No niin, arvostelkaa mielellään. Olisi hauska saada tietää, miten teidän mielipiteenne poikkeavat opettajan arvostelusta :) Tämä on kirjoitettu joskus viime keväänä, vapun tienoilla kun olin siis 15 vuotta. Ehkä vähän omakohtaisia kokemuksia taustalla. Mutta eipä siitä sen enempää. Lukekaa ja kertokaa mitä ajattelitte.
MUSTA JA VALKOINEN
Omakoti- ja rivitalot rakennetaan nykyään valkotiilestä. Se ei ole kovin älykästä, kun tarkemmin ajattelee, sillä Suomen sääolosuhteet tekevät niistä kovin valjun näköisiä syksyisin, talvisin ja keväisin. Kesäisin ne häviävät vihreän lehtiesiripun taakse ja on kuin koko taloa ei koskaan olisi ollutkaan olemassa. Mitä iloa sellaisesta talosta sitten muka on? Eikö talon yksi tärkeä tarkoitus ole olla mukavan, kutsuvan ja kotoisan näköinen? Tummaksi kostuneesta sorasta kohoaa pistävä tuoksu kun kävelen tietä pitkin. Aikaisemmin päivällä on satanut enemmän, mutta nyt sää on laantunut tasaiseksi, hienon hienoksi tihkuksi. Näyttää siltä kuin sumua vain valuisi taivaalta. Se verhoaa kaiken ja muuttaa puiden aran viherryksen harmaaksi. Maailmassa on vain kaksi väriä, musta ja valkoinen, ja niiden sekoittuessa kaikki näyttää harmaalta. Etenkin valkotiilitalot. Että minä inhoankin niitä, mutta luojan kiitos, meidän talomme on hiukan kauempana, eikä täällä identtisten kuutioiden seassa. Tulee helposti ajatelleeksi, ovatkohan kaikki perheetkin yhtä samanlaisia keskenään. Niin saattaa hyvin olla, mutta toisaalta, eipä minunkaan kotiväkeni täältä juuri erottuisi. Ulkopuoliselle ainakaan. Minä näen sen eron oikein hyvin.
Pilvet roikkuvat alhaalla, ne melkein laahaavat maata kulkiessaan nopeaa vauhtia luoteeseen päin, kohti seuraavaa lähiötä. Kenties vain muutama kymmenen metriä alemmas, ja ne lakaisisivat kaikki lasinsirut, pullonkorkit, rutistetut suklaapatukoiden käärepaperit ja haalistuneet serpentiininpätkät mukanaan. Taivaalliset puhdistusjoukot, minä ajattelen, ja melkein hihitän ääneen, mutten sittenkään, sillä kaikki on aivan liian masentavaa ja ankeaa nauramiselle. Kävelytien myötäisesti kulkee oja, mutta nyt sen pohjalla on vain hiukan liejuista, mustaa vettä, joka noruu oksista muodostuneiden, takkuisten patojen läpi. Sitä kutsutaan Mätäojaksi. Yksistään Helsingissä on varmasti pari tusinaa Mätäojaa. Kaikki samanlaisia, ruskeita, pahanhajuisia maamerkkejä. Jonkin matkaa eteenpäin kuljettuani huomaan ojan pohjalla joulukuusen rangan. Toukokuussa. Vieressäni kulkeva tyttö kertailee vapun tapahtumia. Se puhuu ihmisistä joita minä en tunne, mutta nyökyttelen kiinnostuneen näköisenä. Se on juuri sen verran minua nuorempi, että sen kaverit ovat ruvenneet juomaan. Niin käy kun asuu valkotiilitalossa ja käy lähintä yläastetta ja lisäksi haluaa olla niin kovin samanlainen kuin kaikki muutkin. Tämä tyttö ei ole vielä niin paha, mutta -totean tuntien itseni luvattoman vanhaksi ja viisaaksi- se on vain ajan kysymys.
