Olen seurustellut naiseni kanssa suunnilleen vuoden, ja asumme yhdessä. Yhteiselämä paitsi sujuu hyvin, myös ei suju. Päällisin puolin olemme onnellisia, viihdymme toistemme seurassa, meillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja ylipäätään suhteessamme on paljon positiivisia puolia.
Pinnan alla on kuitenkin paljon asioita, jotka nostavat päätään aina silloin tällöin. Vanhoja keskinäiseen luottamukseen, käyttäytymiseen, toisen kohtelemiseen ja sen sellaiseen liittyviä asioita, joista emme ole päässeet yli. Vanhoja asioita, jotka tapahtuivat suhteemme alkuvaiheessa, mutta jotka painavat mielessä edelleen.
Viime aikoina on tuntunut siltä, että riitelemme yhä useammin. Kumpikin on pohtinut suhdetta tahollaan jo kauan aikaa, luottamuspulasta johtuen ero on ollut paitsi kummankin ajatuksissa, myös yhteisissä puheissa lähes yhtä kauan kuin suhde on ollut olemassa. Kysymys erosta nousee pintaan jopa muutaman viikon välein. Se ei vaikuta enää normaalilta ja syö tietenkin suhdetta valtavasti.
Riitamme ovat aivan hirveitä. Kumpikin on totaalisen väsynyt samoihin asioihin, jotka aina jotenkin nousevat pintaan. Kummallakaan ei ole enää sietokykyä toisen kritiikkiä vastaan, ja rakentavuus on usein kaukana. Jos toinen yrittää riidellä rakentavasti, toinen on niin tunnekuohussa, ettei siitä tule mitään. Riidat ovat uuvuttavia ja kestävät tuntikausia, ja niiden jälkeen molemmilla on lohduton "Ei tästä tule enää koskaan mitään, pitäisi ymmärtää jo luovuttaa" -olo. Joskus on viikkoja, joiden aikana riitelemme useampaan kertaan. Arkiasioista meillä ei puolestaan tule juuri koskaan kinaa, vaan riidat liittyvät aina suurempiin aiheisiin.
En enää tiedä mitä tehdä tilanteelle. Eropuheista huolimatta olemme kuitenkin aina päättäneet jatkaa yhdessä. Molemmat näemme suhteessa potentiaalia mahdolliseksi loppuelämän suhteeksi, paitsi tunteen tasolla, myös rationaalisesti ajateltuna. Arki sujuu loistavasti aina niin kauan, kun jotain sellaista tapahtuu, mikä nostaa luottamuspulan esille ja uhkaa kaataa koko suhteen.
Jo etukäteen tiesimme, että suhteessa olisi paljon haastetta. Tuskin olisimme enää yhdessä, jollei meillä olisi pitkä yhteinen historia kavereina ja ystävinä. Se auttaa näkemään asioita laajemmin ja uskoa suhteeseen yritetään aina raapia kasaan. Molemmat rakastamme toisiamme paljon. Aina se ei tietenkään riitä. Mielestäni suhteen eteen täytyy yrittää tehdä töitä, ja niitä on tehty tässä suhteessa hartiavoimin. Pitää kuitenkin osata myös lopettaa ajoissa. Me olemme yrittäneet taistella suhteen puolesta, mutta se ei näytä tuottavan mainittavaa tulosta.
Olen yrittänyt ehdottaa parisuhdeterapiaa, jotta voisimme käsitellä rakentavasti luottamuspulaamme. Naiseni ei kuitenkaan suostu lähtemään sellaiseen. Mitä vaihtoehtoja enää jää? Meillä on hyvä kommunikointiyhteys ja yritämme kyllä keskustella asioista. Usein se vain johtaa molemminpuolisiin syytöksiin. Uskoisin että terapiasta voisi olla paljon apua kriisiytyneessä tilanteessa, mutta pitääkö vain luovuttaa ja ajatella, ettei toinen halua panostaa suhteeseen koska hän kieltäytyy sellaisesta?
Konkreettisia ehdotuksia?
Riitoja, riitoja
onko muilla?
161542
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
pula. Mutta muutenhan teillä kuulostaisi menevän mallikkaasti ja jotainhan se kertoo että jopa repivien riitojen jälkeen ette kuitenkaan eroa. Riidellessä ei kyllä aina muista että sekin pitäisi tehdä tiettyjen sääntöjen mukaan jotta se olisi hyödykästä. Minä ehdottaisin teille kirjeenvaihtoa. Kirjoitatte vaikka päiväkirjaa tahoillanne jossa voitte puhua toiselle illman että pelkäätte että ette kohta saa enään suunvuoroa kun riita leimahtaa. Vaikka viikon tai kahden tai miten teistä tuntuukaan hyvälle aikavälille, vaihdatte kirjoja ja luette ja vastaatte toisillenne ja vaihdatte takaisin. Jospa te näin saatte sanottua asioita ilman suurta tunnekuohua ja toinen voi omaan tahtiin miettiä asioita. Sitten jossain vaiheessa teistä alkaa tuntua että voitte puhuakkin asioista ja kun niitä on jo puitu kirjeitse ne eivät ehkä enään aiheuta riitelyä vaan pääsette asioissa eteenpäin.
Miksiköhän naisesi ei halua suostua parisuhdeterapiaan,onko hän perustellut kieltäytymistään? Kävisi kanssasi muutaman kerran edes ja tekisi sitten päätöksen jatkaa tai olla jatkamatta. Hetsku tuttavapariskunta kävi parisuhdeterapissa ja sai valtavan avun toivottomalta näyttäneeseen suhdekriisiin.Mies oli vastahakoinen lähtemään terapiaan,mutta nainen sai suostuteltua edes yhteen käyntiin. Toivottavasti sinäkin saisit naisesi lähtemään.
että pakottaa toisen terapiaan, uhkailemalla yms. Ei kaikista ole luonnollista puhua vieraalle ihmiselle ongelmistaan eikä se tarkoita sitä että ei halua saada suhdetta toimimaan. Minusta parisuhteessa jos käytetään itse suhdetta kiristyksessä, on asiat auttamattomasti perseellään. Se on eri asia jos saa toisen mielen muuttumaan muilla keinoin kuin syyllistämällä. Tiedätkö millä keinoin tämä nainen sai miehensä mielen muuttumaan? Jos siitä olisi apuja tässäkin tapauksessa. Millä mies perusteli kielteisyytensä ja millä nainen sai ajatukset toiseen suuntaan?
Kiitos viesteistä. Päiväkirjasysteemi voisi olla ihan käyttökelpoinen. Itselleni kirjoittaminen on hyvin luontevaa, ja itse asiassa olen kyllä kirjoittanutkin mieltäni painavista asioista pariin kertaan ja antanut sitten toisen luettavaksi. Naiselleni kirjoittaminen ei ole niin luontevaa, mutta ehkä siitä voisi kuitenkin olla apua. Itselläni on tapana pohtia asioita välillä liikaakin, ja kirjoittaminen voisi helpottaa ja ehkäistä riitojen syntymistä epäsuotuisilla hetkillä ainakin omasta puolestani. Terapiasta olen puhunut naiselleni useaan otteeseen (en kuitenkaan jankuttanut), ja ensimmäisellä kerralla vastaus oli tiukka ei. Hän ei ole omien sanojensa mukaan mielisairas eikä halua puhua omista asioistaan ulkopuolisille. Lisäksi hän suhtautuu kriittisesti terapeuttien ammattitaitoon. Eli siinäpä vastarintaa kerrakseen. Ymmärrän toki nämä asiat, enkä ole millään tavoin painostanut enkä uhkaillut häntä. Ymmärrän sen, jos puhuminen ulkopuoliselle tuntuu vaikealta, eikä tunnu mielekkäältä painostaa sellaiseen. Ymmärrän myös