Elämä on perseestä. Tuntuu kuin vaeltaisi
päämäärättömänä, aina kuitenkin kiireessä, kohti
jotain mustaa kuilua. Pitäis olla iloinen elämän
pienistä iloista, mutta siinä ei enää paljon
naurata, kun koko elämä todellakin toimii Murphyn
lain mukaan. Tosin itseironiaa voi elätellä,
mutta mulla ei ainakaan riitä rahkeet todelliseen
iloon. Mun päätavoite elämässä on aina ollut
onnellisuus, mutta en ole siihen vielä
todellakaan päässyt. Alkaa tuntua jo
toivottomalta, ehkä mä luovutan, on raskasta
taistella yksin, vaikka se ehkä onkin mulle
kaikkein paras tapa. Kylmä totuus on, että
ihminen tarvitsee ainakin aika ajoin toisia
ihmisiä. Miks hemmetissä on keksitty semmoset
kuin tunteet? Ne on vaan tiellä ja tekee elämästä
hankalampaa...Ehkä jos joskus kokee hyviäkin
tunteita, niin niitä vois arvostaa enemmän.
Jotta ette vielä pääse mun valituksesta, niin
jatketaanpa toisesta aiheesta. Kysymys: Onko
pintaliitäjä onnellinen? Ainoa seikka, joka mut
pitää kiinni taistelussa, on tieto siitä, etten
oo pintaliitäjä. Syvällä epätoivon, murheen ja
omaperäisyyden suossa kahlaavat joutuvat
todennäköisesti kärsimään enemmän, mutta jos he
saavuttavat haluamansa onnen, se on
täydellisempää kuin pintaliitäjien. Haiseeko
jutussani kateellisuus pintaliitäjiä kohtaan?
Toivottavasti ei, sillä näin ei ole. Vaikka
joskus (myönnän sen) kadehdin heidän onnellisia
ilmeitään, heidän todellinen sisin palauttaa aina
maanpinnalle. Ennen kuolen tällaisena
masentuneena syvällä rämpijänä kuin siirtyisin
vihollisten puolelle. Juttuni ei ollut tarkoitus
loukata pintaliitäjiä (ainakaan kovin verisesti
;) ). Jos jollekin vielä on epäselvää, mikä on
pintaliitäjä, niin ehkä selitys on paikallaan. Se
on mulle patentoitunut ilmaisu yhdestä
ihmisluokasta. En pidä siitä, että ihmisiä
luokitellaan, mutta pintaliitäjät on poikkeuksia,
ne on ihan omaa luokkaansa. Se on se variaatio,
joukko ihmisiä, jotka lentää elämän läpi
rellestäen ja remuten, eivät koskaan erehdy
pohtimaan mitään vaikeampaa tai syvällisempää
kuin kynsilakan värin sopivuutta kenkiin, joiden
maailma on kaatua, jos he näyttäytyvät väärän
ihmisen kanssa kaupungilla, jotka lähtevät
perjantaina kahdenkymmenen asteen pakkasessa
ryyppäämään ihan sen takia, että tulisi nähdyksi,
vaikkei pitäisikään ryyppäämisestä, yms...
Jokaisessa meistä asuu pieni turhamaisuuskeiju,
mutta pintaliitäjällä on iso T otsassaan.
Jokainen, joka arvostelee ihmisen sen ulkonäön
perusteella on pintaliitäjä yms...tätä on vaikea
selittää, mutta eiköhän se tullut selväksi. Jos
et ymmärtänyt hölkäsen pöläystä jutuistani, olet
luultavimmin pintaliitäjä, olen pahoillani. Mutta
huomautan, että pintaliitäjän ja syvällisen
välisestä erosta hyvin harvoin kyse on
älykkyydestä, vaan jostain syvällisemmästä.
Sanonpahan vain sen, että kun kaksi pintaliitäjää
kohtaa, heillä on hauskaa, mutta kun kaksi
syvällä ruopiaa sukulaissielua kohtaa, tunne on
niin mahtava, että sen jälkeen on turha odottaa
saavuttavansa jotain parempaa, jos edes
samanlaista koko elämänsä aikana. Enkä nyt puhu
seksistä, jos joku sitä epäilee. Pelkkä lause,
katse, kosketus riittää ja tiedät, että vaikka
maailma räjähtäisi, niin kaikki on okei, kunhan
saat olla hänen lähellä ja katsoa silmiin.
Vieläkö luet? Toivotan onnellista elämää Sinulle.
