lapsuudesta. Muistatko erikoisesti jonkun leikin, kirjan, lahjan ,lelun ,tai jotain muuta. Kerroppa asiasta, olisi varmaan mukavaa kuulla oliko ne lapsuuden asiat läpi Suomen samanlaisia. Minulle itselleni on jäänyt mieleeni aapinen. Jossa joka kirjaimen kohdalla oli kuva ja lause jossa näitä kirjaimia oli käytetty. Mutta olen monesti ajatellut että oliko se sota ajan jälkeinen aika niin synkkää, että lapsellekkaan ei kirjoitettu mitään myönteistä.Muistan lauseet ja kuvat: Tuli poltti Tuomaan talon. Virta vei Väinön veneen.Yskä yltyy Yrjössä.Ja itkeviä lapsen kuvia!
mitä muistat
marja-liisa41
752204
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 6 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 75
Vanhimmat
Luin ohimennen hutaisten jostain artikkelista kuinka entisajan lastenleikit ovat katoamassa. Sääli ! Nykyään:Play Stationit, tietsikat yms. - Hämärästi muistan mm. polttopallon,viimeinen pari uunista ulos, stiflu (?), käpylehmät ja sen sellaista- en enää muista. Mutta kovasti ulkosalla leikittiin. Aapisen muistan kyllä minäkin vaan ei tainnut olla sama kuin Sinulla ? Ja ne kauhunhetket: karttakeppi kouraan ja kartalle! Entäs luokan edessä laulaminen ?! Harmi kun en leikkejä muista... Mutta puissa kiipeilyssä voitin pojat !
Se oli hame ja päivä. Ja äiti kauhisteli, että kun repii kaikki vaatteensa. Että hän ymmärtäis, jos olisit pojan kurikka, mutta kun tyttö!
En muista koskaan muutoin, kun koulussa ja juhlissa hametta pitäneeni. Kyllä ulkoleikeissä oli aina pitkikset. Meitä oli naapurustossa 7 poikaa, ja minä ainoana tyttönä. Lumikki ja seitsemän kääpiötä ;)) Kyllä siinä tohinassa hame ei olisi kestänyt, eikä kiipeily siten onnistunut. Jossain vaiheessa oli luistelupuku, siinä pieni hamonen, mutta ei muutoin. Suksilla hypättiin hyppyrimäestä, ja vaadin jossain vaiheessa pikaluistimet, kun pojat luisteli ohi , mulla kaunarit silloin. Kesällä käytiin joessa uimassa, pyöräiltiin 5km matka jo 6vuotiaana, vaan eihän autoja ollut silloin näin paljon. Koulussa tuli sitten nelis, ja muita joukkuepelejä. Kymmenentikkua laudalla, kirkonrottaa ja taisi niitä muitakin olla kesäisin, mitä leikittiin. Olympialaisia -52 leikittiin koko kesä. Koulussa oli kivaa, ja silloin tutustuin vihdoin myös tyttöihin, vaan eipä ne leikit oikein yhteen sopineet, niin poikamainen olin.
Todellakin; muistutit mieleeni 10 tikkua, kirkon- rotat yms. ! Mihin minä ne unohdin ?! Minullakin hame päällä vain pakosta. Eli harvoin. Housun polvet aina rikki. Äiti ei oikein tykännyt... Kansakouluaikoina asuimme metsän vieressä; pellon laidalla. ( nykyään maisemissa on Iso-Jaot,yms. isoja liikkeitä ). Metsässä leikittiin aika paljon. ( Niin, ne puut ja pelkuripojat )!! Uitiin myös - koiraa. Katkera olin kun piti "skrinnata" kaunareilla ( käytetyillä )eikä saanut hokkareita... Eräs ihanimpia kesämuistoja : heinään rivi metsä- mansikoita ja mustikoita ! NAM !
Leikeissä minulla oli vuoden verran nuorempia kavereita, varsinkin Tapio joutui pakon edessä taipumaan valtaani. Usein leikimme kotia, äidin rooli oli haluttu ja ainoa poika joutui isäksi, lapsia oli vaihteleva määrä miten milloinkin. Kun olin pomo sain itse valita oman roolini. Halusin olla lehmä. Lehmä märehti nurmikolla ja oli erityisen kova karkailemaan. Luistimista muistan sen joulun kun sain ensimmäiset luistimet. Oli tosi raju pettymys, kun ne olivat korkeateräiset hokkarit. Linkuttelin niillä pitkin jäätä nilkat linkussa enkä meinannut millään oppia luistelemaan. Olin varmaan liian korkealla. En muuten ole koskaan tykännyt korkokengistäkään, niissä ei nilkat mene linkkuun, mutta polvet tahtoisivat olla koukussa.