kriittisyyden. Olen esimerkiksi kuullut, että silloin tällöin parisuhdeterapiassa käy niin, että toinen osapuoli (usein mies, jonka voi olla vaikeampi pukea tunteitaan sanoiksi) kokee jäävänsä toisen osapuolen ja terapeutin jyräämäksi. Sellainen vaikeuttaisi asioita entisestään, mikä on todellinen kauhuskenaario. En halua houkutella naistani terapiaan, jos siellä käy niin, ettei hän halua puhua juuri mitään ja lopputulos on se, että hän kokee minun vieneen hänet ulkopuolisen eteen ruodittavaksi ja haukuttavaksi. Jonkin aikaa sitten otin kuitenkin terapian jälleen puheeksi ison riidan jälkeen. Kysyin häneltä, kokeeko hän, että kykenemme enää selvittämään ongelmia hermostumatta kahden kesken, kun olemme sitä melkein vuoden yrittäneet. Silloin häneltä tuli asteen myötämielisempi vastaus terapiaan, kun hän sanoi, ettei usko ja että on sitä mieltä, että terapiasta voisi todellakin olla hyötyä. Sehän ei kuitenkaan tietenkään tarkoita, että hän lopulta suostuisi lähtemään. Eli kannustusvinkit ovat tervetulleita. Itsestäni tuntuu, että tarve puhua ulkopuoliselle alkaa olla pakottava. Tuntuu kuitenkin myös ongelmalliselta ja epäreilultakin mennä puhumaan ongelmista yksin. Ensinnäkin, silloinhan naiseni mielipide ei tule kunnolla edustetuksi, mikä olisi olennaista yhteisten ratkaisujen löytymisen kannalta. Ja toiseksi, täytyykö minun todellakin selvitellä asiat yksin, ja voiko se edes onnistua? Parisuhteessa on kuitenkin kaksi ihmistä.
sanot että hän saa tulla mukaan jos siltä tuntuu, ja jos ei niin sun on käytävä juttelemassa koska sä et enään löydä ratkaisuja kysymyksiin jotka palaavat uudelleen ja uudelleen. Jos hän jo vähän vihreää vilkuttanut ajatukselle, ei hän varmaan tuomitse että sinä käyt ja saattaa jopa innostua itsekkin tulemaan. Kyse on teidän parisuhteesta, mutta myös parisuhteessa on kaksi yksilöä. Jos sinusta tuntuu että sulla on pakottava tarve jutella ulkopuoliselle, se on todellakin sallittua ja se selkeyttää asioita sinun päässäsi. Jostain sen on alettava selkeytymään. Luottamuksesta haluaisin sanoa vielä sellaisen asian, kun se on osaksi menetetty siihen tilaan on niin helppo jäädä rypemään. Se on niin käypä selitys ja syy mihin tahansa. Jos te olette sitä mieltä että haluatte jatkaa, saada suhteen toimimaan, se lähtee siitä että teette kummatkin henkilökohtaisen päätöksen. Sellaisen että vaikka sisinpänne huutaisi että NYT EN VOI LUOTTAA, luotatte. Ette huuda jokaista epäilystänne ääneen, nielette sen ja sanotte itsellenne että minun on opittava luottamaan. Ette päästä heti epäilyksen huutoa ilmoille, ette pura heti kun siltä tuntuu toiseen epävarmaa oloa. Otatte sen asenteen että voitte luottaa. Suhde oli se sitten kokenut takaiskuja tai ei, perustuu siihen että haluaa luottaa, uskallukseen antaa onnensa toisen käsiin. Se on tehtävä täydellä sydämellä, ja vaikka sitä sydäntä ympäröisi paksut epäilyksen muurit, ne muurit on vain sorrettava. Sanottava itselle että jos minä en ala luottamaan nyt, ehkä minulla ei ole tilaisuutta huomenna edes koittaa. On mentävä asioista yli, se on vaikeaa, se halu muistuttaa virheistä on itsensä suojelua. Mutta jos haluaa suhteen joka toimii, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa, ottaa riski että sattuu. Mutta ainakin silloin tietää että teki kaikkensa. Anteeksiantaminen on asia joka on opittava, ei vain sanoa että annan anteeksi virheesi, vaan todella antaa. Silloin kun ne on anteeksi annettu, ne painetaan unholaan. Annetaan uusi mahdollisuus, täydellä sydämellä, täydessä uskossa ja toivossa. Se on ainoa tapa saada suhde toimimaan. Päästettävä irti pelosta ja otettava tilalle usko. Alussa se on vaikeaa ja tuntuu että kaikki maailman asiat joutuu kantamaan itsessään, sitten se helpottuu kun huomaa että mitään pahaa ei tapahdu vaikka ei huuda toiselle jo ennakkoon jne. Asennemuutosta siis molemmille. Nyt on se aika kun se on tehtävä, miettikää sanojanne, tekojanne, ottakaa kaikessa tekemisessänne huomioon toisenne ja toisen tunteet. Antakaa luottamukselle hyvä alusta kasvaa taas. Jos se tarkoittaa ettei voi mennä niin kuin haluaa ja jos se tarkoittaa että pitää olla entistä avoimempi niin olkaa ja tehkää niin. Se on hintansa arvoista. Nyt heittäydytään kiekon eteen ja suojellaan maalia, eikä mustelmia lasketa. Te olette joukkue, mikään uhraus ei ole sinulta pois vaan se on teidän juokkueen hyväksi. Se asenne on tärkeä, missä ei aleta puhumaan minä-etuliitteellä. Te yhdessä kasvatatte luottamustanne toisiinne, henkilökohtaisella päätöksellä yhteisen hyvän eduksi.
Kiitos paljon rakentavasta kritiikistä. Huomaan kyllä, että se rypijä tässä suhteessa olen ennen kaikkea minä itse, vaikka toisestakin sitä ominaisuutta toki löytyy. Tällaisina hetkinä kun käyn läpi suhdetta, huomaan sen, kuinka minun pitäisi päästää irti peloistani ja uskaltaa luottaa toiseen vielä kerran. Teen hyviä päätöksiä rakentavista tavoista kehittää suhdetta, kuten yhteisistä säännöistä ja sopimuksista, etukäteen sovituista päivistä, jolloin kummallakin on omat menonsa jne. Uskon kykeneväni luottamaan. Todellisuudessa en ole kuitenkaan moiseen pystynyt. Stressaan ja panikoin niin paljon, etten kykene hillitsemään itseäni, ja kaikki rohkeuteni karisee kerta toisensa jälkeen ja kaikki hyvät suunnitelmani ja haluni onnistua häviävät sillä seisomalla. Välillä mietin, että ehkä kaikki on jättänyt minuun sellaiset jäljet, etteivät ne lähde ikinä pois ja minun pitäisi vain tunnustaa tämä tosiasia ja lopettaa suhde. Meillä molemmilla on taustallamme melko rankkoja elämänkokemuksia, jotka kyllä näkyvät suhteessa valitettavan ilmeisellä tavalla. Kun luottamus toisiin ihmisiin on ohut kuin veteen piirretty viiva, on se myös helppo rikkoa. Ja kun suhteessa on kaksi periaatteellista ja voimakastahtoista, mutta myös epävarmaa ja herkkää ihmistä, siitä tulee ruumiita. Kuitenkin mietin, etten halua päästää irti tästä naisesta, joka on kaikesta huolimatta upea nainen, jossa on valtavasti kaikkea hyvää ja jota rakastan niin paljon. Ja jolla on niin samanlaiset unelmat ja toiveet kuin minulla itselläni, ja joka on elänyt niin paljon, että ymmärtää ettei mikään elämässä ole koskaan mustaa ja