Tie tekee mutkan kun olemme ylittäneet loputtomalta tuntuvan pellonreunan. Tai eihän se ole oikea pelto, sellaisia ei Helsingissä taida olla, ei ainakaan meillä päin. Viheralueet ovat kauniita kesällä. Lisäksi ne ehkäisevät sosiaalisia ongelmia ja estävät sosiaalitapausten syntymistä. Miten? Siten, että ne ovat kauniita. Ihmiset pitävät puista, se on varmaankin jokin alkukantainen vaisto. Ehkä me kaikki olisimme onnellisempia jos asuisimme puumajoissa, mutta toisaalta, mitä se muuttaisi? Voisi vain tippua korkeammalta ja satuttaa itsensä pahemmin. Lähes 100 prosentin varmuudella en koskaan saa tietää, vaikuttaisiko sellainen asumismuoto mihinkään. Sillä aikuiset päättävät sellaisista asioista, kuin että asuvatko kaikki oksistossa. Ja kukaan yli 15 -vuotias ei tahdo asua puumajassa. Voisin varmistaa sen vielä siltä tyttöryhmältä, jonka pastellinsävyiset talvitakit läikittävät tienvierustaa. En kuitenkaan viitsi tehdä sitä, sillä en tahdo vaikuttaa oudolta edes 7. luokkalaisten silmissä.
Jäämme juttelemaan tyttöjen kanssa. Seuralaiseni tuntee ne kaikki, minä en yhtäkään. Ja ne puhuvat vapusta, enkä tiedä mitään mistään. En voi sanoa että menettäisin paljon, mutta niille kaikki se on selvästi hyvin tärkeää, kuka teki mitäkin ja kenen kanssa. Olisi minullekin varmaan ollut tuossa iässä. Kaksi vuotta sitten. Ei siitä sen enempää aikaa ole, mutta tunnen itseni paljon, paljon vanhemmaksi. Saan muistuttaa itselleni, että 13 -vuotiaanakin voi tapahtua kaikenlaista. Voi tulla raskaaksi, sairastua leukemiaan tai anoreksiaan. Tai saada koiran tai olla karkkilakossa. Minä en ole tehnyt noista kuin yhden asian. Tai ehkä puolitoista. Miten sen nyt ottaa. Täällä voisi olla mukava käydä juoksemassa, mutta en pidä lenkkeilemisestä esimurrosikäisten tyttöjen pussikaljapaikalla. Kuin vastauksena ajatuksiini yksi niistä kaivaa repustaan viinipullon ja tupakka-askin. Huokaan, kun ne pyytävät tulta. Pennut. Minulla ei ole. En ole ehtinyt ostaa sytytintä. Sellainen pitäisi kyllä olla. Jokaisella 15 -vuotiaalla on, nimittäin.
Kostea ilma latistaa hiukset, minua viluttaa. Yritän vetää kädet tiukasti ympärilleni, mutta siitä ei ole juuri lainkaan apua. Uskottelen itselleni nyt olevan kesän, hetken aikaa melkein näen jäätelökioskeja ja juhannuskokkoja, mutta sitten seuraava sähköinen vilunväre hermostossani pudistaa minut takaisin todellisuuteen. Huvittelen laskemalla päässäni kuinka montaa erilaista meikkiä tytöistä äänekkäimmällä, nenäkkään näköisellä teiniprinsessalla, on. Meikkivoide, peitepuikko, puuteri, summaan. Ainoastaan puuterin voi nähdä selvästi. Muut kaksi ovat arvausta. Kajal, luomiväri, ripsiväri, ripsiväri, ripsiväri. Tarantellankoipiripset, niin kuin Tuija Lehtinen osuvasti kirjoitti. Poskipuna. Kulmakynä, jolla on piirretty karvat poisnypittyjen tilalle. Huulet on rajattu, punattu ja tahmattu kiilteellä. Minä en käyttänyt noin paljon meikkiä tuossa iässä. Mutta ajat muuttuvat, selvästi. Tai ehkä minä vain olin erilainen.
Joukon mukana pyörii tyttö, joka näyttää aivan pojalta. Sen hiukset on nirhitty lyhyiksi, neliskanttiset lasit kehystävät eloisia, meikittömiä silmiä. Sillä on löysä toppatakki ja maastokuvioidut housut joiden odottaa koko ajan tippuvan nilkkoihin, niin suuret ne ovat. Skeittikengät ja puuhelmiä. Onpa persoonallista. Se varmaan luulee olevansa kovinkin spesiaali tapaus. Inhoan ihmisiä jotka korostavat omaa erilaisuuttaan, ne ovat vain omahyväisiä ja itserakkaita, sanon minä. Luulevat itsestään liikoja ja kerjäävät huomiota. Minulla on sellaisia ystäviä, tai oikeastaan, vaikea sanoa, ovatko ne oikeasti ystäviä. Yhtä kaikki, niiden seurassa on vaikea hengittää, koska ne vievät kaiken tilan. Tahtovat olla maailman napa, se jonka ympärillä kaikki pyörii. Jotkut pukeutuvat kummallisesti, toiset kertovat itsestään hurjia asioita. Kuten että ne ovat homoseksuaaleja. Tai bi-. Se on nyt muotia, nimittäin.