1941 syntynyt ja muistan vaikka mitä. Aloitetaan vaikka siitä, kun minua pienenä konttaavana lapsena vähän niin kuin vedettiin höplästä. Konttasin lankarullan perässä ja aina kun meinasin ottaa sen kiinni niin se liikahti eteenpäin. No aikuisena vasta tajusin että lankarullan lanka oli vedetty kauempana olevan hetekan lenkistä ja aina kun yritin ottaa rullan, niin joku veti sitä langasta eteenpäin eihän sitä lankaa pienenä huomannut. On muitakin muistoja sota-ajlta saakka, mutta enhän silloin tiennyt että oli sota. Isän veli oli eturintamasta "puntikasella" no naisissa tietenkin meillä ruokailun jälkeen meni maata keittiön lattialle ja minä siihen vatsa päälle istumaan ja keikuttelemaan. Muistan kun olin häkkisängyssä ja kaikkea muutakin, saa nähdä milloin dementia iskee ja muistan vielä kauemmaksi varmaan sinne saakka kun olin äidin vatsassakin.
Hei ! Voi miten minua nauratti se lehmänä olo ! Olitkos kuinkakin vanha Mansikki ? Kyllä lapset on välillä hauskoja - jopa pikku- pomotkin !
mulla oli ne ihan ekat 4vuotiaana joululahjaksi saadut, kun laitettiin monoihin kiinni. Kävelin vaan linttaan, ja äiti heltyi sit kaunareihin, mut ei oikein sit huumori pelannut, kun halusinkin ne pikaluistimet, :)) Tuosta heinänkorresta, luulllaanko me toi yht'aikainen mansikka-mustikka juttu, siitähän on kauniita maalauksia, ja kuvituksia, lastenkirjoissa, korteissa ynm. Metsämansikat tulee paljon ennen mustikoita, ainakin nykyisin ;)) ja epäilen et mustikan sais siihen pujotettua noin vaan. Viimekesänä jus lapsenlapsen lapsen kanssa söimme niitä mansikoita siten, vaan mustikat oli vasta kukassa ;))
No mitähän hiivatin marjoja ne sitten oli ? Muistiko näin pahasti pettää ? No sovitaan sovin- nolla että jotain metsämarjoja kuitenkin. Sitäpaitsi kyllä mustikan seivästää jäykkään hei- nään. No ainaskin villivadelmia syötiin; madot vaan ensin pois. ( älä nyt ystävä hyvä teilaa tätäkin; sydän särkyy). - Ainakin yksi muistelo on totta: hiihtomatkat kouluun osin metsän halki ( aamupimeällä jos joutui yksin hiihtämään niin kyllä pelotti) sekä myös riemu ihan uusista monoista (reiät pohjiin)! ja eka fillari! Opettelin polkemaan poikien fillarilla tangon välistä; usotsie että oli vaikeaa... - Mutta mihinkäs rämäpää-tytöt ei pystyisi !
niinhän itsekin muistelin, mut aloin viime kesänä miettimään, et voiks se olla niin? Pääkaupunkiseudulla ne ei kyl yhtäaikaa ole valmiita ;( Meillä oli naistenpyörä, mutta olihan sekin viis vee vaikeeta. Fudista pelattiin kans, ja polviparat, ruvella koko kesän. Siks varmaan pattipolvi oonkin ;D aina rähmällään. Lumikasaan kaivettiin tunneleita, ihme et ollaan hengissä, eikä lumen alle jääty. Silloin oltiin ulkona lähes aina, Markus-setää ja myöhemmin Kallekustaa Korkkia radiosta kuunneltiin.
pojat kivitti eristenupit kaikista sähkö, ja puhelinpylväistä. Se oli mammanpoika, elikkä ei yhtään mikään, joka ei saanut nuppiin osumaan.
Olin alle kouluikäinen. Minulla oli isän tekemä leikkimökki pihalla ja varmaan siksi kakarat viihtyivät meillä. Itse oli ainoa lapsi.
et vaikiaa se ol. Ollaankohan me harhoiteltu samoissa maisemissa pyörällä ajoa ja muuta. Minun kotini oli Imatralla siis tynkä Karjalassa niinkun Sipoossa sanottiin. Koulumatka minulla oli liian lyhyt, vai sata metriä. Olin kateellinen kavereille joille sattui koulumatkalla kaikkea jännää
Heisulivei ! Minä olen käynyt syntymässä ( ikävä kyllä ) "stadissa" Naistenklinikalla. Joskus enemmän, joskus vähemmän kurjan elämäni olen asustellut H:gin seutuvilla. Nyt asun Espoossa. Yksin. Herralle kiitos edes siitä. - Joten fillaroinnit yms. tapahtuneet eri seuduilla... Sanoisinpa muuten vielä näistä ihastuttavista muisteloista että kummasti samoja muistoja tuli mieleen - juttuja jotka oli jo unohtanut ! Eikähän sitä kaikkea köyhän au-kakara viitsi edes muistella; vain parhaat päältä ! Eiks`je !
terveys sisar rokottamaan.Pelättiin sitä kauheasti. Kouluun lähdettiin, mutta ennen tunnin alkua mentiin liiterin taa piiloon. ja kun toiset meni sisälle, niin sitten karattiin kotiin. Kotona valehdeltiin, että opettaja oli kipeä, ja saatiin vapaapäivä.