valkoista. Minun pitäisi yksinkertaisesti olla henkisesti vahvempi. Yritän kyllä kovasti, mutta lopputulos on useimmiten surkea. Yritän myös kovasti olla syyllistämättä toista, jos panikoin esimerkiksi jostain hänen menemisestään. Mutta häntä hermostuttaa jo se, jos itken kotona ja pilaan sillä tavoin häneltä mukavan illan. Lopulta tilanne kärjistyy ja seurauksena on jälleen raastava riita. Olen luonteeltani sellainen, että lamaannun liian helposti. En tiedä, mistä saisin kokoon tarvittavan määrän rohkeutta. Kun minua satutetaan, käperryn ennemmin kokoon ja kyselen itseltäni, miksi ihmeessä näin tapahtui, kuin potkin takaisin päähän. Ja jään kovin helposti murehtimaan asioita, enkä kykene pääsemään niistä yli. Ehkä minun vain täytyy yrittää kovemmin. Ehkä minä tulostan viestisi, liimaan sen jääkaapin oveen ja pahan päivän tullessa hautaudun sen alle, mutten päästä ääntäkään. :D
käyttäytymismalliin jonka olet itselläsi huomannut sellaista että keksi niihin kohtiin tekemistä. Korvaat entisen käytöksesi toisella. Ei siinä mene kauaa kun mieli vahvistuu ja sä huomaat että sä pystyt kuin pystytkin hallitsemaan tunteitasi joita haluatkin. Älä syyllistä itseäsikään, mutta muistat sen että vain sä voit auttaa sun omaa mieltäsi pääsemään asioista yli. Varaat ajan ja käyt juttelemassa, se kuulostaa hyvälle alulle. Onnea teille matkaanne kohti uudenlaista suhdetta.
Nostan hattua kirjoittajalle.:)
lukemaan Hannele Törrösen kirjan Hullu rakkaus. Mielenkiintoinen teos.
Pms-oireet, muutaman viikon välein riitaa. Sopiiko 4 viikkoa;) Meillä ainakin on näin. Kaikki kärjistyy silloin. Ja kun ottaa huomioon että on vielä kaksi naista talossa niin tupla-annos tiedossa. Nainen on vielä kaiken lisäksi herkempi reagoimaan toisen kiukutteluun.
Meillä suht sama tilanne itseasiassa. Luottamusta kyllä löytyy, mutta ongelmia asian kertomisessa. Sorrun itse siihen, että en viitsi esimerkiksi perhe huolista puhua tyttöystävälleni, vaikka kovasti stressaan sukulaisten asioista, koska oon syntynyt välittävään ja suureen perheeseen. Kun puhumattomuus menee sitten siihen, ettei vaan enää saa suutaan auki, niin onhan se suhteessa pienoinen epäluottamuslause. Ollaan tästä puhumattomuudesta meillä keskusteltu, ja huomattu, että se kärjistyy meidän keskenäiseksi riidaksi nopeasti ihan väärinymmärryksen tähden. Toiselle tulee olo, ettei toista kiinnosta, ja toinen miettii mitä tekee väärin kun toinen ei puhu.. ja loppujenlopuksi johtaa juuri tuohon lohduttomaan oloon, että mitäs tässä nyt tapahtuukaan. No, kaikesta huolimatta, me ei mietitä terapiaa tai eroamista, vaan uskotaan molemmat, että vuodenvanha suhde on kuitenkin vielä niin nuori, ettei kaikkia kulmia ole tullut hiottua, ja työstetään sekä opetellaan elämään niin, että se toinen on siinä elämässä oikeesti mukana, hyvässä ja pahassa. Uskonkin, että teilläkin voi olla vielä kulmaa hiottavana, ja kyllä te selviätte tuosta, kunhan ette unohda sitä, että luottamuspula on suhteessa ongelma, mikä vaatii työtä. Sitä ei voi vain sivuttaa, ja toivoa että ohi menee, sen luottamuksen saamiseksi molempien on tehtävä töitä, ei vain sen puolen, josta tuntuu, että joutuu toisen oireilua ns katsomaan. Ja ehkäpä yks fakta on myös se, että haastavaan suhteeseen on lähdettävä kuin sotaan, eli voittamaan ne haasteet ja tekemään pitkäaikaista yhteistyötä voittamiseksi. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee :)Ja niistä riidoista saattaa nopeasti kasvaa pelko, että tätäkös tämä nyt sitten on, ainaista riitelyä sen ihmisen kanssa jota niin rakastaa. Älkää huoliko, kyllä te oikean kanavan vielä löydätte, kun ette lopeta etsimistä. Epätoivo ja pelko on voitettava kuitenkin, mikäli suhteessa on pyrkimässä eteenpäin. Luottamus siihen, että riidat ja menneisyys voitetaan on kuitenkin yhteistyötä. Ja ihan taatusti siitä voi kasvaa ulos, pienellä hienosäädöllä :) mukavaa ja rauhallista tulevaa kesää teille! Onnistutte kyllä, kunhan pidätte kanavat auki :)
sitten mikään terapia ei vain korjaa tilannetta pysyvästi. Olen tässä äskettäin sivusta seurannut hyvin samankaltaista suhdetta kuin alkuperäisellä kirjoittajalla. Toinen osapuoli halusi tehdä kaikkensa suhteen korjaamiseksi, toinen peesasi painostettuna, lopulta ihan vapaaehtoisestikin. Terapian jälkeen tilanne korjaantui aina hetkellisesti mutta sitten solahti taas vanhoihin kuvioihin. Joskus vain on niin, että paras vaihtoehto on erota vielä, kun se voidaan tehdä murskaamatta toista ihan totaalisesti. En tiedä, mutta minusta se, että alun alkaenkin on tiedetty tuleva suhde "haasteelliseksi", ei minun näkökulmastani vaikuta kovin hyvältä lähtökohdalta suhteelle. Olen nyt varmaan julma ja inhottava taas mutta toisinaan on parasta jatkaa ystävinä. Kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu rakkaussuhteiksi. Eihän suhteen pidä olla haasteellinen sillä tavalla, että on aina vaikeaa, vääntöä ja riitojen yli kapuamista!! Kuulostaako se rakkaussuhteelta? Jos ensimmäinen vuosi jo - siis se, jolloin yleensä kuherrellaan ja ollaan tulipunaisen rakastuneita - on pelkkää riitaa?! Huh. Itse en missään nimessä jatkaisi. Haastetta on aivan tarpeeksi ihan hyvissä merkeissäkin etenevässä suhteessa, voin vannoa, ne ovat vain erilaisia haasteita. Yhtälailla joutuu avaamaan itsensä, levittämään ne sisällöt pöydälle ja ruotimaan yhdessä, rakentamaan luottamusta, tekemään valintoja.
ystävinä, kavereina. Se toinen ei siis ole vieras ja se rakkaus ei ole enään tuossa vaiheessa pelkkää kuhertelua. Tuntuuhan se tietysti oudolle että on niin paljon vääntöä asioissa, ja se luottamuskin on keretty jo alkumetreillä murskaamaan. Mutta jos se tunne on, se että tässä on se joku jonka kanssa haluaa todella olla, ei siinä voi kuin yrittää kaikkensa, antaa koko panostuksensa. Koska jos nyt luovuttaisi, pääsis helpoille vesille, ei enään vääntöä ei enään riitoja, mutta tulisiko tilalle olo että olisi pitänyt yrittää vielä sitä ja tätä ja lopun elämää miettii mitä jos. Joskus asiat myrskyää, joskus joidenkin on oltava vahvempia kuin toisten. Minusta suhteelle pitää antaa mahdollisuus, jos sydän niin sanoo. Ap:lla sydän sanoo niin, sitä on aina kunnioitettava.