Ehkä mäkin sen joskus saavutan. Kesä tulee. Mitä
sekin merkkaa?
päämäärättömänä, aina kuitenkin kiireessä, kohti
jotain mustaa kuilua. Pitäis olla iloinen elämän
pienistä iloista, mutta siinä ei enää paljon
naurata, kun koko elämä todellakin toimii Murphyn
lain mukaan. Tosin itseironiaa voi elätellä,
mutta mulla ei ainakaan riitä rahkeet todelliseen
iloon. Mun päätavoite elämässä on aina ollut
onnellisuus, mutta en ole siihen vielä
todellakaan päässyt. Alkaa tuntua jo
toivottomalta, ehkä mä luovutan, on raskasta
taistella yksin, vaikka se ehkä onkin mulle
kaikkein paras tapa. Kylmä totuus on, että
ihminen tarvitsee ainakin aika ajoin toisia
ihmisiä. Miks hemmetissä on keksitty semmoset
kuin tunteet? Ne on vaan tiellä ja tekee elämästä
hankalampaa...Ehkä jos joskus kokee hyviäkin
tunteita, niin niitä vois arvostaa enemmän.
Jotta ette vielä pääse mun valituksesta, niin
jatketaanpa toisesta aiheesta. Kysymys: Onko
pintaliitäjä onnellinen? Ainoa seikka, joka mut
pitää kiinni taistelussa, on tieto siitä, etten
oo pintaliitäjä. Syvällä epätoivon, murheen ja
omaperäisyyden suossa kahlaavat joutuvat
todennäköisesti kärsimään enemmän, mutta jos he
saavuttavat haluamansa onnen, se on
täydellisempää kuin pintaliitäjien. Haiseeko
jutussani kateellisuus pintaliitäjiä kohtaan?
Toivottavasti ei, sillä näin ei ole. Vaikka
joskus (myönnän sen) kadehdin heidän onnellisia
ilmeitään, heidän todellinen sisin palauttaa aina
maanpinnalle. Ennen kuolen tällaisena
masentuneena syvällä rämpijänä kuin siirtyisin
vihollisten puolelle. Juttuni ei ollut tarkoitus
loukata pintaliitäjiä (ainakaan kovin verisesti
;) ). Jos jollekin vielä on epäselvää, mikä on
pintaliitäjä, niin ehkä selitys on paikallaan. Se
on mulle patentoitunut ilmaisu yhdestä
ihmisluokasta. En pidä siitä, että ihmisiä
luokitellaan, mutta pintaliitäjät on poikkeuksia,
ne on ihan omaa luokkaansa. Se on se variaatio,
joukko ihmisiä, jotka lentää elämän läpi
rellestäen ja remuten, eivät koskaan erehdy
pohtimaan mitään vaikeampaa tai syvällisempää
kuin kynsilakan värin sopivuutta kenkiin, joiden
maailma on kaatua, jos he näyttäytyvät väärän
ihmisen kanssa kaupungilla, jotka lähtevät
perjantaina kahdenkymmenen asteen pakkasessa
ryyppäämään ihan sen takia, että tulisi nähdyksi,
vaikkei pitäisikään ryyppäämisestä, yms...
Jokaisessa meistä asuu pieni turhamaisuuskeiju,
mutta pintaliitäjällä on iso T otsassaan.
Jokainen, joka arvostelee ihmisen sen ulkonäön
perusteella on pintaliitäjä yms...tätä on vaikea
selittää, mutta eiköhän se tullut selväksi. Jos
et ymmärtänyt hölkäsen pöläystä jutuistani, olet
luultavimmin pintaliitäjä, olen pahoillani. Mutta
huomautan, että pintaliitäjän ja syvällisen
välisestä erosta hyvin harvoin kyse on
älykkyydestä, vaan jostain syvällisemmästä.
Sanonpahan vain sen, että kun kaksi pintaliitäjää
kohtaa, heillä on hauskaa, mutta kun kaksi
syvällä ruopiaa sukulaissielua kohtaa, tunne on
niin mahtava, että sen jälkeen on turha odottaa
saavuttavansa jotain parempaa, jos edes
samanlaista koko elämänsä aikana. Enkä nyt puhu
seksistä, jos joku sitä epäilee. Pelkkä lause,
katse, kosketus riittää ja tiedät, että vaikka
maailma räjähtäisi, niin kaikki on okei, kunhan
saat olla hänen lähellä ja katsoa silmiin.
Vieläkö luet? Toivotan onnellista elämää Sinulle.