mielestäni. Pomottajan vikaa oli mukulana ja kamut valitsin. Määräilijät jäi porukasta. Luistelussa taiteilin kaunareilla piruetteja. Toukokuussa oli hienoa saada polvisukat! Hame oli aika usein. Leikeistä peili oli yksi suosittu. Nykyäänkin näillä kulmilla lapset sitä leikkivät. Hiukan harjoittelimme kukkien hoitoakin. Oli omat kasvit, joita hoidimme. Rippikouluiässä oli hieno tunne, kun ensi kerran yksin keräsin marjaämpärin täyteen. Punaherukasta tosin.
rokotettiin. Sopiva osa valmiiksi paljaana odoteltiin jonossa vuoroa. Samalla tyylillä tehtiin täitarkastus.
Ensimmäisenä tuli mieleen laudalla hyppääminen. Joskus joku aikuinen hyppäytti myös ja silloin tuntui, että kamalan korkealle lensi. Vastaisiko senaikuinen tapa hyppiä samaa kuin nykyiset trampoliinit!
poukkuulautaa.? Leveä paksu lauta jonkun pölkyn päällä, ja kun toinen hyppäsi niin toinen nousi ilmaan.Ja kun laudalta lipsahti, oli nilkat verillä.
piti tuoda kangasta, tai lankaa kotoa. mutta minulle ei ollut sitä antaa.Niin minun piti leikata opettajan matonkuteita. Se oli alentavaa, kun muilla oli kauniita essukankaita, lapaslankoja.Muistan sen aina kun kotona ompelen.
Poukkuulauta! Kainuussa ei sellaisesta puhuttu. Mitä pitempi lauta ja isompi pölkky sitä korkeammalle lensi. Piti vain voittaa pelkonsa.
...tuo Marja-Liisan poukkuulauta. Keski-Suomessa sanottiin niin. Muistan kun Amerikasta tuli paketteja muutamille ja niissä oli mitä ihmeellisempiä tavaroita. Silkkimekkoja ja korkokenkiä. Ei niillä maalaiskylässä ollut käyttöä kenelläkään. Joutuivat lasten leikkeihin roolivaatteiksi. Serkkuni oli saanut paketista purukumia. Kun leikittiin oli hän niin ystävällinen, että antoi suussaan jauhamastaan purkasta minulle puolet. Oli elämäni eka purkka :).
Vieläkin muistan kauhulla ne kansakoulun eka-luokan käsityön tunnit. "Pikku Linta"-opettajattaremme,pisti meidät kutomaan pannulappua. Minun päähäni tämän käsyötaidon jalot opit eivät uponneet. Ei sitten millään konstilla. Patalappuni ei oikein edistynyt tunnin aikana. Minä vein tekeleeni kotiin. Mummoni armahti poikaparkaa. Hän kutoi monta senttiä valmista-TASAISTA patalappua. Vein ylpeänä sen seuraavalle tunnille. Opettaja-Per... p-u-r-a-t-t-i minulla joka ainoan, mummoni,rakkaudella kutoman silmukan. Oli tosi raaka akka. Seuraavan kerran taas käsityötunnin uhatessa, minäpä meninkin koulun vieressä olevaan heinälatoon piiloon. Siellä vietin hiljaa koko päivän. Nälkäkin vaivasi. Toiset oppilaat tietenkin olivat nähneet lymypaikkani. Ryökäleet kantelivat opettajalle. Iltasella mökkimme sai vieraan. Itse "Pikku Linta" kunnioitti kotiani vierailullaan. Pienen neuvon pidon jälkeen sain sanan rieskaa ja koivuniemen herraa oikein kunnolla. Mutta vaikka taistelu hävittiin niin SOTA voitettiin. Koskaan en neulonut enää käsityötunnilla silmukkaakaan. Silti todistuksessani oli aina käsityön numero kiitettävä. Samasta koulusta muistan toisenkin katkeran muiston. Perheemme oli todella köyhä. Rahasta ei meikäläinen voinut edes uneksia. Joulun alla opettajatar käski tilaamaan jonkun joululehden,joka oli hänen mielestään riittävän uskonnollinen ja siveä,hänen laumansa luettavaksi. Monen kerjäämisen ja kilttinä olon lupauksen jälkeen sain sitten summan kasaan. Lehdet oli määrä jakaa koulun kuusijuhlassa tilaajilleen. Kuusijuhla tuli. Lehdet jaettiin. Minulle ei vain lehteä tullutkaan. Jumalauta-oli se katkera kuusijuhla. Menin vollottaen kotiin. Kerroin äidilleni murheeni. Äiti kun pamauttikin suoraan opettajan luokse. Vähän ajan kuluttua opettaja tulikin kotiini itkien. Hän pyysi anteeksi MINULTA. En koskaan antanut anteeksi,tai unohtanut moista loukkausta,jonka olin kokenut. Tunsin että en ollut saman arvoinen,rahoineni, kuin mitä toiset lapset olivat. Rauha Hänen Sielulleen-kuitenkin.
