jäi kolmannella luokalla luokalleen ja kävimme peruskoulun loppuun samalla luokalla. Meitä alettiin kiusata koulussa. Kiusaaminen oli syrjimistä ja nimittelyä. Haukkumanimiltämme olimme ylijätteitä. Kotona tilanne ei rauhoittunut alkuunkaan. Leikimme usein sisarusteni kanssa ilveilyleikkejä. Irvistelimme toisillemme ja vääntelimme naamojamme mitä rumemman näköisiksi. Äiti tuli kerran katsomaan mitä touhusimme ja muistan aina hänen sanat kun hän huusi: "Tapsa, tule antamaan Hannalle piiskaa, Hanna on kierosilmä!" Ja isäni vastaus oli: "Kuka täällä nyt lapsilleen piiskaa antaa?". Nuo lauseet ovat pinttyneet takaraivooni hyvin selkeinä. Äiti oli noihin aikoihin sellainen, että hän teki kaikenlaisia asioita hetken mielijohteesta. Yhden tapauksen muistan hyvin; Istuimme illalla koko perhe keittiössä ruokapöydän ääressä ja mietimme millaista olisi muuttaa jonnekin muualle asumaan. Suunnittelimme millaisen talon ostaisimme ja millainen piha siinä olisi. Se oli selvää, että talo olisi meren rannalla. Sitten äiti ehdotti, että lähtisimme Vaasaan katsomaan onko siellä taloja myytävänä. Siltä istumalta pakkauduimme autoon ja lähdimme ajelemaan kohti Vaasaa. Ajelimme monta tuntia pysähtyen välillä jaloittelemaan. Matka tuntui kestävän ja kestävän, aivan kuin olisimme istuneet ahtaassa autossa viikkoja. Kun sitten loppujen lopuksi pääsimme lähelle Vaasaa, kysyin äidiltä mitä kello on. Hän vastasi, että on aamuyö ja minä kysyin: "Kukahan myy Vaasassa taloja aamuyöllä?". Kai vanhempani alkoivat siinä vaiheessa ajatella asiaa järjen kanssa, sillä käännyimme takaisin kotia kohti ja aamulla menimme kouluun. Isä vähensi huomattavasti lastensa pieksemistä siinä vaiheessa kun lähdimme Saran kanssa yläasteelle kaupungin kouluun. Kai hän tajusi, että olemme jo sen verran vanhoja että ymmärrämme asioita ja tiedämme lasten pieksemisen olevan rikos. Ajattelin, että nyt se on ohi, meidän ei tarvitse koskaan enää kokea mitään vastaavaa. Voimme elää ja olla niin kuin muutkin lapset. Toisin kuitenkin kävi. Ei olisi pitänyt huokaista helpotuksesta liian aikaisin ja nuolaista ennen kuin tipahtaa. Yläasteella sain kavereita, ystäviäkin. Tutustuin kahteen uskomattoman upeaan ihmisen, joista tuli minun parhaat ystävät. Kumpikin sairasti anoreksia nervosaa. Kerroin heille omia asioitani ja he omiansa minulle. Mutta kun äitini kuuli ystävieni sairastavan anoreksiaa, hän käski minun pysytellä erossa heistä ja kielsi minua olemasta heidän kaveri. Hän sanoi, että anoreksia tarttuu ja seura tekee kaltaisekseen. Äiti alkoi seurata tekemisiäni ja etenkin syömisiäni. Hän komensi minut päivittäin puntarille ilman vaatteita ja pakkosyötti minua jatkuvasti aivan kuin en osaisi itse syödä ollenkaan. Kun tulin koulusta, minun piti syödä kaksi lautasellista ruokaa, koska äiti päätti, etten ollut syönyt koko päivänä mitään. Ja ruuan jälkeen minun piti riisuutua kokonaan ja mennä puntarille seisomaan, äidin silmien alla. Äiti sanoi, että minun täytyy painaa 60kg, eikä yhtään alle. Ilmeisesti hän päätti, että minullakin on anoreksia, kun kavereillani oli. Melko pian äiti muuttui hirveämmäksi. Jos lähetin jollekin kaverilleni kirjeen, hän avasi kuoren ja luki kirjeen ennen kun repi sen ja heitti roskakoriin, vaikka laitoin kuoreen postimerkinkin valmiiksi. Saman kohtalon saivat myös minulle tulleet kirjeet. Tällaista oli elämäni ollessani kahdeksannella luokalla koulussa. Kun kahdeksas luokka lähestyi loppuaan, vanhempani alkoivat etsiä uutta, isompaa taloa. Heidän silmissään kiilui lakkautettu kansakoulu. Kävimme katsomassa useita taloja, mutta mieleistä ei tahtonut löytyä. Sitten ihan vahingossa heidän silmiinsä osui entinen kansakoulu keltaisen pörssin sivuilta internetistä. Koulu oli Pohjois-Suomessa, joten muutimme sinne. Ennen muuttoamme minulla meni välit poikki toisen ystäväni kanssa ja se masensi minua entisestään. Pohjoisessa kävin yhdeksännen luokan. Edelleen äiti vahti syömisiäni ja samalla tavalla aukoi ja repi kirjeeni. Heti peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun. En vielä saanut opintotukea, joten jouduin pyytämään äidiltä ruokarahaa joka viikko. Sitä en aina saanut pyynnöistäni huolimatta, koska olin jo iso, eikä äidin velvollisuus ollut enää minua elättää tai niin hän asian ilmaisi. Tämä johti siihen, että jouduin ottamaan opintolainaa. Äiti oli oikein