Mitäs jos

Vuorimänty päästi auringon oksiensa läpi silmiini, pääni oli täynnä roskia. Käsivarsiin koski ja ilma alkoi viiletä, ilta tuli liian pian. Aamulla ehtisin viimeistellä työni, pilkkoa risut grillin lähelle. Kesällä olisi kiva paistaa makkaraa. Olin tahkonnut uutta tekstiä jo viikon, sen jälkeen olin ollut kaksi viikkoa kirjoittamatta. Omatunto soimasi, remontti kesti ja tekemistä oli aina liian paljon kuin vuorokaudessa tunteja. Tunsin yhä useammin miten toivottomuus ajoi ylitseni, kertoi vuosien tekevän minusta hitaan keski-ikäisen. Epävarmuus siitä, tulisiko minusta koskaan mitään oli alkanut vainota öisin. Unissani tapoin kaikki ne joille halusin osoittaa pätevyyteni tekstintekijänä. Halusin haudata heidät, jotta pääsisin kirjoittamisesta. Pidinkö edes kirjoittamisesta enää, kun se oli muuttunut työksi. Tuskaa se oli, alemmuudentunnetta ja epätoivoa joka haisi märille sukille. Kaupassa käytyäni käänsin auton pihaan ja kävelin postilaatikolle. Laskujen välistä tipahti lehti, kaksi aukeamaa kylän uutisia, kolmas mainoksia. Laskupino jouti odottaa, tilillä olevat varannot eivät niiden maksamiseen kuitenkaan riittäneet. Jopa kirjakerho uhkasi sakkomaksulla, en kuulemma ollut tilannut liittymiseni jälkeen riittävästi, uhkasivat periä liittymislahjakirjoista täyden hinnan. Tilasin kaikki kirjakerhonlehdet kuvitellen että lukisin niitä ideoita saadakseni, en lukenut. Paperin keräykseen ne päätyivät, netissä peruin kuukauden kirjat kuukausittain. Illalla Salkkareiden jälkeen istuin koneelle, laskupino irvaili lokerikossa pöydän nurkalla. Yksi kirjeistä näytti erilaiselta, valkeammalta kuin laskut, hohtavalta, salaperäiseltä. Tartuin kuoreen ja revin sen auki nihkein sormin. Ei minun elämässäni jännempää tavannut tapahtua kuin helluntaalaisten kuukausittainen vierailu Vartiotorni lehtineen. Olemme päättäneet hyväksyä kirjanne julkaisuohjelmaamme. Lämäsin kirjeen kiinni ja nakkasin laskupinoon. Taas uusi hylky, niitä olin saanut kahdeksan jo aiemmin. Lyhyt lause, nimi alla ja alas pilvilinnoista. Vasta koneen avatessani aivoni leikkasivat kiinni, olinko lukenut väärin, vai oliko kirjeessä todella sanottu että kirjani oli hyväksytty? Enkö enää erottanut sanoja toisistaan, olin ollut niin varma siitä mitä luin, etten lukenut sanoja. Avasin arkin varovasti uudelleen, peläten sanojen muuttuvan muotoaan katseeni alla, hyväksyä, siinä luki. Päättäneet hyväksyä, tuijotin tekstiä ja odotin että aivot saisivat käsiteltyä uutisen jotta saatoin vetää henkeä uudelleen. Kirjani oli hyväksytty. Viikkoa myöhemmin olin Helsingissä, allekirjoitin sopimuksen. Kuusikuukautta oli hiljaista, sitten räjähti. Kävin aamu-tv:n haastatteluissa, lehtihaastatteluissa, hymyilin niin että ikeniin koski. Ette ymmärrä tunnetta, ette koskaan ole hymyilleet päiviä puhki. Viimein istun hotellihuoneen vuoteenlaidalla. Mies loruuttaa vessassa, hyräilee. Iloitsee ilmaisesta matkasta, yhteisestä matkasta, minun onnistumisestani. Kun jätän hotellin tunnen kuinka poskiani punoittaa tummien lasien alla, naamani loistaa joka lööpissä, nimeni on kirjoitettu kirkuvin kirjaimin kuvan alle. Kirjani on noussut listojen kärkeen, siitä puhutaan autoradiossa, huoltoasemilla ihmiset kääntyvät katsomaan kohti kun yritän tunkea sisääni salaattia ja lihapullia. Olen eläin ilman häkkiä, kummallisuus, julkkis, tätäkö varten minä synnyin, syömään julkisesti.

Sulla riittää, ei julkaistua kirjaa siltikään. Kevät taas saanut vinttiin vipinää?