mieleeni alakoulun käsityötunti. Teimme nenäliinan. Ensin piti panna reunat lankasuoraan eli vetää pois lankoja kunnes reuna oli suora. Ajattelin nopeuttaa asiaa ja otin sakset avuksi. Leikkasin ja vedin lankoja pois. Nenäliina senkun pieneni. Opettaja sanoi sitä hiiren nenäliinaksi. Toisenkin asian muistan. Minulla tuli kotona hikka ja äiti kertoi, että oli kaupassa käydessään käynyt opettajan luona. Tämä oli kertonut, että olin pudottanut luokan suuren taulun. Katsoin monttu auki äitiä ja ajattelin, että miten opettaja voi olla noin epäoikeudenmukainen ja valehdella. Hikka hävisi sen siliän tien.
Mm. Tase-Pappa: Käytetyt kaunarit maalattiin; kurjuutta riitti kuin Joosepin tuvassa ( no ainakin melkein ). -Eli köyhää oli mutta hengissä ollaan ! Ja sitten ne kirotut KÄSITYÖTUNNIT ! Vaikka on syntynytkin tytöksi niin ei se tee kenestäkään käsityöihmistä ! Ei todellakaan ! Minä halusin veistotunneille poikien kanssa mutta silloin se ei käynyt. Piru periköön jonninjoutavat patalaput ja tyhjänpäiväiset vohvelikankaan päärmeet !!! * Ei viitsi kai enempiä muistella; kiukku kasvaa ja katkeruus myös. Etenkin joitakin opeja kohtaan ( käsityön ope oli "Löysä Lössykkä" koskapa aina hoki " ei saa kutoa löysää lössykkää".... Ymmärrän kaikkia joille varsinkin ala-koulu oli joskus tuskaa...Otan osaa !
surullisia muistoja. Mukavalta tuntui kuitenkin lopun rauhan toivotus. Oma lapsuuden traumani oli punaisen pallon varastaminen, eli sen vei viereisen talon tyttö. Pallo oli itselleni rakas. Eihän kerrostalon pihassa montaakaan virikettä ollut. Tyttö oli laitattanut leiman siihen ja väitti omakseen. Päiväkodin muistona mieleen jäi haarukoiden ja veitsien kuivaaminen. Sain ojennuksen, miten päin veistä pidetään, ettei liina menisi rikki, eli terä ulospäin. Tai saadessani kauniin taulutekeleen toiset kadehtivat sitä. Ehkä opettaja tiesi kotimme taustat ja tavallaan ilahdutti lasta. Olin kolmen vanha silloin. Siellä oli myös ensimmäinen ihastukseni. Miten pieni voikaan tuntea niin voimakkaasti. Haikeaa aikaa oli sekin, kun naapurit alkoivat muuttaa pois ja hyvät kaverit poistuivat. Tuija ja Kauko lähtivät ties minne. Viimein mekin muutimme OKtaloon Torppikseen. Siellä oli sitten uudet kaverit ja nuoruus edessä.
Tässä on pääsääntöisesti ollut tyttöjen muisteloita, niinpä kerron erään pojan joulujuhlista. Edesmennut mieheni kertoi ekan luokan joulujuhlista, jossa hän sai olla näytelmässä lumihiutale. Rooli oli tärkeä ja siksi ostettiin kaupasta oikein valkoinen Hyvon kerrasto. Pekka näytteli niin antaumuksella, teki kuperkeikkoja, käättynpyöriä jne. Näytelä oli jo loppu eikä hän halunnut lopettaa. Hänet haettiin väkisin pois näyttämöltä, ja rangaistiin niin ettei hän päässyt kansakouluaikana enää koskaan esiintymään.
oi pari kartanoa ja niissä oli työväkeä, joka usein vaihtui. Luokkatoverit vaihtuivat myös. Hyviä kavereita jäi kaipaamaan, yhden Marja-nimisen muistan, missä hänkin lie.
Aina ekana tulee mieleen alakoulusta nuo. Inhosin vellejä, ja ne monot sentään äiti maalasi valkoisiksi. Hiihtokilpailut, ja voimistelutunnit oli painajaista. Koululääkäri ja rokotukset, alushoususillaan jonossa, ja piikki pyllyyn, jääk!
Asuin maalla kerrostalossa, joka oli rakennettu rautatieläisten perheille. 50-luvulla meitä lapsia oli paljon ja samalla kavereita riitti. Kun leikkejä piti keksiä, niin meitä tyttöjä istui ringissä ja keksimme tarinoita. Annettiin aihe tai yksi sana, siitä sitten tarinan kehittely alkoi. Ei kai ne kovin pitkiä olleet. Mutta nyt kun ajattelen asiaa, niin sehän on ollut kehittävää. Emme sentään olleet stand up -esiintyjiä, mutta sinne päin. Lapsena riitti mielikuvitusta, eikä pienessä porukassa ollut estoja kertoa.