Ehkä mäkin sen joskus saavutan. Kesä tulee. Mitä
sekin merkkaa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Toi oli sairaan hyvää tekstiä.. mä oon aina ollu
sellanen kauhee miettijä,ja usein mietin elämän
tarkoitusta ja kaikkee muuta oikeestaan turhaa.
Mä oon huomannu, et en osaa olla sellasen kanssa
ystävä, joka ei koskaan mieti mitään syvällistä,
niin kuin sanoit siitä kynsilakan sopivuudesta
kenkiin... Vaikka oonkin tosi vilkas luonteeltani
mä rakastan hiljaisuutta, kynttilänvaloo.. Että
mä inhoon sellasia pikkumaisia itteesätäynnä
olevia paskoja jotka ei tajuu mistään mitää!!!
Tuntuu, et niiltä jää elämä
elämättä.. ...muuuutta, kaikkee hyvää sulle!
Eiköhän me vielä joskus tästä suosta nousta... ;)
Mä liityn teidän syvällisten joukkoon...
ehkä mulla juuri sen takia ei olekaan ystäviä,
paitsi ehkä 1 tai 2...
ainakin 1 vielä...ja poikaystävä...
mut ei se haittaa, ennemmin yks hyvä kaveri (ja
oma kulta) kuin miljoona kaverii joilla ei
kellään oo oikeestaan sulle paskankaan väliä...
no mut hyvää kesää mä lähren nyt...
:)
hyvää tekstiä, sillä itsekin olen todennut, että
en ole kovin usein onnellinen. mutta osaan joten
kuten nauttia niistä hetkistä, sillä olen
luvannut itselleni että silloin täytyy nauttia
kun olo ei tunnu paskalta. olen ottanut
periaatteen, että kerranhan sitä vaan eletään ja
pitää elää kunnolla, täysillä. on tää jotenkin
toiminut, tutustunut uusiin, hienoihin ihmisiin
jotka ajattelevat maailmasta kuten minä ja
hauskaa on ollut.
joskus kyllä hämää, kun ajatukseni menevät siihen
suuntaan, että haluan miettiä asioita joiden
TIEDÄN satuttavan minua. suorastaan kidutusta ja
silti niin teen. tai sitten alan miettimään liian
syvällisiä ja ne ajatukset vainoavat minua sen
jälkeen hyvinkin pitkään.
mutta hyvät kesät sinulle, tuskin edes luit tämän.
Mä olen kans huomannu, että mussa asuu joku
sairaalloinen pikku masokisti. Yllätän aina
välillä itseni murehtimasta ja märehtimästä
kaikkein kivuliaimpia asioita ja se saa olon
tuntumaan vielä paskemmalta. Joskus todellakin
syvälliset asiat vainoaa, kun niitä on
mietiskellyt, nimim. kokemusta on. Se on kyse
siitä, kuinka paljon pelottavia tai toivottomia
juttuja päästää pyörimään pään sisälle.
Ratkaisevaa on myös, miten toimii sen jälkeen.
Jos se äityy todella pahaksi, eroon pääseminen
kestää kauan, eikä todellakaan ole mitenkään
helppoa. En tiedä, tarkoititko ihan suoranaisesti
tällaisia ongelmia, mutta mainittakoon nyt vielä,
että jollekin luotettavalle henkilölle puhuminen
auttaa. Ainakin minun tapauksessani se auttoi.
Siinä oli vaihtoehdot ja vitsit vähissä ja kiitän
sydämestäni sitä henkilöä, joka minut sieltä ylös
sai, vaikka itse olin jo menettänyt toivoni. En
tiedä olisinko lopulta itse havahtunut vai en.
Eipä tässä muuta.
Tuo on aivan kuin mun kirjoittamaa...Itsekkin elän
täysillä sillon kun siltä tuntuu,mutta
kummallisesti tykkään vajota ajatuksiin ja miettiä
asioita...Ja juuri samanlaista itsensä kiusaamista
minullakin on...Ajattelen asioita jotka sattuvat
ja tuntuvat suoraan sydämeen...oon suunnilleen
puoli vuotta kiduttanu itteeni samoilla
ajatuksilla ja pikkuhiljaa olen pääsemässä
siitä...(siis nuo kaikki ajatukset liittyy yhteen
henkilöön) Mutta sanoinpas sanani tähänki
asiaan...Hyvää kesää...