Me lähdemme kävelemään pois päin, kaverini täytyy mennä ulkoiluttamaan koiransa. ”Vittu!” se tokaisee uhmakkaasti ”Miks vitussa mutsi ei voi ite ulkoiluttaa sitä!?” Minua hymyilyttää taas, kun ajattelen kuinka se usein kertoilee minulle koirastaan, ja kuinka kaikesta huomaa että se on sille todella tärkeä.
Kotona istun päiväkirjan ääreen ja kirjoitan muutaman sivun. Siinä ohessa syön pussillisen jugurttihedelmiä, kunnes yhtäkkiä havahdun ajatuksistani, mutta on jo liian myöhäistä. Laahustan vessaan ja työnnän sormia kurkkuun. Se ei toimi, tiedän jo ennen kuin olen vaivautunut yrittämään. Kaikki aina väittävät että niin pystyisi oksentamaan, mutta se ei pidä paikkaansa. Vielä. Minua palelee yhä, ja haen viltin äitini huoneesta. Tuntuu siltä kuin olisi syksy. Ulkona on hämärä ja sammutan valot sisältäkin. Haen tulitikut ja sytytän pari kynttilää, käännän patteria suuremmalle ja laitan levyn soimaan. Puutalossa on aina kylmä, ikkunan raoista vetää. Lasiruutujen väliin on tiivistynyt kosteutta. Kun vain istuu paikallaan, saattaa tulla ajatelleeksi mitä mielenkiintoisimpia asioita. Sama pätee kävelemiseen, ja se on yksi syy siihen, että kuljen lähes aina apostolin kyydillä paikasta toiseen.
Sitten teen miljoona vatsalihasliikettä, sillä kesä on tulossa. Sitten jatkan ajattelua istuen lootusasennossa. Kuin joogi tai muu sellainen. Siitä tulee jotenkin epätodellinen olo.
Avaan television kun kyllästyn pohtimaan. Asiat joita ajattelen ovat liian monimutkaisia selvitettäväksi yhdeltä istumalta, ja toisaalta eivät niin kovin tärkeitä, että niitä tarvitsisi miettiä juuri nyt. Huoneessani on ikivanha mustavalkoinen näköradio. Ainakin uskon että se on peräisin siltä aikakaudelta, kun tuota aparaattia kutsuttiin vielä niin. Ja sanahan on melko kuvaava, eikö totta? Saksalainen nyrkkeilijä iskee namibialaisen maahan. Yleisö hurraa. Namibialainen huojuu pystyyn ja humauttaa toista niin että tämä tuupertuu puolestaan lysähtäen raskaasti kasaan. Yleisö hurraa. Kehän lattia on punainen molempien verestä. Kukakohan senkin siivoaa?
Talo on yhä hiljainen kun menen nukkumaan. Vanhempani juhlivat vappupäivää ystäviensä luona. Huone on pimeä, vain tapetit häämöttävät vaaleina tiheässä hämärässä. Suljen silmäni ja nukahdan pian.
Ulkona meidän kadullamme huumediilerit tapaavat ja valkoinen jauhepussi vaihtaa omistajaa. Vettä tulee hiukan kovempaa, ja katulamppujen valossa lätäköt kiiltelevät kultaisina. Niiden pinta väreilee yhä uusien ja uusien pisaroiden iskeytyessä laajentamaan pienoisvaltamerta. Yö on jo melko lämmin, kahden aikaan juhlista palaavalla pojalla ei ole takkia päällä, ja sen hiukset kihartuvat kiiltävän kosteina ohimoille liimautuneina. Yön pimeys vaihtuu hämärän kautta vaaleammaksi. Aamua kohden sade lakkaa ja kenties pääsen lenkille heti aamusta. Jos niin tapahtuu, tiedän jo, mihin suuntaan en ainakaan lähde juoksemaan.
MUSTA JA VALKOINEN
Omakoti- ja rivitalot rakennetaan nykyään valkotiilestä. Se ei ole kovin älykästä, kun tarkemmin ajattelee, sillä Suomen sääolosuhteet tekevät niistä kovin valjun näköisiä syksyisin, talvisin ja keväisin. Kesäisin ne häviävät vihreän lehtiesiripun taakse ja on kuin koko taloa ei koskaan olisi ollutkaan olemassa. Mitä iloa sellaisesta talosta sitten muka on? Eikö talon yksi tärkeä tarkoitus ole olla mukavan, kutsuvan ja kotoisan näköinen? Tummaksi kostuneesta sorasta kohoaa pistävä tuoksu kun kävelen tietä pitkin. Aikaisemmin päivällä on satanut enemmän, mutta nyt sää on laantunut tasaiseksi, hienon hienoksi tihkuksi. Näyttää siltä kuin sumua vain valuisi taivaalta. Se verhoaa kaiken ja muuttaa puiden aran viherryksen harmaaksi. Maailmassa on vain kaksi väriä, musta ja valkoinen, ja niiden sekoittuessa kaikki näyttää harmaalta. Etenkin valkotiilitalot. Että minä inhoankin niitä, mutta luojan kiitos, meidän talomme on hiukan kauempana, eikä täällä identtisten kuutioiden seassa. Tulee helposti ajatelleeksi, ovatkohan kaikki perheetkin yhtä samanlaisia keskenään. Niin saattaa hyvin olla, mutta toisaalta, eipä minunkaan kotiväkeni täältä juuri erottuisi. Ulkopuoliselle ainakaan. Minä näen sen eron oikein hyvin.
Pilvet roikkuvat alhaalla, ne melkein laahaavat maata kulkiessaan nopeaa vauhtia luoteeseen päin, kohti seuraavaa lähiötä. Kenties vain muutama kymmenen metriä alemmas, ja ne lakaisisivat kaikki lasinsirut, pullonkorkit, rutistetut suklaapatukoiden käärepaperit ja haalistuneet serpentiininpätkät mukanaan. Taivaalliset puhdistusjoukot, minä ajattelen, ja melkein hihitän ääneen, mutten sittenkään, sillä kaikki on aivan liian masentavaa ja ankeaa nauramiselle. Kävelytien myötäisesti kulkee oja, mutta nyt sen pohjalla on vain hiukan liejuista, mustaa vettä, joka noruu oksista muodostuneiden, takkuisten patojen läpi. Sitä kutsutaan Mätäojaksi. Yksistään Helsingissä on varmasti pari tusinaa Mätäojaa. Kaikki samanlaisia, ruskeita, pahanhajuisia maamerkkejä. Jonkin matkaa eteenpäin kuljettuani huomaan ojan pohjalla joulukuusen rangan. Toukokuussa. Vieressäni kulkeva tyttö kertailee vapun tapahtumia. Se puhuu ihmisistä joita minä en tunne, mutta nyökyttelen kiinnostuneen näköisenä. Se on juuri sen verran minua nuorempi, että sen kaverit ovat ruvenneet juomaan. Niin käy kun asuu valkotiilitalossa ja käy lähintä yläastetta ja lisäksi haluaa olla niin kovin samanlainen kuin kaikki muutkin. Tämä tyttö ei ole vielä niin paha, mutta -totean tuntien itseni luvattoman vanhaksi ja viisaaksi- se on vain ajan kysymys.
Tie tekee mutkan kun olemme ylittäneet loputtomalta tuntuvan pellonreunan. Tai eihän se ole oikea pelto, sellaisia ei Helsingissä taida olla, ei ainakaan meillä päin. Viheralueet ovat kauniita kesällä. Lisäksi ne ehkäisevät sosiaalisia ongelmia ja estävät sosiaalitapausten syntymistä. Miten? Siten, että ne ovat kauniita. Ihmiset pitävät puista, se on varmaankin jokin alkukantainen vaisto. Ehkä me kaikki olisimme onnellisempia jos asuisimme puumajoissa, mutta toisaalta, mitä se muuttaisi? Voisi vain tippua korkeammalta ja satuttaa itsensä pahemmin. Lähes 100 prosentin varmuudella en koskaan saa tietää, vaikuttaisiko sellainen asumismuoto mihinkään. Sillä aikuiset päättävät sellaisista asioista, kuin että asuvatko kaikki oksistossa. Ja kukaan yli 15 -vuotias ei tahdo asua puumajassa. Voisin varmistaa sen vielä siltä tyttöryhmältä, jonka pastellinsävyiset talvitakit läikittävät tienvierustaa. En kuitenkaan viitsi tehdä sitä, sillä en tahdo vaikuttaa oudolta edes 7. luokkalaisten silmissä.
Jäämme juttelemaan tyttöjen kanssa. Seuralaiseni tuntee ne kaikki, minä en yhtäkään. Ja ne puhuvat vapusta, enkä tiedä mitään mistään. En voi sanoa että menettäisin paljon, mutta niille kaikki se on selvästi hyvin tärkeää, kuka teki mitäkin ja kenen kanssa. Olisi minullekin varmaan ollut tuossa iässä. Kaksi vuotta sitten. Ei siitä sen enempää aikaa ole, mutta tunnen itseni paljon, paljon vanhemmaksi. Saan muistuttaa itselleni, että 13 -vuotiaanakin voi tapahtua kaikenlaista. Voi tulla raskaaksi, sairastua leukemiaan tai anoreksiaan. Tai saada koiran tai olla karkkilakossa. Minä en ole tehnyt noista kuin yhden asian. Tai ehkä puolitoista. Miten sen nyt ottaa. Täällä voisi olla mukava käydä juoksemassa, mutta en pidä lenkkeilemisestä esimurrosikäisten tyttöjen pussikaljapaikalla. Kuin vastauksena ajatuksiini yksi niistä kaivaa repustaan viinipullon ja tupakka-askin. Huokaan, kun ne pyytävät tulta. Pennut. Minulla ei ole. En ole ehtinyt ostaa sytytintä. Sellainen pitäisi kyllä olla. Jokaisella 15 -vuotiaalla on, nimittäin.
Kostea ilma latistaa hiukset, minua viluttaa. Yritän vetää kädet tiukasti ympärilleni, mutta siitä ei ole juuri lainkaan apua. Uskottelen itselleni nyt olevan kesän, hetken aikaa melkein näen jäätelökioskeja ja juhannuskokkoja, mutta sitten seuraava sähköinen vilunväre hermostossani pudistaa minut takaisin todellisuuteen. Huvittelen laskemalla päässäni kuinka montaa erilaista meikkiä tytöistä äänekkäimmällä, nenäkkään näköisellä teiniprinsessalla, on. Meikkivoide, peitepuikko, puuteri, summaan. Ainoastaan puuterin voi nähdä selvästi. Muut kaksi ovat arvausta. Kajal, luomiväri, ripsiväri, ripsiväri, ripsiväri. Tarantellankoipiripset, niin kuin Tuija Lehtinen osuvasti kirjoitti. Poskipuna. Kulmakynä, jolla on piirretty karvat poisnypittyjen tilalle. Huulet on rajattu, punattu ja tahmattu kiilteellä. Minä en käyttänyt noin paljon meikkiä tuossa iässä. Mutta ajat muuttuvat, selvästi. Tai ehkä minä vain olin erilainen.
Joukon mukana pyörii tyttö, joka näyttää aivan pojalta. Sen hiukset on nirhitty lyhyiksi, neliskanttiset lasit kehystävät eloisia, meikittömiä silmiä. Sillä on löysä toppatakki ja maastokuvioidut housut joiden odottaa koko ajan tippuvan nilkkoihin, niin suuret ne ovat. Skeittikengät ja puuhelmiä. Onpa persoonallista. Se varmaan luulee olevansa kovinkin spesiaali tapaus. Inhoan ihmisiä jotka korostavat omaa erilaisuuttaan, ne ovat vain omahyväisiä ja itserakkaita, sanon minä. Luulevat itsestään liikoja ja kerjäävät huomiota. Minulla on sellaisia ystäviä, tai oikeastaan, vaikea sanoa, ovatko ne oikeasti ystäviä. Yhtä kaikki, niiden seurassa on vaikea hengittää, koska ne vievät kaiken tilan. Tahtovat olla maailman napa, se jonka ympärillä kaikki pyörii. Jotkut pukeutuvat kummallisesti, toiset kertovat itsestään hurjia asioita. Kuten että ne ovat homoseksuaaleja. Tai bi-. Se on nyt muotia, nimittäin.
Me lähdemme kävelemään pois päin, kaverini täytyy mennä ulkoiluttamaan koiransa. ”Vittu!” se tokaisee uhmakkaasti ”Miks vitussa mutsi ei voi ite ulkoiluttaa sitä!?” Minua hymyilyttää taas, kun ajattelen kuinka se usein kertoilee minulle koirastaan, ja kuinka kaikesta huomaa että se on sille todella tärkeä.
Kotona istun päiväkirjan ääreen ja kirjoitan muutaman sivun. Siinä ohessa syön pussillisen jugurttihedelmiä, kunnes yhtäkkiä havahdun ajatuksistani, mutta on jo liian myöhäistä. Laahustan vessaan ja työnnän sormia kurkkuun. Se ei toimi, tiedän jo ennen kuin olen vaivautunut yrittämään. Kaikki aina väittävät että niin pystyisi oksentamaan, mutta se ei pidä paikkaansa. Vielä. Minua palelee yhä, ja haen viltin äitini huoneesta. Tuntuu siltä kuin olisi syksy. Ulkona on hämärä ja sammutan valot sisältäkin. Haen tulitikut ja sytytän pari kynttilää, käännän patteria suuremmalle ja laitan levyn soimaan. Puutalossa on aina kylmä, ikkunan raoista vetää. Lasiruutujen väliin on tiivistynyt kosteutta. Kun vain istuu paikallaan, saattaa tulla ajatelleeksi mitä mielenkiintoisimpia asioita. Sama pätee kävelemiseen, ja se on yksi syy siihen, että kuljen lähes aina apostolin kyydillä paikasta toiseen.
Sitten teen miljoona vatsalihasliikettä, sillä kesä on tulossa. Sitten jatkan ajattelua istuen lootusasennossa. Kuin joogi tai muu sellainen. Siitä tulee jotenkin epätodellinen olo.
Avaan television kun kyllästyn pohtimaan. Asiat joita ajattelen ovat liian monimutkaisia selvitettäväksi yhdeltä istumalta, ja toisaalta eivät niin kovin tärkeitä, että niitä tarvitsisi miettiä juuri nyt. Huoneessani on ikivanha mustavalkoinen näköradio. Ainakin uskon että se on peräisin siltä aikakaudelta, kun tuota aparaattia kutsuttiin vielä niin. Ja sanahan on melko kuvaava, eikö totta? Saksalainen nyrkkeilijä iskee namibialaisen maahan. Yleisö hurraa. Namibialainen huojuu pystyyn ja humauttaa toista niin että tämä tuupertuu puolestaan lysähtäen raskaasti kasaan. Yleisö hurraa. Kehän lattia on punainen molempien verestä. Kukakohan senkin siivoaa?
Talo on yhä hiljainen kun menen nukkumaan. Vanhempani juhlivat vappupäivää ystäviensä luona. Huone on pimeä, vain tapetit häämöttävät vaaleina tiheässä hämärässä. Suljen silmäni ja nukahdan pian.
Ulkona meidän kadullamme huumediilerit tapaavat ja valkoinen jauhepussi vaihtaa omistajaa. Vettä tulee hiukan kovempaa, ja katulamppujen valossa lätäköt kiiltelevät kultaisina. Niiden pinta väreilee yhä uusien ja uusien pisaroiden iskeytyessä laajentamaan pienoisvaltamerta. Yö on jo melko lämmin, kahden aikaan juhlista palaavalla pojalla ei ole takkia päällä, ja sen hiukset kihartuvat kiiltävän kosteina ohimoille liimautuneina. Yön pimeys vaihtuu hämärän kautta vaaleammaksi. Aamua kohden sade lakkaa ja kenties pääsen lenkille heti aamusta. Jos niin tapahtuu, tiedän jo, mihin suuntaan en ainakaan lähde juoksemaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aika vaikeata kommentoida tuohon mitenkään. En saa oikeastaan minkäänlaista "jälkimielikuvaa" aikaan. Eikä tuo nyt sitten tarkoita sitä, että pitäisin kirjoitustasi huonona. Taidanpa lukaista sen uudelleen.
osaat kyllä kirjoittaa, mut paranneltavaa tietty löytyy... sä katselit ehkä liianki tarkkaan tota helsinkiä, mun mielestä enemmän ihmissuhteita peliin! Muuten tosi ihanasti kirjoitit luonnosta ja silleen. sit kunnon loppuosio siihen; miten jatkoit elämääsi yms. mä uskon tietäväni että sä ymmärrät mitä tarkoitan. mut kuitenkin, jatka kirjoittamista; susta voi vielä tulla vaikka mitä!!!