Osasin lukea jo paljon ennen kouluikää. Aapisessa oli runo Koti-kulta,runon osasin ulkoa. Opettaja ihmetteli osaamisiani ja eräässä kaikkien luokkien kokoontumisessa pyysi minut lausumaan runon. Jännitin niin paljon että en muistanut runoa vaikka olinkin osannut sen vaivattomasti aikisemmin. Nolona hiivin luokan edestä, opettaja kuului sanovan että hyvin hän runon muisti tunnilla.
oli kansakoulussa vihreä kamala reppu. Inhosin sitä todella. Ei kellään tytöllä ollut sellaista. Lisäksi minulla oli kauhean painava turkki. Kiukuttelin joka kerta laittaessani sen päälle. Luistimena oli nurmekset ja vasta 50-luvulla sain kaunoluistimet. Muistatteko, kun kerättiin plastik-palasia? Muistan niiden tuoksun. Paljon oli lapsia ja leikkimistä riitti. Mustikoita ja ahomansikoita kerätiin heinään. Kaiket päivät uitiin. Ja aina paistoi aurinko!
Jep. Minäkin osasin lukea sujuvasti ennen ekaa luokkaa. Pekka Töpöhännät meni kuin vettä vaan. Muistattehan kai Monnit,Pillit ja Pullat... ( mistähän minä lukemaan opin kun ei meille pahemmin lehtiä edes tullut; olen sitä joskus miettinyt). Leluja ei juuri ollut;lukeminen oli lohtuna. Ja kyllähän minä olen lukenutkin. Paitsi en YO:ksi. Otti hiukkasen päähän kun piti " opetella " ekaluokalla aapisesta tavaamaan ! Kun kerran jo lukea osasi !
muistan. Vierustoverini Leenan täti oli näyttelijä Helsingissä ja hän sai paljon sellaista, mitä muilla ei ollut.
lapsuutta. olen harrastanut tätä sorttia jo jonkin aikaa, ja kirjoitellut muistiin lapsuus ajan juttuja. Ne patalaput kummittelevat minunkin muistoissani, mutta minulla se HIRMU oli oma äiti, se mitä oli itsekseni tuhrannut äiti pisti purkamaan ja näytti pirulainen miten se pitää tehdä. Käsityökoulun käynyt ja kaikki. Edes aikuisena en osannut mielesiään tehdä, olen kyllä aika kätevä käsistäni ja kudoin jopa kangaspuilla. Ne terveystarkastukset oli ihan kamalia. Kamalin oli oppikoulussa. Kuukautiset oli alkaneet ekan kerran ja piti riisua koulussa, minulla oli punaiset villahousut ja menin niissä kun muut oli sotkeutuneet. Sain melkoisen terveysoppitunnin kaupanpäällisiksi jumppamaikalta. Huh vieläkin nolottaa mutta en kehdannut sanoa mitään siinä vain itku kurkussa kuuntelin.
...muistella minullakaan ns. terv.tarkastuksia. Mikä kumma saikaan ne ällöttävät nuoruudelle kateelliset "tantat" nöyryyttämään murrosiässä kärvistelevää lasta ? Sillä lapsiahan me olimme, oli sitten kk:tiset tai ei. -Minulle ne ilkiöt NAUROIVAT kaksin kplein että " tytöllähän on eri paria tissit " ! Seiso siinä sitten naama punaisena - häpeästä,tänä päivänäkään en ymmärrä moista. Mutta sellaisia ne ennen oli. Kitkeränkatkerat tantat. Vieläkin puistattaa; onneksi ei jäänyt traumaa. Rokotuksista tykkäsin. Olin aina ekana jonossa. Taisin olla masokisti...
neuloin ensimmäiset sukkani. Niiden varsissa oli mustia ja harmaita raitoja. Lukemaan opin viisivuotiaana, kun äiti opetti kaksi vuotta vanhempaa veljeäni. Äiti opetti minulle paljon taitoja, siinä mielessä olen ollut huonompi äiti lapsilleni, en ole ehtinyt opettaa.
ollakaan, värikynät ja niillä piirtäminen oli ensimmäisiä höpöstelyhommia.. Kirjat sitten heti kun opin lukemaan, ja ulkona sitä kai rumuttiin, päivät pääksytysten; puissa kiipeiltiin, puroilla porkattiin, ei siellä maalla tarvinnut mitään sen kummempia virikkeitä leikkimiseen, - äidin tekemän räsynuken hirtin.
Valokuvista katsonut, suurtakin tavaramäärää. Nukenvaunut, nukkeja. Autoja ja junarata. Nukkekotikin oli, isän rakentama. Siskopuoli (15v vanhempi) asui ruotsissa, ja lähetti oikein hienoja kalusteita, ja nukkeja siihen. Olin niin itsekäs, kun tuli perheitä lapsineen kylään, peitin sen nukkekodin, etteivät muut päässeet sotkemaan sitä järjestystä. Muilla leluilla saivat leikkiä. Meillä oli kissa, joka nukkui aina niissä nukenvaunuissa, kun äiti hääti sen yöllä vierestäni. Kirjoja oli myös paljon, sain aina kummeiltani lahjaksi niitä. Muumit heti kun ilmestyivät, ja paljon muita kirjoja. Ulkoleikeistä erilaiset pelit jääneet mieleen. Kävin keramiikkakerhossa, ja tuntui siltä kuin olisin koko ajan kouluikään tullessa, ollut jossain harrasteryhmässä. Oli kuoroa, nokkahuilua, lausuntaa, käsitöitä, tanhuja, luistelukoulua, ja 10v alkoi kokkauskerho, josta pidin erityisesti.
meillä mitään tuollaisia, mutta ei meiltä kyllä puuttunutkaan mitään, tai minulta, olihan mulla kirjat - kirjastosta niitä kannoin aina ja luin ja luin.. Mitä Sinusta tuli, saanko kysyä?
erilainen lapsuus on ollut sellaisilla, jotka ovat syntyneet 40-luvun alussa kuin niillä, jotka loppu puolella.
Vaan mikäs siinä Molla-Maijassa vikana oli kun hirttää piti ?! Kyllä lapset on julmia ! He-Hee !
Tuo ikä, olen 63v, mutta kyllä neljä vuotta vanhemmalla serkullanikin oli leluja. Missähän se leluton ikäraja sitten olisi ;)) ? Samoin kyläilypaikoissa muistan meidän lasten leikkineen, talvisin sisätiloissa ihan leluilla, oli nukkeja ja autoja, ja monilla ne nukenvaunutkin. Nukkekotia en muista, muilla olleen. Siksi sen sotkeminen olikin yleistä, kunnes tein siitä lopun, itsekkäästi. Oli siinä lipastoja tehty tulitikkuaskeista, äiti päälystänyt tapetin paloilla ;)) Mitä minusta tuli ;)) aika kohtuullisen hyvä ihmiseksi! Keskikoulu, ja kauppaopisto. Kotiäiti, monta vuotta, ruoanlaitosta pitävä, kohtuullisen hyvä hoitamaan erilaisia asioita..
oli lainauspäivä. Koulumatkani oli 2,5 km, loppupätkä melko suoraa tietä. Luin jo matkalla kirjaa, sillä kotona odotti siivous. Ahmin kirjoja.
ei saanut synytymään tunnesidettä, - nuket eivät vaan kiinostaneet, oli pikkuveli ja sisko joita hoisin, tai jouduin hoitamaan.. Muistelen etten ole leikkinyt koskaan millään leluilla, vain lukeminen kiinnosti - olinkohan omituinen lapsi :/ Naapurin tytöillä oli leluja, muttei meitä oikein laskettu heidänkään luokse, mutta kun joskus kävin siellä niin ihmettelin vain niitä heidän hörtyjään, nukkeja ja muita rimpsuja.
meillä vaan ei ollut perheessä leikkikulttuuria, tai lelukulttuuria...en tiedä miksi.. Onneksi oli ne kirjat..
ollut, meillä ei.. Vanhempani ovat olleet itse orpoja, tai isäni oli täysorpo ja äidillä oli vain isä, joten siksi kai sellaista lapsikeskeistä kulttuuriperinnettä ei ollut syntynytkään, sosiaalinen perimähän yleensä siirtyy sukupolvelta toiselle.
mieki luin esim. kuutamolla ikkunan ääressä kun ei saanut polttaa sähköä..olin himolukija, isä aina sanoikin että jos tuo tyttö lukisi läksyjä kuin noita lainakirjoja hänestä tulisi professori. Painuin lukemaan uuninpäälle, siellä sain olla rauhassa :)
Vuosimallia -49 minäkin, ja aivan kuin olisit minusta kertonut! Ikinä en nukeilla leikkinyt, serkkupoikien kanssa leikittiin ja olin haka kiipeämään puissa; alastulo olikin joskus vanhempien avun varassa! Minäkin olin se, joka hoiteli sisaruksia; kaksi vanhempaa (sairaita/vammaisia) ja yksi nuorempi. Siitäköhän johtuu että nykyisessä työssäni hoidan muita? No, lukemaan opin noin 3-4 vuotiaana. Ja sitä lukemista sitten piisasi. Osaan ulkoa uskomattoman paljon lauluja, virsiä, runoja.... Niitä on mukava työssä "luikauttaa" hoidokeille. Paraiten muistan sen oranssikantisen kirjan jossa muutama lapsi kannessa lauloi, Sen nimi oli "Laulaen lukemaan". Toinen jonka edelleen osaan ulkoa sanasta sanaan, oli "Pikku-Marjan eläinkirja". Myöhemmin koulussa äidinkielen opettajani sai minut kiinnostumaan Kalevalasta. Ihana opettaja, tapasin hänen jokunen vuosi sitten ja sain kiittää häntä miellyttävistä koulumuistoista.