Kuten sanottu, olen ylpeä itestäni. Ihan
helvetin. Mä en oo pintaliitäjä, jotain todella
kaukana siitä. Oon ehkä muuttunu vähän
pinnallisemmaks, mutta se oli lähinnä mun
puolustautumiskeino itteäni vastaan - omia
tunteitani jne. Olen silti filosofi ja tutkin
asioita omilta näkökannoiltani. Ja nauran niille
pintaliitäjille, jotka kuolinvuoteellaan huomaa
ettei elämästä jääny mitään käteen. Mulla jää ja
vaikka nyt kuolisin, jäis silti niin helvetisti
upeita asioita. Surua, tuskaa, iloa, naurua,
kahden ihmisen välistä "täydellistä" yhteyttä.
Siinä on elämän perusvoima muutenkin, kahden
ihmisen välinen ymmärrys. Tukeminen. Ei elämässä
silleen selviä yksin, ei jatkuvasti. Ihminen on
luotu sosiaaliseks. Omien ajatusten
kierrättäminen puuduttaa. Sitä JANOAA uutta.
Niin, elämän perusvoima. Rakkaus, mihin tahansa.
Aivan sama. Sillä tunteena jo rakkaus on
elähdyttävä, upea, raikastava. Aivan sama mitä
rakastaa. Kunhan saa joskus rakastaa. Siinä
elämän tarkoitus minun kohdallani, ja todellakin:
kuollessani määrittelen elämäni onnistuneisuuden
tutkimalla, kuinka paljon olen rakastanut ja
saanut vastarakkautta. Sillä se on elämää!
Oon huomannu että jos haluaa depiksestä irti tai
kiinnostusta yleensä elämään, niin pitää asettaa
haasteita itelleen. On oikeasti aika helvetin
hauska seurata oman lupauksensa toteutumista. Jos
vaikka aamulla lupaa, että nyt käyttäydyn hieman
eri tavalla ja yritän oppia maltillisuutta, niin
illalla on upea tutkia saavutuksiaan. Ja pointti
on: näin saa elämään helvetisti mielenkiintoa!
Ja nyt tuun tähän mihin mä oon ite päätyny mun
elämässäni: elämä on riski. Elämä on peliä. Oon
päässy irti siitä ajatuksesta että "mitähän toiki
sanoo jos mä teen näin..". Mä pelaan elämää. Mä
haluun kokeilla kaikkea, mitä mä vain pystyn.
Koska mä tiedän tän jutun rajallisuuden, aika on
yksulotteinen. Mä oon opettanu itteni
positiiviseks ja oon onnistunu siinä aika hyvin.
Silti matkaa. Mitähän tahtoisin tänään muuttaa
itsessäni? Ei, muiden mielipiteillä ei väliä.
Haluaisin olla rauhallisempi, oppia viisautta.
Sitä janoan.
Mä tiedän jo jonkin verran elämän pelisääntöjä
ja "näen" tulevaisuutta hiukan sen mukaan.
Time is flying: I hear the wailing of the
grave, "Make a difference!"
vautsi. mulla on just samanlainen fiilis tällä
hetkellä. mulla menee yleensä ihan ookoo mut
välillä kun alan todella funtsia elämää, sen
tarkoitusta, päämäärää jne, tuun masentuneeks.
ainoo tavoite mika meillä on, on tulla
onnelliseksi. ja siihen taas on monia keinoja.
meitsi haluaa vaan löytää oman kullanmurun joka
ois mulle kaikkeni ja mun koko maailma. mut
toisaalta musta on tullut niin kyyninen etten
pysty enää usko todelliseen rakkauteen. mutta ei
masennuta :)
ihmiset ovat pelkästään eläimiä joiden aivot ovat
sattuneet kehittymään paremmin kuin muiden
eläinten aivot. me ollaan keksitty kaikenlaisia
hulluja vempaimia (avaa silmäsi ja katso
ympärillesi) helpottamaan arkipäiväämme. silti
olemme yhtä tyhmiä suurien kysymysten edessä:
mitä me tehdään täällä? miksi me ollaan?
pintaliitäjät ovat säälittävää pohjasakkaa. en
jaksa enää kiinnostua koko maailman pelastus
ajatuksesta. mulle riittää että toteutan itseäni.
*eksistentialismi*
kukaan ei tuu koskaan sanoo sulle et sun elämäs
on p**k*a. sun tarvii ite tietää mitä sä haluut
ja toteuttaa sitten omat unelmat.
.tintti
| PLUR |
Jutellaan lisää, sillä on ihanaa kuunnella jotain
noin kurjaa ja valitusta, paskaa itse
tehostusta...
Take this and think, life is just a flip off
coin... take head or tails, you lose any way...
life is a game, nobody wins it... you lose and no
one miss you....
"Elämä on paskamaista. Ja sitten sinä synnyt
uudelleen"