... lukijoita kohtaan on olla KIINNOSTAVA. Siis kirjoittaa sillä tavalla, että lukija jää koukkuun heti. Minä en jäänyt, vaan jätin jaaritteluusi kyllästyneenä juttusi kesken ja olen siirtymässä lukemaan joululahjaksi saamiani kirjoja, Coetzeetä, Pertti Lindforssia ja muita. Jos et kirjoittajana petraa, sinusta ei ikinä tule kiinnostavaa kirjailijaa. Joten tsemppiä. Hanki elämänkokemusta. Ehkä kirjoitat jo vuoden päästä paremmin!
Katsoin eilen Matrix 2:n. Tänään luin pitkästä aikaa kirjoituksen tällä palstalla. Palstalla, jonka taso on ikäväkseni madaltunut muutaman kuukauden takaisesta huomattavasti.
Musta ja valkoinen on osittain kertomus nuoruudesta ja kasvamisesta, osittain kaikesta muusta, mikä vain liittyy rakenneteknisiin sovelluksiin, ammattinyrkkeilyyn tai maisema-arkkitehtuuriin. Kirjoittajalla on taito kuvata tapahtumia, mutta juonikaari on olematon, eikä lopun moralistinen sointu juuri tuo helpousta.
Yksi vaivaava seikka on tyylin rikkonaisuus. Nuoren kieleen eivät vaivatta istu ilmaukset apostolin kyydistä, näköradiosta ja aparaatista, kun toisaalla puhutaan kajaaleista ja muusta.
Kirjoittajalla on luultavasti idea tuoda tapahtumat esiin kertojan tajunnanvirtana, jossa tietenkään täysin loogista ajan ja paikan kausaliteettia ei ole. Lukija kuitenkin voi kyseisestä mennä sekaisin ja Musta ja valkoinen -novellissa näin minun osaltani osittain tapahtuu. Alku ja loppu eivät tunnu istuvan keskiosaan, jossa ansiot nähdäkseni piilevät. Kertojalla on hyviä oivalluksiakin, mutta kaikki niistä eivät sovi sisältökokonaisuuteen. Harmonia rikkoutuu. Näen kirjoittajassa kyllä potentiaalia, mutta kehotan häntä keskittymään vielä tarkemmin yhteen aihekokonaisuuteen, jotta lukijalla säilyisi mielenkiinto. Seuraava kirjoitus on varmasti parempi ja toivottavasti se julkaistaan tällä palstalla, sillä tällaisenaankin Musta ja Valkoinen kohoaa palstan keskivertosisältöä korkeammalle. Tai ehkä vain alan käydä vanhaksi.
Ps. Olisi kiva kuulla, mitä opettajasi sanoi kirjoituksestasi.:)
Kiitos rakentavasta palautteesta!
Opettajani sanoi juuri tuosta irrallisuudesta, kehui kuvailua ja "tunnelmanluomista". Ei se mitään kauheen kattavaa arvostelua antanu... sijainen. Semmoinen,joka puuttui lähinnä rakenneongelmiin, eikä sanonut tyyliin juuta tai jaata.
Mut joo, tohon aikaan mä kirjotin aikalailla tajunnanvirtaa tavoitellen (varmaan osittain päiväkirjan takia) ja sehän on aika hankala tyyli kirjoittaa kiinnostavasti.
Jännä kuulla että pidit loppua moralistisena, lähinnä itse ajattelin sitä... niin, vaikea nyt sanoa, mitä silloin ajattelin kirjoittaessani, ehkä en mitään erityistä. Mutta kiitos kannustavista kommenteistasi, oli toki hauska kuulla että joku jaksoi kirjoituksen lukea, ja kirjoittaa siitä vielä pohdinnankin. Hauskaa vuoden loppua sinulle. Ja toki odotan innolla muidenkin mietteitä hiipuvan teiniangstini viimeisistä paperille asti päätyneistä rippeistä :P
Ivana 03!? Kyllä sinä nyt olet taas yllättänyt TERÄSAPINAN takavasemmalta!
"EI kirjailijaksi?!" -- höpö höpö. Tekstisi imee kuin iltainen katu ja on ladattu herkällä teinijännitteellä, joka hakee vertaistaan täällä.
Smell like a teen spirit?! NO, it smells like a spirit of a WRITERRRRRR!
Minä näen kaksi (tulevaa/jo syttyvää) kirjailijatähteä edessäni:
AURINKO JA IVANA!
terveisin aina tarkkanäköinen TERÄSAPINA