Nälkää....
ei meilläkään oltu rikkiata, mutta ei meillä kyllä ollut nälkäkään, ei herkkuja, mutta tavallista ruokaa.. Ei varmaan mukavia muistoja lapsuudesta tuollaiset, oliko teillä sairautta tai muuta perheessä...
Se palelu oli talvella bussia odotellessa. Jaloissa vain kumisaappaat. Takista en muista, mutta ainaisen palelemisen muistan silloin nuorisona. Ostinkin ensimmäisistä tileistäni talvikengät ja -takin.
Pelkäsin hieman, koska olin vaihtanut suomenkieliseen kouluun.
ämpärillisen hilloja kellarissa 5-vuotiaana. Samoin, kun 6-vuotiaana kiusasin mummia: mummu pummu mummu pummu.Ja mummi kun oli minulle rakkain ihminen. Olinpahan rangaistuksen ansainnut. Kummitädillä kyläillessä piti lasten odottaa, että aikuiset söivät ensin. Ja minä vikisin: Älkää nyt syökö kaikkia suklaavanukasta. Sitten muistan, että menimme Sallassa kyläkoulun luokkaan viimeiselle riville 5-vuotiaana ja opittiin lukemaan, siis minä ja kaksossisko.
Kävin kurkkaamassa ja lukemassa, teidän kaikkien lapsuusmuistoja. Miten paljon ihania tarinoita. Nämähän pitäisi ihan tallentaa johonkin.Ja paljon kaikkea tuttua tulvahti minunkin mieleeni kun näitä luin. Ja sitten yksi ihan erikoinen juttu, ei yhtään ilkeää piikittelyä, eikä pahansuopaa kirjoitusta! Vain kaikki kiltit ihmiset oli liikkeellä! Voi miten mukavaa, jatkakaa vain muisteluitanne, varmaan nämä on muistakin kivaa luettavaa.
Minun piti lausua siellä runo.Sain valita runon itse, ja harjoittelin sitä ankarasti. Ja muistan sen vieläkin.Se on tässä: Ylätalon Jussi ja Alatalon Ässä, niin iloisena kantavat tikapuita tässä. Huomaavatpa varispesän, päättävät sen viedä. eipä tuota urotyötä tikapuutkaan siedä. Loiskis suoraan lätäkköön, ei sille mahda mitään. Kylläpä pojat hämmästyi, ja varikset niin ikään. Eikö ollut hieno juhla runo? Ja pysynyt vielä 62 vuotta tuoreessa muistissa!
melkein kaikki. Lapsuutta tässä olen kerrannut. On se kumma, miten sieltä vain ollaan noustu itse kukin kelpo kansalaisiksi puutteesta huolimatta. Saitteko pitää molemmat vanhempanne? Olen ollut isän tyttö. Äidistä eroon jouduin viiden vanhana. Lellikkiasemaa en halunnut ja se jäikin sitten tasapuolisemmaksi. Jossakin vaiheessa isä harkitsi minua adoptioon lapsettomalle parille. Kävimme siellä, mutta en pitänyt koirasta nekä pipareista. Oli liian hienoa. Kiitin myöhemmin isääni, ettei antanut sinne, vaan sain kasvaa sisarusteni kanssa.
Nehän oli ensimmäiset kesäkengät.
Olivat minun kesäkenkäni, sellaiset nauhattomat joissa oli kanttinauha reunassa. Kyllä variksensaappaatkin tuli hankittua mummolassa juoksennellessa.
1950 lausuin joulujuhlassa runon, joka alkoi "Joulupukki matkallaan, saapui kerran Afrikkaan..."
oli vakavasti sairas, kun olin 8-vuotias. Silloin tajusin, mitä kuolema merkitsee. Heikkona hän tuli takaisin kotiin, toipui ja kuoli, kun olin 39-vuotias. Isäni sairastui vaavasti, kun olin rippikoululeirillä. Hän eli toisista riippuvaisena lähes 93-vuotiaaksi.
kynäpyihkeet. Niitä vertailtiin. Ja mikäpäs sielläkin, rikkailla lapsilla oli kauniimmista tilkuista tehty. Köyhillä jostai flanelipaloista.
emme vertailleet.
Noita ei vielä tainnut kukaan mainita? Nukeille myös piirrettiin itse vaatteita. Kiiltokuvia vaihdettiin, ja niihin muistovihkoihin laitettiin runo ja kiiltokuva. Myös kahvipaketeista kerättiin kuvia, joita myös vaihdeltiin.
Olen vieläkin tosi harmissani, että äiti antoi ne pois naapurin lapselle muuttomme yhteydessä. Miten kiva olis lapsilleni näyttää niitä ja nyt lastenlapsille. Joidenkin muistokirjoitukset muistan kyllä vieläkin. Siskolleni opettaja kirjoitti: "Laps Suomen ällös vaihda pois sun maatas ihanaa.. " Ihan kuin olisi tiennyt, siskoni on elänyt yli 40 vuotta ulkomailla. Kiitokuvia kerään laatikkoon lastenlapsille. Jos vaikka olisivat kiinnostuneita joskus. Lapsuudesta tulee usein mieleen joku hetki, tunnelma , tuoksu. Tallennettu aivoihin, vaikka ei aktiivisesti muista.