iloinen, kun sain myönteisen lainapäätöksen ja hän lähti mukaani ostoksille. Kaupassa hän lastasi ostoskärryyn miltei kaikkea mitä kaupasta löytyi ja käski minun maksaa ne. Kun sanoin vastaan, hän vetosi oikeuteensa käyttää pankkitiliäni ja sanoi "lainaavansa" rahat sieltä itselleen. Maksoin kassalla omat ostokseni ja jätin äidin seisomaan kassajonoon täyteen lastattujen ostoskärryjen kanssa. Siinä oli kahvinkeitin, pölynimuri, videokamera, kenkiä, vaatteita, ruokaa ja karkkeja. Kauppareissun jälkeen menin sitten takaisin kouluun. Aina kun viikonloppu lähestyi ja menin ostamaan itselleni, koiralleni ja kissalleni ruokaa, huomasin tilini olevan lähes tyhjä. Soitin äidille ja hän myönsi lainanneensa vähän rahaa laskuihin ja mihin milloinkin. Suutuin ja sanoin, että eikö hän voisi opetella pyytämään edes luvan viedä toisten rahat. Se johti siihen, että aina kun minulle oli tullut rahaa, äiti soitti ja kysyi sitä lainaan. Kun sanoin ei, hän vastasi: "Kun menen tietokoneelle ja painan nappia, ne rahat tulevat minun tilille ilman sinun lupaakin." Ja niin opintolaina hävisi tililtäni ja äiti vei Miinan, Eevin, Siirin, Mannan ja Mikon pizzeriaan syömään. Opiskeluaikanani olin sitten viikon maatalouslomittajana kaverini kotitilalla. Se oli melko rankkaa työtä ja kun palkka tuli tililleni, se hävisi melkeinpä saman tien. Äitini otti senkin. Hän vei lähes kaikki rahani. Kun täytin 18 vuotta, poistin vanhempien käyttöoikeuden tiliini ja äiti suuttui minulle siitä. 17-vuotiaana löysin itselleni ihanan miehen täältä Pohjois-Suomesta. Tapailimme toisiamme muutaman kerran ja melkein heti menimme kihloihin. ( Viikon seurustelun jälkeen ) Rakastuin tapaamaani mieheen yhdessä hetkessä ja halusin pitää hänet itselläni ikuisesti. Melkein siltä seisomalta muutin hänen luokseen asumaan. Vanhemmat eivät sanoneet muuttoaikeisiini mitään. kun sitten pakkasin tavaroitani, äiti kysyi että onhan minulla varmasti kaikki tavarat mukanani ettei tarvitse palata niitä hakemaan. Ihmettelin sitä. Eikö äidit yleensä sano kotoaan muuttaville lapsille, että jos maailma tuntuu liian kovalta ja kylmältä paikalta, kotiin saa aina palata. Minulle se koti oli se kova ja kylmä paikka. Nyt olemme mieheni kanssa naimisissa. Muutostani on kulunut jo yli 3 vuotta. Meillä on kaksi ihanaa, pientä tyttöä. Vasta nyt kun tiedän miltä tuntuu odottaa lasta 9 kuukautta ja sitten synnyttää pieni, avuton käärö maailmaan, huomaan että ei ole yhtään normaalia hakata omia lapsiaan. Pieniä tyttäriäni hoitaessa olen miettinyt omaa lapsuuttani ja huomannut kuinka syvät haavat omat vanhemmat voivat pelkällä käyttäytymisellään lapsilleen aiheuttaa. Aion pitää siitä huolen että omat, tällä hetkellä 1v 11kk ja 8kk ikäiset pienet ihmisen alkumme eivät tule KOSKAAN saamaan selkäänsä missään tilanteessa. Ihmettelen sitä, että jos omista vanhemmistani on tuntunut samalta hoitaessaan minua kuin minusta tuntuu hoitaessani lapsiani, miten he ovat voineet hakata meitä. En voisi kuvitellakaan satuttavani maailman arvokkaimpia aarteita. Minulle ei koskaan kerrottu minkäänlaista syytä hakkaamiseen. Ei koskaan selitetty miksi vanhemmat lyövät. Ei kukaan tullut lohduttamaan kun oli paha olla. Vanhempien ei koskaan tarvinnut pyytää anteeksi eikä kunnioittaa lapsiaan. Se on kummallista. Tottakai välillä oli hyviäkin päiviä, mutta ne eivät riitä peittämään väkivaltaisten vanhempien aiheuttamaa tuskaa ja pahaa oloa. mikään ei riitä. Koskaan. Jossain elämänvaiheessa yritin vain unohtaa kaiken. Yritin jättää lapsuuteni pahat asiat taakseni ja juosta karkuun. Juoksin ja pakenin, kunnes hyomasin, että ne asiat ja tapahtumat ovat osa minua enkä tule koskaan pääsemään niistä eroon. Raahaan sitä tuskaa mukanani loppuelämäni. On vain opeteltava elämään sen kanssa. On opeteltava hengittämään kun joku painaa kurkussa, sullottava sitä pahaa oloa syvemmälle sielun sopukoihin, niin syvälle että sitä ei kukaan löydä, kunnes se taas joskus nousee painamaan kurkkua ja salpaamaan hengityksen uudelleen ja uudelleen. Haavat paranevat hitaasti ja arpeutuvat lopulta. Ehkä osa arvista joskus häviää, tuskin kuitenkaan kaikki. Mutta tällainen oli tämä tarina. Jonain päivänä ehkä olen niin vahva että pystyn antamaan vanhemmilleni anteeksi, en tiedä. Sen tiedän, että en koskaan unohda. "

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä