Kertoi kerran korppi näin:
- Korpikuusen metsässä on pieni mökki punainen,
vaiko oliko kenties oranssi?
- Onhan ajatuksillasi päämäärää, kun uhriasi
pusikossa, synkässä korpimetsässä kyttäät, siellä
mökissäsi odottaen? Pieni vieton ja viettelevä
uhrisi valkoisessa kaavussaan tallustaa halki
maiden ja mantujen, läpi synkkien puistojen,
kunnes sinut täällä kohtaa. Metsässä synkässä
niin vihreässä, kostean nuhruisessa säässä, sinut
katseellaan selättäen. Sisälleen kaappaa vailla
minkäänlaista tarkoitusta ja mielessään kauaksi
metsään raahaa. Sinä häneen takerrut ja jo
huomaat häntä syleileväsi? Kuuluu vain kirkaisu
ja maailma punertuu.
- Etkö mieti uhriasi, kun häntä rääkkäät?
- Miksi niin teet? Miksi et jätä häntä rauhaan?
- Kraak Kraak. Lintu naurahtaa ja levittää
siipensä, haroo ilmaa, kuin ei noteeraisi
mitenkään kysyjän kysymyksiin. Hän haroo ilmaa
siivillään kuin vanha mies viiksiään. Miettii
hetken, kunnes jo lennähtää, vastausta ei vain
kuulu. Tekee pienen pyrähdyksen. Käy
taivaankattoa kolkuttelemaan. Sitten kunnes
lopulta takaisin palaa, niin vastaa vain tylysti
kraak kraak….pitkä hiljaisuus, kunnes kaiku
jälleen vastaa synkkyydestä kraak kraak.
Synkkyys, harmaus ja kosteus täyttävät ilmaa,
peittää alleen valon ja valkeuden. Maa tirskuu
asteltaessa. Vihreä sammal on kuin pesusieni,
täynnä vettä. Tip tip tip pisara kerrallaan
maailma täyttyy, alkaa sataan, ensin
hiljaksiltaan sitten yhä voimakkaammin ja
voimakkaammin. Kohta rysähtää. Salamat käyvät
sotaa kuin muinaiset ritarit. Iskevät toisiaan,
lyöden välillä ohi toisinaan kohden.
Maailma on kuin sodassa itseään vasten. Korppi
kiittää ilmassa. Maailma synkkenee entisestään.
Salamat rävähtävät tuoden valon hetkeksi
maailmaan. Se on sinistä valoa, hyvin voimakasta,
häikäisevää. Ilmassa on sähköä ja tuntuu kuin
jotakin hivelisi ruumistani, kuin jokin viima
kulkisi ohitseni, silti sitä koskettamatta
laisinkaan. Tunnen ehkä vihaa ja raivoa tuolla
pimeydensyövereissä kulkiessani. En tiedä mihin
siellä olen menossa, kunhan kuljen.
Tunnen kuinka pisarat iskeytyvät vasten kasvojani
ja kuinka kostea tuuli riuhtoo vaatteitani ja
kaikkea irtainta mitä synkkyyden keskellä vain
on. Lehtipuut kahisivat syksyisessä myrskysäässä
pahaa enteilevästi, kuin olisivat tahtoneet
kertoa minulle jotakin. Kuolemaa tekevät puut
irrottivat jo verenpunaisiksi muuttuneita
lehtiään ja täyttivät maailman punertavan
lehtimassan peittoon. Maailma on musta. Vain
silloin tällöin välähtelevät salamat toivat valoa
maailmaan paljastaakseen synkkyydessä
piileskelevien hahmojen naamat. Salamaa seuraavat
jyrähdykset saivat maailman vaikenemaan hetkeksi
rinnallaan. Seuraa pieni hiljaisuus ja sade
kiihtyy. Korppi räkättää lähistöllä. Kraak kraak.
Tuo ääni saa ihmisen hulluuden partaalle.
Jo viikkoja jatkunut synkkyys ja vaellus
maailmassa, jossa valoa ei ole, on mieltä
raastavaa pelkoa. Tuntuu, kuin vaeltaisin
pimeyden ja valon rajamailla. Aika juoksee
vauhdilla. Päivät vaihtuvat yöksi hetkessä ja
minä olen sidottuna itseeni. Vain valon käymä
sota pimeyttä vastaan tuo säteitään kaikkialle
maailmaan. Mielettömyyden kierre on käynnissä ja
linnut, vain tuota yhtä lukuun ottamatta,
putoavat taivaalta. Ne putoavat maahan verisinä
möykkyinä verenpunaisten vaahteranlehtien sekaan,
saaden jokuset tuntemaan kauhua ja pelkoa
sisällään. Jokainen askel on arveluttava
synkkyydessä. Verta ja vettä on pimeyden keskellä
kaikkialla.
Kävelyni on jo muuttunut raskaaksi. Olen
menettänyt toivoni ja nääntyneenä, viimeisillä
voimillani koitan laahustaa eteenpäin kaiken
keskellä. Lehtimetsää, tyhjiä puita, vain jokunen
punertava taikka kellertävä lehti tuottaa tuota
kahisevaa ääntää joka soi jo korvissani niin,
että se saa mitä kauheimpia muotoja. Kuulen ääniä
sisälläni, jotka toistavat nimeäni yötä päivää
yhä voimakkaammin ja voimakkaammin. Päätäni
särkee ja hikipisarat tunkeutuvat ihoni lävitse.
Mahaa koskee, mitään ei ole. Useiden päivien
näännyttävä taivallus erämaassa tuon niin
ihmeellisen korpin perässä on syönyt kaiken
energian itsestäni. Voin jo kuvitella itselleni
hahmoja. Voin kuvitella jo solisevan puron
edessäni tuolla jossakin erämaassa, jossa ei ole
kuin autioita vuoria, tasankoja, notkelmia ja
kaikkea tuolta väliltä.
Kävely on jo niin näännyttävää, että rojahdan
ensin polvilleni, sitten mahalleni tuon kostean
sammaleen päälle.
Huudan: KORPPI, miksi hylkäsit minut?
Vastausta ei vain kuulu ja huudan uudelleen:
KORPPI, miksi hylkäsit minut? Toistan tuota samaa
kerta toisensa jälkeen, kunnes ääneni muuttuu
kahisevaksi ja valittavaksi vaikerrukseksi.
Lysähdän maahan ja naamani painuu sammaleeseen.
En tiedä kuinka kauan siinä makasin, ennen kuin
sitten kuulin äänen yläpuoleltani: kraak kraak.
Kohotin katseeni ja näin tuon linnun ylläni
liitelevän. Sain uuden toivonkipinän ja koitin
kurottautua ylemmäksi, jotta näkisin oliko tuo
lintu minun lintuni vaiko vain ruumiilleni tullut
haaskalintu? Se oli minun korppini, minun oma
korppini.
- Olikohan se tullut pelastamaan minua vaiko
kuvittelinko minä vain?
Painoin kämmeneni sammaleelle ja tunsin kuinka
vesi tirskahti sormieni väleistä. Suljin silmäni
ja mietin hetken kulkemiani polkuja. Sopertelin
jotakin itsekseni, en edes tiedä mitä, mutta
jotakin, jotakin sopersin nälkiintyneenä,
nääntyneenä ja epätoivoisena. Koitin vastata
jollekin, en tiedä kenelle. Hetken siinä
maattuani kuitenkin virkosin tuosta koomastani
siihen, kun tunsin selälläni hyppivän linnun. Se
oli minun korppini, joka oli tullut minua
pelastamaan. Se nakkasi minua nokallaan niskaan.
Käännyin ympäri ja lintu lennähti tiehensä.
Nousin istumaan ja hieraisin silmiäni. Katsoin
taivaanrantaan ja näin, että pilvet olivat
väistyneet valon tieltä. Näin kotimökkini metsän
keskellä ja nousin maasta. Mökin piipusta nousi
harmaata savua, joka muistutti minua siitä
synkkyydestä jota olin yöllä kokenut ja käynyt
unessani lävitse. Tuo korppi oli vain
mielikuvitusta, joka kuitenkin auttoi minua
pahimman yli. Suljin silmäni ja avasin ne
uudelleen. Näin valoa. Äiti oli sytyttänyt
kattolamppuun valot, jotta nousisin
aamiaispöytään enkä nukkuisi puoliin päiviin,
kuten tavallisesti. Selkäni päällä oli heitetty
kassillinen vaihtovaatteita ja joitakin
erätarvikkeita. Olin ilmeisesti luullut niitä
korpin nokkasuksi.
Kohta keittiöstä kuulukin äidin kimeä kirkaisu: -
Kaikki syömään ennen kuin puuro jäähtyy. Sitten
lähtisimme juhannuksenviettoon mökille. Kaikki
ylös hop hop.
Kampesin itseni vaivoin ylös ja aloin miettimään
yöllisiä kokemuksiani. En kuitenkaan saanut enää
aamiaispöydässä suutani auki ja lopulta yölliset
tapahtumat unohtuivat kokonaan mielestäni. Uusi
yö tulisi kuitenkin pian, joten silloin
nähtäisiin, mitä pimeys tuo tullessaan.
© Äijä -85
- Korpikuusen metsässä on pieni mökki punainen,
vaiko oliko kenties oranssi?
- Onhan ajatuksillasi päämäärää, kun uhriasi
pusikossa, synkässä korpimetsässä kyttäät, siellä
mökissäsi odottaen? Pieni vieton ja viettelevä
uhrisi valkoisessa kaavussaan tallustaa halki
maiden ja mantujen, läpi synkkien puistojen,
kunnes sinut täällä kohtaa. Metsässä synkässä
niin vihreässä, kostean nuhruisessa säässä, sinut
katseellaan selättäen. Sisälleen kaappaa vailla
minkäänlaista tarkoitusta ja mielessään kauaksi
metsään raahaa. Sinä häneen takerrut ja jo
huomaat häntä syleileväsi? Kuuluu vain kirkaisu
ja maailma punertuu.
- Etkö mieti uhriasi, kun häntä rääkkäät?
- Miksi niin teet? Miksi et jätä häntä rauhaan?
- Kraak Kraak. Lintu naurahtaa ja levittää
siipensä, haroo ilmaa, kuin ei noteeraisi
mitenkään kysyjän kysymyksiin. Hän haroo ilmaa
siivillään kuin vanha mies viiksiään. Miettii
hetken, kunnes jo lennähtää, vastausta ei vain
kuulu. Tekee pienen pyrähdyksen. Käy
taivaankattoa kolkuttelemaan. Sitten kunnes
lopulta takaisin palaa, niin vastaa vain tylysti
kraak kraak….pitkä hiljaisuus, kunnes kaiku
jälleen vastaa synkkyydestä kraak kraak.
Synkkyys, harmaus ja kosteus täyttävät ilmaa,
peittää alleen valon ja valkeuden. Maa tirskuu
asteltaessa. Vihreä sammal on kuin pesusieni,
täynnä vettä. Tip tip tip pisara kerrallaan
maailma täyttyy, alkaa sataan, ensin
hiljaksiltaan sitten yhä voimakkaammin ja
voimakkaammin. Kohta rysähtää. Salamat käyvät
sotaa kuin muinaiset ritarit. Iskevät toisiaan,
lyöden välillä ohi toisinaan kohden.
Maailma on kuin sodassa itseään vasten. Korppi
kiittää ilmassa. Maailma synkkenee entisestään.
Salamat rävähtävät tuoden valon hetkeksi
maailmaan. Se on sinistä valoa, hyvin voimakasta,
häikäisevää. Ilmassa on sähköä ja tuntuu kuin
jotakin hivelisi ruumistani, kuin jokin viima
kulkisi ohitseni, silti sitä koskettamatta
laisinkaan. Tunnen ehkä vihaa ja raivoa tuolla
pimeydensyövereissä kulkiessani. En tiedä mihin
siellä olen menossa, kunhan kuljen.
Tunnen kuinka pisarat iskeytyvät vasten kasvojani
ja kuinka kostea tuuli riuhtoo vaatteitani ja
kaikkea irtainta mitä synkkyyden keskellä vain
on. Lehtipuut kahisivat syksyisessä myrskysäässä
pahaa enteilevästi, kuin olisivat tahtoneet
kertoa minulle jotakin. Kuolemaa tekevät puut
irrottivat jo verenpunaisiksi muuttuneita
lehtiään ja täyttivät maailman punertavan
lehtimassan peittoon. Maailma on musta. Vain
silloin tällöin välähtelevät salamat toivat valoa
maailmaan paljastaakseen synkkyydessä
piileskelevien hahmojen naamat. Salamaa seuraavat
jyrähdykset saivat maailman vaikenemaan hetkeksi
rinnallaan. Seuraa pieni hiljaisuus ja sade
kiihtyy. Korppi räkättää lähistöllä. Kraak kraak.
Tuo ääni saa ihmisen hulluuden partaalle.
Jo viikkoja jatkunut synkkyys ja vaellus
maailmassa, jossa valoa ei ole, on mieltä
raastavaa pelkoa. Tuntuu, kuin vaeltaisin
pimeyden ja valon rajamailla. Aika juoksee
vauhdilla. Päivät vaihtuvat yöksi hetkessä ja
minä olen sidottuna itseeni. Vain valon käymä
sota pimeyttä vastaan tuo säteitään kaikkialle
maailmaan. Mielettömyyden kierre on käynnissä ja
linnut, vain tuota yhtä lukuun ottamatta,
putoavat taivaalta. Ne putoavat maahan verisinä
möykkyinä verenpunaisten vaahteranlehtien sekaan,
saaden jokuset tuntemaan kauhua ja pelkoa
sisällään. Jokainen askel on arveluttava
synkkyydessä. Verta ja vettä on pimeyden keskellä
kaikkialla.
Kävelyni on jo muuttunut raskaaksi. Olen
menettänyt toivoni ja nääntyneenä, viimeisillä
voimillani koitan laahustaa eteenpäin kaiken
keskellä. Lehtimetsää, tyhjiä puita, vain jokunen
punertava taikka kellertävä lehti tuottaa tuota
kahisevaa ääntää joka soi jo korvissani niin,
että se saa mitä kauheimpia muotoja. Kuulen ääniä
sisälläni, jotka toistavat nimeäni yötä päivää
yhä voimakkaammin ja voimakkaammin. Päätäni
särkee ja hikipisarat tunkeutuvat ihoni lävitse.
Mahaa koskee, mitään ei ole. Useiden päivien
näännyttävä taivallus erämaassa tuon niin
ihmeellisen korpin perässä on syönyt kaiken
energian itsestäni. Voin jo kuvitella itselleni
hahmoja. Voin kuvitella jo solisevan puron
edessäni tuolla jossakin erämaassa, jossa ei ole
kuin autioita vuoria, tasankoja, notkelmia ja
kaikkea tuolta väliltä.
Kävely on jo niin näännyttävää, että rojahdan
ensin polvilleni, sitten mahalleni tuon kostean
sammaleen päälle.
Huudan: KORPPI, miksi hylkäsit minut?
Vastausta ei vain kuulu ja huudan uudelleen:
KORPPI, miksi hylkäsit minut? Toistan tuota samaa
kerta toisensa jälkeen, kunnes ääneni muuttuu
kahisevaksi ja valittavaksi vaikerrukseksi.
Lysähdän maahan ja naamani painuu sammaleeseen.
En tiedä kuinka kauan siinä makasin, ennen kuin
sitten kuulin äänen yläpuoleltani: kraak kraak.
Kohotin katseeni ja näin tuon linnun ylläni
liitelevän. Sain uuden toivonkipinän ja koitin
kurottautua ylemmäksi, jotta näkisin oliko tuo
lintu minun lintuni vaiko vain ruumiilleni tullut
haaskalintu? Se oli minun korppini, minun oma
korppini.
