Mä haluaisin kysellä vähän muiden mielipiteitä,miten kannattaisi toimia tälläsessä tilanteessa:
Mulla on pikkusisko, 17v. Hän on todella rakas mulle ja koko maailma romahtaisi, jos hänelle jotain sattuis.
Meidän äiti kuoli, kun hän oli 12-vuotias. Juuri murrosikään tullut ja olihan se tosi paha paikka meille kaikille.
Mä olen häntä 3 vuotta vanhempi.
Syksyllä muutin 400 kilometrin päähän opiskelemaan, koska en viitsinyt enää toista välivuotta pitää, kun opiskelupaikkaa ei lähempää löytynyt.
Sisko on muuttunut todella erilaiseksi syksyn aikana.
Aluksi mä kävin kotona väh. kolmena viikonloppuna kuukaudessa, mutta nyt on mennyt koulujuttujen vuoksi 5 viikkoa, ettei olla nähty. Onneksi alko joululoma.
Tänään huomasin, että sisko ei enää kerro kuulumisiaan avoimesti, on laihtunut ainakin arviolta lähemmäs 10 kiloa, (ei toki ole anorektisen laiha kuitenkaan!)
ja muutenkin kuulemma kulkee epäilyttävissä porukoissa.
Ennen tosi positiivinen ja iloinen on muuttunut sulkeutuneeksi, ei naura enää niin paljon...
Silti en välttämättä puhuisi vakavasta masennuksesta. Vaan enemmänkin jostain mielialan laskusta.
Yritin kysellä, tehdä yhdessä juttuja, mutta ei se silti enää kerro mitään.
Kun yritin puhua siitä, miten mä en tahtoisi olla niin kaukana jne. hän vaan naureskeli ja lähti nopeesti pois siitä tilanteesta, esim. vessaan, suihkuun tms.
Miten tässä pitäisi lähestyä ja mitä pitäisi sanoa!?
Mulla on pikkusisko, 17v. Hän on todella rakas mulle ja koko maailma romahtaisi, jos hänelle jotain sattuis.
Meidän äiti kuoli, kun hän oli 12-vuotias. Juuri murrosikään tullut ja olihan se tosi paha paikka meille kaikille.
Mä olen häntä 3 vuotta vanhempi.
Syksyllä muutin 400 kilometrin päähän opiskelemaan, koska en viitsinyt enää toista välivuotta pitää, kun opiskelupaikkaa ei lähempää löytynyt.
Sisko on muuttunut todella erilaiseksi syksyn aikana.
Aluksi mä kävin kotona väh. kolmena viikonloppuna kuukaudessa, mutta nyt on mennyt koulujuttujen vuoksi 5 viikkoa, ettei olla nähty. Onneksi alko joululoma.
Tänään huomasin, että sisko ei enää kerro kuulumisiaan avoimesti, on laihtunut ainakin arviolta lähemmäs 10 kiloa, (ei toki ole anorektisen laiha kuitenkaan!)
ja muutenkin kuulemma kulkee epäilyttävissä porukoissa.
Ennen tosi positiivinen ja iloinen on muuttunut sulkeutuneeksi, ei naura enää niin paljon...
Silti en välttämättä puhuisi vakavasta masennuksesta. Vaan enemmänkin jostain mielialan laskusta.
Yritin kysellä, tehdä yhdessä juttuja, mutta ei se silti enää kerro mitään.
Kun yritin puhua siitä, miten mä en tahtoisi olla niin kaukana jne. hän vaan naureskeli ja lähti nopeesti pois siitä tilanteesta, esim. vessaan, suihkuun tms.
Miten tässä pitäisi lähestyä ja mitä pitäisi sanoa!?
Vastaukset 6
Vanhimmat
kaverilleni, 16 vuotta, kävi samalla lailla. hän alkoi olemaan sulkeutunut ja liikkui omituisissa porukoissa. sitten hän ei mennyt enää kouluun, vaikka lähtikin aina aamuisin jonnekin. myöhemmin selvisi, että hän on saatananpalvoja. siitä tuli sitten aika iso juttu, kun vanhemmat alkoi selvittämään lapsensa kohtaloa...
Kun isosiskoni oli myös jotai 16-17 vuotias ja minä 15-16 vuotias, oli meidän vanhemmat eronnut siinä vuosi tai kaksi sitten. Siskoni asui äidillä ja minä pikkuveljeni kanssa isällä. Kävimme äidillä vain joka toinen maanantai ja samaisen viikon viikonloppuna. Siskoni taas kävi meillä juuri niinä maanatina ja viikonloppuina kun olimme isällä, eli kotona.
Yhtäkkiä siskoni alkoi himo-kuntoilemaan kotona ja laihtui todella nopasti ja paljon. Anoreksista ei kuitenkaan kärsinyt. Aloimme vaan yhtäkkiä äidin kanssa huomata siskon "lököttävät" farkut, jotka ennen olivat niin tyköistuvat. Siskoni lukio keskeytyi. Aamuisin kyllä oli kouluun lähtevinään, mutta ei koskaan mennyt kouluun asti, jäi kaupungille hengailemaan. Hänen kaveriporukastaan en mitään tiennyt. Sen tiesimme että hän oli masentunut, mutta se oli onneksi nopeasti ohi menevää. Itse kun kärsin pahasta debressiosta samaan aikaan. Nykyään siskoni on gootti, muttei mikään satanisti tai saatananpalvoja. En oikein osaa muuta sanoa kuin että yritä puhua aina vaan uudelleen ja uudelleen, vaikka siskosi kuinka lähtisi pois tilanteesta. Yritä selvittää mikä häntä vaivaa, hän ei välttämättä edes itsekään tiedä syytä. Varaa siskollesi esim. lääkäri aika jolle hän voisi myös puhua.. ja jos yhtään helpottaisi niin menisit hänen mukaansa, tueksi ja turvaksi.
sanalla sanoen: piri tai polle
no olipa yksinkertasta!
no eipä kyllä omatkaan kommenttisi asiaan mitenkään liittynyt.. eikä kyllä tämäkään.. :D asiaton välikommentti :D
tehkää hänen kanssaan jotain mitä te ennen olette tehneet ja muistelkaa lapsuus aikojanne ja käykää niissä paikoissa. :) se on aika terapeuttista/rauhoittavaa.
aina kun siskoni kanssa ollaan erossa pitkään niin soittellaan aina kun jotain kivaa tapahtuu tai muuten vaan kuulumisia. olin ulkomailla kesällä töissä ja soiteltiin toisillemme paljon vaikka laskua kertyi, mutta se on sen arvosta.