sydän ei aina ole kovin objektiivinen. Ääriesimerkkinä siitä voisi ottaa suhteen, jossa toinen osapuoli on väkivaltainen. Usein se on mies. Mies lyö. Naista paikataan ja korjaillaan, kehoitetaan jättämään se tyyppi. Mutta sydän sanoo, että tätä minä rakastan, se tarvitsee minun rakkauttani ja viimeistään, kun kaveri tulee kukkakimpun ja sydäntäraastavien anteeksipyyntöjen kanssa paikalle, sydän sokeutuu lopullisesti. Minä vaan en usko sellaiseen, että alituisten ristiriitojen ja riitelyn, epäluottamuksen ja haavojen alta voisi koskaan syntyä tasapainoista ja rakkaudellista suhdetta. Minusta alituinen riitely ja epäluottamus kertoo tasan siitä, että väärät ihmiset ovat yhdessä. Jossain toisessa tilanteessa, toisen ihmisen kanssa tilanne olisi aivan toisenlainen. Sen sijaan olen jopa useita kertoja ollut läheltä todistamassa, miten rakkauden naamioon voi kätkeytyä monenlaisia muita tunteita ja ilmiöitä. Juuri siksi pitäisi ihan tosissaan miettiä, mitä haluaa, mitä tämä todellisuudessa on, mihin ollaan menossa vai ollaanko mihinkään. Mutta tiedän myös sen, että kukaan muu ei voi siinä tilanteessa auttaa, jollei itse ensin saa oikean suunnan päästä kiinni. On se suunta mikä tahansa.
suhde koukuttaa niin monin tavoin. Mutta kun nyt puhutaan tästä ap:n tapauksesta, heidän tilanteesta jossa ongelmia tuottaa luottamuksen puute, ei väkivalta eikä heikkopäisyys(hulluus), vaan ihan yksi onneton virhe jonka korjaamiseen he haluavat paneutua. En silloin katso kyllä että suhde on täysin epäkelpo onnistumaan. Yleisellä tasolla voidaan kyllä puhua miksi huonoon suhteeseen niin helposti jäädään. Mutta se on eri ketju se. Minusta tässä suhteessa on ymmäretty mistä kenkä puristaa ja sitä halutaan ratkaista. Se on aina arvokasta, jos ei tälle suhteelle niin tulevaillekkin.
mistä lienee johtuu kahden naisen välinen rakkaus on hyvin tunne peräistä,se kuohuu,räiskyy ja salamoi...itselläni sama tilanne...ollaan tunnettu noin 12v,asuttu aiemmin naapureina,nolemmilla meillä oli oma perhe johon kuului mies ja lapset...itse olen aina tykännyt katsella kauniita naisia...siihen se silloin jäi...kunnes meistä naapureista tuli ystäviä...ja vielä parempia ystäviä...jotain tapahtui kun huamasin haluavani tuata naista kun hullu puuroa,eikä kukkaan voinut sitä olla näkemättä...silmät on sialun peili...eikä tua nainen torjunnut minua ja kun huamasin että flirttiin vastattiin se oli menoa...miehet jäi ja me muutettiin yhteen lapsineen kaikkineen...elämä ei ole ollut helppoa.aikamoista myllerrystä sanoisin...jatkuvia riitoja kinoja milloin mistäkin asiata,silti tuntuu ettei halua päästää toisesta irti,pitkä taival takana ja rakastaa toista kuitenkin vielä...kaikista ongelmista hualimatta...niin syvälle riidat kuitenkin on menneet että olemme päätyneeet 2-eri asuntoon,ja yritämme jatkaa seurustelua näin...ei sekään tuonut helpotusta 7 yhteisen vuaden yhdessä asumisen jälkeen...kaikkea hyvää kuitenkin sinulle ja jaksamista ja aurinkoita alkavaa kesäää...