Rumuus...

minkänäköinen ihminen on ruma?

olen varma, että jokainen on ainakin kerran
tuntenut elämänsä aikana itsensä rumaksi. itse
tunnen niin hyvinkin usein, vaikka mulle on
sanottukin että olen kaunis etc. mutta kun katson
peiliin niin siellä ei todellakaan ole kaunis
ihminen katsomassa takaisin.
mua alkaa joskus ihan suututtaa kun katselee
kavereitaan ja huomaa että ne on niin kauniita,
jota itse en ole. se ärsyttää, mutta olen
oppinut, että kasvon piirteilleni en mitään
mahda, mun on vaan pakko elää tän kropan kanssa
ja sillä selvä.

ja kauneus on katsojalla silmässä, ei saa vaipua
epätoivoon pärstävärkkinsä kanssa!

Ala-asteella minua kiusattiin, ilmeisesti
kateellisuuden vuoksi.

Koko ala-asteikäni sain kuulla olevani pottunokka
mutta muuten ei varsinaisesti haukuttu rumaksi,
kaikeksi muuksi kyllä, mutta tietysti siitä
rupeaa lapsen mieli askartelemaan, että mitäköhän
minussa on niin kummallista. En tajunnut, että
kaverini olivat minulle kateellisia perheeni
keskitasoa hieman paremman toimeentulon vuoksi ja
siksi että meillä oli hyvät välit perheen kesken
ja teimme kaikkea kivaa yhdessä vanhempien
kanssa. Yhdistin kiusaksen johtuvan siitä, että
olen outo ja ruma. Tämä teki minut
taistelunhaluiseksi, mutta toisinaan
epätoivoiseksi.

Katsellessa nyt monien vuosien takaisia kuvia
itsestäni pienenä, näen söpön pikkutytön nätteine
nykerönenineen. Ei potaattinokkaa eikä kahta
päätä. Tajusin silloin, että olisin voinut
lapsuudessani nauttia elämästäni täysin rinnoin
ilman epävarmuutta ulkonäöstä, jos kiusausta ei
olisi ollut. Eihän kiusaus koko elämääni tuhonnut
lapsenakaan, mutta ajoittain se oli tuskallista.

Tunnen vieläkin toisinaan suurta huonouden
tunnetta ja miellän joskus itseni aivan
kammottavaksi hirviöksi, mutta nämä tunteet ovat
enemmänkin kausiluonteisia ja tulevat yhä
harvemmin.
Joskus saatan käpertyä suremaan sitä kuinka
hirvittävät hiukset minulla on tai mikseivät
kasvoni voi olla niinkuin valokuvamallilla.

Mutta useimmiten kun katson peiliin, hämmästyn
sitä kauniista naista joka katsoo vastaan upeassa
asussaan ja pystyn tuskin tajuamaan että se olen
minä.
Olen kuitenkin hirveän tarkka siitä, mitä puen
päälleni ja oikea vaatemaanikko (vaikka en
kaikkien muotijuttujen perässä juoksekaan vaan
noudatan omaa tyyliäni). Minun pitää aina olla
tiptop, sillä en halua kenenkään enää katsovat
minua kuin jotain heinäseivästä. Haluan näyttää
maailmalle!

ylipainoisuus ei ole rumaa. itse olen hoikka enkä
ajattele ylipainoisia luusereina ym. tulee sitä
itse kukin aina ulkonäköä mietittyä, mutta voin
sanoa, mikä on ruminta johon olen tähän asti
törmännyt. ollessani lukiossa siellä oli yksi
hoikka tyttö, ihan kiva, ei nyt niin kaunis,
muttei rumakaan, mutta hän ei huolehtinut
hygieniastaan (kyllä tämä siis tapahtui lukiossa!)
oli erittäin iljettävää kulkea hänen ohitse kun
aina haisi kamala hiki.

itse en ole mielestäni kaunis ja joskus havahdun
ajattelemasta, että miltäköhän tuntuisi olla
kaunis, kuinka erilainen persoona olisin kauniina.

mutta siinäpä se ettei ole muita vaihtoehtoja kun
elää oman pärstänsä kanssa joten ei omaa
ulkonäköään jaksa pahemmiten murehtia kun siihen
ei voi vaikuttaa.

Joskus tuntuu että ei viiti olla ku on niin
ruma! Tää kuulostaa ihan älyttömältä, mut mä en
tajua mun kavereita että miten ne viittii olla
mun kanssa! Mä häpeän monesti itteäni.
Koulussa en kato peiliin, ku tulee huono olo:(
Sillonko ei ite muista miten ruma on niin sitte
ménee hyvin. Tietysti joskus aattelee et en mä
ookkaan niin ruma ja haluais että se haave ois
aina.

Siis toi ei ainakaan oo totta että lihavat ois
rumia. Päinvastoin eihän se ihmisestä rumaa tee.
Tunnen paljon tosi kauniita ihmisiä, joilla on
kuitenkin aika paljon ylipainoa. Olen joskus jopa
kateellinen heille...

Joo joskus ku katon peiliin ni musta tuntuu et
oon sairaan ruma varmaan maailman rumin ihminen
mitä maailmassa on ja mä melkeen masennun siihen
paikkaan mut sit taas joskus ku katon
naamavärkkiini ni mä huomaanki hei et oonhan mä
ihan nätti ja silleen. Oon jopa ylpee et oon tän
näkönen.Tää on kyl kieltämättä tosi outoo mut
kuiteski....

Älkää hyvät ihmiset kiusatko itseänne noilla
amerikkalaisen roskakulttuurin (tv, leffat yms.)
asettamilla kauneusihanteilla! Ajatelkaa niin,
että jokainen ihminen ei voi olla amerikkalaisen
mallin mukainen "onnelinen" ihminen, eli toisin
sanoen kaunis, rikas ja menestynyt. Antakaa
itsellenne oikeus olla juuri sellaisia kuin
olette, älkääkä antako muiden antamien mallien
häiritä elämäänne. Mielestäni onni ei ole
menestymistä ja täydellisyyttä (kauneudessa
tms.), vaan kyllä sisäinen rauha löytyy muualta
kuin plastiikkakirurgin vastaanotolta. En voi
ymmärtää miten kukaan haluaa olla kuin jenkki
pimut, jotka ovat pelkkää silikonia, rasvaimua ja
nenän muotoilua.
Huom. En halua mitenkään "jeesustella" tällä
kirjoituksellani, ja kyllä itsellänikin on ollut
vaikeuksia hyväksyä itseni (etenkin teininä)!
Mutta uskokaa, että kun ihminen kasvaa ja kypsyy,
niin silloin huomaa, että kauneus ja rumuus ovat
itseasiassa aivan pikku seikkoja ja, että kyllä
elämässä on niin paljon suurempiakin asioita.
Kauneus, valta ja rikkaus ei tuo onnea.
Lämmintä kesää kaikille! ;)