Mutta mitä se runous oikein on?!?
Vladirim Majakovskin mukaan: "Runous on joka päivä uudestaan rakastettua sanaa."
"Tuoda valoa, siinä tehtävämme." (VM)
Mitä on runous?
Serafim
9814
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Taisipa Majakovski surmatessaan itsensä jättää kysymyksen avoimeksi. Jokainenhan meistä itsensä taiteilijaksi tunteva joutuu ristiriitaan, jos ei ajanhengen, niin sheriffin kanssa. Hienosti Majakovski pelleilee uudesti rakastetulla sanalla. Uskaltaisiko edes Taaberman suuressa rakkaudessaan itseänsä kohtaan asettua esittämäsi Majakovskin "viimeisin virkkeen" taakse.?
keino luoda ja etsiä kauneutta. Poimia maasta multainen kivi, pestä se jalokiveksi tai nostaa yksi ruoho kauneuteen tai tavallinen ihminen erityisyyteen. Tai yksi lause unohtumattomaksi säkeeksi.
Sinä, saatana sentään, puhut runosta. Itse kauneudesta. Tulen vaatimaan kuolemattomiksi syntyneitä lauseitasi minkä tahansa tuomarineuvoston puhuttelussa runon määritelmäksi.
Mutta en sekoita omia raapustuksiani lainkaan tähän keskusteluun runoudesta. Puhuin siitä, mitä runous minulle merkitsee.
Pakko sanoa, en aikaisemmin kiinnittänyt sinuun huomiota. Etpähän ilmeisestikään kerjää katseita. tee, herättäneekö huomiota. Taholtani tästä eteenpäin.
Tee kelpaa tee.lle, kunnia suorastaan!
Rakkautta toki,heittäytymistä,alistumista,elämää ja kuolemaa,niin monta on meitä miestä ja naista ja jokainen tuntee sen tavallaan!
ilmaisi asian hienosti. Minulle runous on oman sieluni maisemointia, tunnustelua ja etsimistä johonkin/jostakin/jonne- kin. Myös tunteiden käsittelyä ääripäästä toiseen, surun kyynelistä ilon helmeilyyn.
Tätä olen itsekin pohtinut, ja se on aihe josta saisi kirjoitettua kirjan jos toisenkin. Lyhyesti sanottuna runous kuitenkin on luomista. Siinä luodaan näennäisesti tyhjistä tapahtumista tai asioista jotain suurta. Eikä tietenkään vain tyhjistä, vaan usein myös suurista ja merkittävistä asioista. Jokainen runo on oma maailmansa. Jokainen voi olla runoilija. Itse asiassa on typerää ja naiivia erottaa runoilijat "hyviin" ja "huonoihin", koska jokaisen voi ajatella olevan oma erityinen heijastuma luojastamme. Toisin sanoen jokaisen luomuksella on oma merkityksensä siinä palapelissä jonka luojamme (oli se sitten jollain tavalla konkreettinen tai vain ateisteja mukaillen "kohtalomme") on suunnitellut. Toisin sanoen mitään (tai ketään) ei olisi ilman jotain muuta (tai jotakuta). Kuka on siis pätevä sanomaan että jokin runo (tai "luomus") on 'hyvä' tai 'huono' kun se vain heijastaa maailmaa (jonka yhdessä muodostamme)? Runo lähtee tunnetiloista. Tunnetilat puolestaan lähtevät - niin, mistä? Siitä miten koemme maailman. Se, miten koemme maailman, lähtee luonnostamme. Tältä pohjalta runouden voisi sanoa olevan sisimmäisen sielumme ilmaisua. Siinä on kaikki mitä pohjimmiltaan olemme - pelko, rakkaus, toivo, rohkeus jne. Itse en näin ollen katso runouden vaativan mitään "poljentoa" tai yleensäkään "muottia" jossa se "pitäisi" ilmaista. Luomme nuo muotit mielissämme, runoa luodessamme, ja siten ne ovat todellisuutta puhtaimmillaan ilmaisevia. Toisin sanoen, miksi typistäisimme itseämme? Runo on luomus, ja hienoimmat luomukset ovat omaperäisimpiä. Tämä onkin ainoa perusta, miltä voidaan jonkin runon sanoa olevan "hyvä" tai "huono". Jonkinasteisena "johtopäätöksenäni" on siis, että runous on ihmisen Sisimmäisen ilmaisua niin puhtaimmillaan kuin se on (välillisesti, eli kielen kautta) mahdollista. Miksi ilmaisemme näin itseämme? Koska tämä "luomisen vimma" on meihin "ohjelmoitu". Miksi se on ohjelmoitu? Tämä onkin tärkeä kysymys. Ehkäpä siksi, että jotkin yksilöt (eivät varmastikaan kaikki) löytävät runoudesta täyttymyksensä - toisin sanoen kaiken minkä he elämässään selviytyäkseen tarvitsevat. Jokainen tarvitsee tällaisen eteenpäin ajavan voiman. Tätä voisi filosofoida vielä pitemmällekin, mutta en tässä yhteydessä jaksa; ja tekstini on muutenkin ollut sellaista tajunnanvirtaa että hyvä jos edes joku on käsittänyt suurin piirtein mitä ajan takaa.