- Olikohan se tullut pelastamaan minua vaiko
kuvittelinko minä vain?
Painoin kämmeneni sammaleelle ja tunsin kuinka
vesi tirskahti sormieni väleistä. Suljin silmäni
ja mietin hetken kulkemiani polkuja. Sopertelin
jotakin itsekseni, en edes tiedä mitä, mutta
jotakin, jotakin sopersin nälkiintyneenä,
nääntyneenä ja epätoivoisena. Koitin vastata
jollekin, en tiedä kenelle. Hetken siinä
maattuani kuitenkin virkosin tuosta koomastani
siihen, kun tunsin selälläni hyppivän linnun. Se
oli minun korppini, joka oli tullut minua
pelastamaan. Se nakkasi minua nokallaan niskaan.
Käännyin ympäri ja lintu lennähti tiehensä.
Nousin istumaan ja hieraisin silmiäni. Katsoin
taivaanrantaan ja näin, että pilvet olivat
väistyneet valon tieltä. Näin kotimökkini metsän
keskellä ja nousin maasta. Mökin piipusta nousi
harmaata savua, joka muistutti minua siitä
synkkyydestä jota olin yöllä kokenut ja käynyt
unessani lävitse. Tuo korppi oli vain
mielikuvitusta, joka kuitenkin auttoi minua
pahimman yli. Suljin silmäni ja avasin ne
uudelleen. Näin valoa. Äiti oli sytyttänyt
kattolamppuun valot, jotta nousisin
aamiaispöytään enkä nukkuisi puoliin päiviin,
kuten tavallisesti. Selkäni päällä oli heitetty
kassillinen vaihtovaatteita ja joitakin
erätarvikkeita. Olin ilmeisesti luullut niitä
korpin nokkasuksi.
Kohta keittiöstä kuulukin äidin kimeä kirkaisu: -
Kaikki syömään ennen kuin puuro jäähtyy. Sitten
lähtisimme juhannuksenviettoon mökille. Kaikki
ylös hop hop.
Kampesin itseni vaivoin ylös ja aloin miettimään
yöllisiä kokemuksiani. En kuitenkaan saanut enää
aamiaispöydässä suutani auki ja lopulta yölliset
tapahtumat unohtuivat kokonaan mielestäni. Uusi
yö tulisi kuitenkin pian, joten silloin
nähtäisiin, mitä pimeys tuo tullessaan.
© Äijä -85
Vastaukset 4
Vanhimmat
...mut kukaan ei jaksa lukee tota, en edes minä!
Mut jatka kirjottelemista... Hei olitsä keksiny
ton ite? noi mun lukemat kolme riviä kuulosti
jotenki tutulta...
Olen sen joskus aikaisemminkin tänne pistänyt.
Muuntelin sitä vain hieman. Poistin muutaman
kohdan ja lisäilin joitakin juttuja väliin. Se on
kokonaisuudessaan minun tekstiäni.
Ja jos et jaksa lukea tuota loppuun, niin vika on
vain sinussa itsessäsi. Voin lohdutukseksi sanoa,
että siinä ei ole kuin noin 1½ sivua tekstiä
kirjoitettuna Times New Roman "10" fontilla. Jos
sitä et jaksa lukea niin se on ihme. Itse luen
joka päivä vähintään 20 sivua erilaisia tekstejä.
(huom. vähintään)
Eihä siinä mittää! Jatkaa vaa nuita lukupuuhias..
mikäs sen mukavempaa.... Oot varmaan oppinu kaks
vuotiaana lukemaan... ootko muuten likka vai
jätkä???
olipas synkkä tarina. mut toisaalta, sehän oli
uni ja unet on synkkiä.
alku oli hiukan sekava, mutta sitten pääsin
kärryille (ainakin luulen niin..)
miks ne muut linnut tippui taivaalta?
niin, siis oliko tuo edes omaa tekstiäsi, vai
jonkun muun?