Autokuvia oli kaksi täyttä kirjaa. Jonnekin taivaan tuuliin ovat lentäneet. Onneksi kiiltokuvakirjaset muistivärsyineen ovat tallessa. Vanhampi varsinkin on aarteeni. Sain sen mummulta ja papalta, pappa kirjoitti ensimmäisen värsynkin sen etukanteen. "Kun lehdet tippuu ja kannet jää, niin kansissa säilyy muisto tää."
Oli ihanaa päästä vihdoin kouluun! Saada Kirjoja, vihkoja, kyniä. Mutta asuntolassa asuminen ei niin kivaa ollutkaan, mutta minkäs teit. Meitä ekaluokkalaisia oli siinä asuntolan kuistilla muutama ja lohduteltiin itkeviä kaksosia, ikävöivät kotiin, josta olivat ensimmäisen kerran pois. Meni siitä ohi opettaja ja eräs villi tyttö tunnistaessaan hänet huusi "Kilu-Kalle!" Opettaja tuli kuin pyörremyrsky kuistille tivaamaan kuka huusi ja nopeasti huutanut tyttö osoitti minua! Hetkeäkään epäröimättä mitä tehdä tarttui opettaja tukkaani ja tukisti oikein kunnolla. Koko lapsilauma siinä tyrmistyneenä itkevän, syyttömän tytön ympärillä. Huutanut tyttö vain naureskeli, vaikka sai moitteita joka taholta. Sellainen ensimmäinen koulupäivä. Niin ja siitä huutaneesta tytöstä tuli paras kaverini :-)
Meidän koulussa oli yksi tyttö, joka oli taitava piirtämään. Hän piirsi paperinukkeja ja niille upeita vaatteita. Jälkeenpäin olen ajatellut, että ne olivat meidän ajan barbeja! Vahinko, että ainoatakaan ei ole tallella.
Etukannessa myös. Äiti kirjoitti takakanteen; ken tälle sivulle kirjoittaa, hän eniten "Liisaa"rakastaa!
Sain ruotsista hienoja, sellaisia mannekiini paperinukkeja. En tykännyt, kun ei muilla ollut, niin ei oikein osattu niin hienoilla leikkiä. Vaihdoin naapurin isomman tytön kanssa sitten yhteen hänen piirtämäänsä pikkutyttö paperinukkeen, jolla oli myös paljon vaatteita. Olin sitä kinunut häneltä usein, ja olin ikionnellinen vaihdosta. Se on ainoa, joka on jäljellä vieläkin. En antanut omalle tyttärelleni sitä koskaan, vaikka muut leluni annoinkin ;) ja kiiltokuvat ja paperinuket aikoinaan.
muistella kaikkea tätä lapsuutta. Kiitos alottajalle! Minäkin muistan yhden muiston, minkä yksi poika kirjoitti muistikirjaani Aino pieni enkeli, navetassa lenteli, härkäin kanssa tappeli ja vasikoita nakkeli.Minusta se oli hieno muisto ,olin ihastunut tuohon poikaan!
liikuttavaa katsella pappani komeaa kirjoitusta, vähää ennen poistumistaan luotamme, pian 50 vuotta sitten. Mitähän nykynuorilla on katseltavaa ja luettavaa puolen vuosisadan perästä? Nykyään nappaillaan digikuvia tuon tuostakin. Kuinkahan säilyvät? Itseltäni on kyllä hukkunut lukemattomia kuvia tietokoneiden tiltatessa. En vielä älynnyt tehdä varmuuskopioita.
tollo sellaisia lähettävät, saavat? Kaikki menee textareina, tai näissä gallerioissa. Minulla on kaksi laatikollista, kirjeitä, ja kortteja. On ohjeet hävittää, kun aika jättää minusta. Hirveät ukaasit heti edessä, kun laatikot avaavat ;)) Valokuvat 20 kansiota, tehkööt mitä haluavat, niissä ei "salaisuuksia".
NO EIKÖHÄN TÄSTÄKIN JOKU SAA LOPPUTYÖHÖN TARPEEKSI AIEISTOA, ETTEI TARVI henkilökohtaisesti KYSELLÄ MITÄ MUISTAT.
jo aineistoa vaikka mihin. On ollut tässä muuta touhua, niin en en ole ennättänyt käydä lukemassa, ja nyt täällä olikin näin paljon kaikkea kivaa luettavaa. Kiitos teille kaikille!Näistä tarinoista huomaa, miten paljon tämä maailma, ja me sen mukana on muuttunut jo meidän elinaikanamme. Ja vaikka se elämä oli silloin paljon köyhempää kuin nyt, niin silti rikasta jollain tapaa.