Best seller Vihdoin alkaa kirjoitustyöni kannattaa. Kauan sai harjoitella, vaikka niinhän se on joka lajissa. Ei sellaista olekaan, joka kovassa kilpailussa ohittaa muut tosta vaan, ilman suurta määrää opiskelua ja reenaamista. Novellikokoelmani herätti suurta huomiota. Kaupallinen menestyskin on lievästi sanoen tosi hyvä. Siitä otetaan jo neljättä painosta. Tulee mojova taloudellinen lisä keskiluokkaisiin tuloihini. Ja tekee hyvää itsetunnolle, vaikka se onkin sellainen pikkuäijä sisälläni, että ei se juuri siitä muutu, miksi se lapsena ja nuorena kehittyi. Mutta: back to bisnes. Tarinakokoelmastani on löydetty hienoja oivalluksia. Tuntuu, että lukijasta riippuen löytyy aina sopiva tai jopa useitakin sopivia kertomuksia. Kauhutarinoista ovat tykänneet ehkä pikkaisen lapselliset. Huumorista ne, joilla todella on huumorintajua. Parisuhdeasiat ovat nostattaneet tunteita. Rasismiin, kuin myös uskontoihin kytkeytyneet novellit ovat herättäneet ajatuksia ja keskustelua. Muistelmanikin ovat kiinnostaneet - aikamoiset kokemukset kun minuakin ovat aikanaan kohdanneet. Perin harvinaista on se, että tekstit breikkasivat sekä kriitikoiden että yleisön suosioon. Ilmeisesti ne neuroottisella vireellään jotenkin häiritsevät tylsistymään pyrkivää mielenrauhaa. Hiukan vanhaksi esikoiskirjailijaksi joku mainitsi, mutta en välitä, olen sen ikäinen kuin olen. Olen muuttunut kiinnostavaksi persoonaksi. Paikallislehdet ensin kiinnostuivat, sitten kirjoittajien aikakauslehti Parnasso. Anna-lehti haastatteli naisasioita koskettelevien parin tarinan takia. Valitut Palat taitaa olla pikkaisen kiinnostunut, vaikka epäilen, että nämä ovat liian fiktiota heille. Mutta nyt, tämä TV-julkisuus! Taidan olla kohta stara. Voi hitsi, tämähän on jotain. Olisi Sarasvuon Jari saanut minut ilmaiseksikin ohjelmaansa, mutta kun kerran tonnin maksoi niin otinhan minä, rahanahne kun olen aina ollut. Häsläävä studioväki, julkkikset, kamerat, kuumat valot, meikkaus, stailaus, todella erilaista kuin tavallinen porvarillinen lähiöelämäni. Eilen se tuli ykköseltä. Tänään jo kaupassa katsoivat pitkään ja joku tuttu huuteli virnistellen linssiluteeksi. Otava, kustantajani käänsi kokoelman ruotsiksi. Nyt ollaan keskiruotsissa, Västeråsissa, kirjakaupassa antamassa haastatteluja ja nimikirjoituksia. Täällä on aina ollut suomalaisia paljon, vaikkei Volvon tai Saabin tehdasta kaupungissa olekaan. Nytkin yleisössä on aika paljon suomea puhuvia. Se helpottaa, vaikka merkillisen hyvin saan ruotsin ja englannin sekoituksellani kommunikoitua. Muutama saksankielinen sana joukkoon, niin aina onnistuu asian selvittely. Tuossa vieressä on Tibnorin terästehdas. Kummallista että juuri täällä kirjaani esitellään, entisen työmaani vieressä. Tehtaassa levynkäsittelylinja, jota rakentamassa olin muutama vuosi sitten, näkyy toimivan hienosti. Manipulaattori eli siirtolaite jonka itse ohjelmoin, siirtää levyjä automaattileikkuriin, ottaa sitten leikatut levyt ja vie ne trukkilavalle. Mitä minä täällä teen? Kirjakaupassa minun kuuluu olla. Annan nimikirjoituksen nuorelle naiselle, joka hymyilee kiitokseksi. Isäni antaa kirjan myös naisen lapselle. Isäni, joka kuoli kauan sitten, jonka hautajaisista yksi novellini kertoo, on tullut auttamaan. Hän aina välillä tulee. Katsoo viisailla silmillään. Ei puhu mitään mutta ei hänen tarvitse, tiedän muutenkin. Taivaalla surisee lentokone. Pieni Cessna tai Piper-tyyppinen. Ja tuolla on toinen. Nyt alkaa kiinnostaa, koska tuolla on kolmaskin. Minulla on sellainen, että kun näen taivaalla monta lentokonetta, tarkoittaa se, että näen unta. Ja yleensä siinä vaiheessa ymmärrän näkeväni unta. Tuolla on ilmalaiva. Nyt tuli hävittäjä joka ampuu toista hävittäjää. Paljon lentäviä, taistelevia koneita. Ilmalaiva on tulessa, se putoaa, tulee minua kohti. Mihin tästä nyt karkuun pääsee, jalatkin ovat kuin tonkat. Huudan. Se tulee päälle... Heiluttaa. Joku heiluttaa minua. Mitäs tämä on? Maailma repeää. Kuin esiripun auetessa makuuhuoneeni kuva syrjäyttää äskeisen näkymän. Mitenkä minä täällä...? Jaahast, se kaikki olikin unta. Oikein viimeisen päälle unta, niin toden tuntuista. Vaimo se oli joka heilutti, töni hereille kun ääntelin. Palaan realismiin. Muistan vielä unen alun. Ei niillä kirjoituksillani oikeasti mitään virkaa ole. Harjoitustöitä. No, harjoitellaan sitten, edelleen. Vaikka siinä on se riski, että homma on ihan turhaa. Kun ei voi tietää ennen kuin on saavuttanut maksimitason johon pystyy, että riittääkö se mihinkään. Kirjoitanpas tuon uneni edes muistiin, tyhjää parempi sekin kuitenkin, vaikka onkin jotenkin kliseenomaista kirjoittaa unista (aloita alusta, hyvä lukija, siinä se muistiin kirjoitettu on).

Kiitos kirjoittajille. Ja nälkäisenä toivoo lisää.