No, laitetaanpa tämä nimetön lapsi nyt sitten tänne, kun joku peräänkuulutti enemmän kirjoituksia. Eli tällä ei ole nitään otsikkoa siitä yksinkertaisesta syystä että olen surkea niissä. Tuskin se lopputulokseen vaikuttaa. Hauska kuulla mitä sanotaan. Kritiikkiä kiitos :)
(ja mä toivon, etten tahattomasti ole käyttänyt jonkun toisen aiheita tai aloituksia, sillä omaan neuroosin siitä. Jos lukee liikaa, niin mulla ne parhaat palat mitä bongailen, meinaa joutua sulatetuksi tuonne aivokoppaan ja liimatuksi sieltä sitten omiin teksteihin... ush.)
****
Hän oli sairastanut jo pitkään. Pitkät, valon puutteesta kalvakoiksi käyneet sormet pilkistivät painavien täkkien reunan yli, ja niissä kynnet olivat lohkeilleet ja harmaat, kuin koko hahmokin. Me juoksimme aluksi usein lukuisat portaat kartanon ylimpiin kerroksiin, niin että tomu lehahti ilmaan ohikiitävän lapsilauman tarmokkaiden askelten tampatessa puuaskelmia. Keräännyimme silloin hänen vuoteensa ympärille, kuka mihinkin; minä kurkottelin jalkopäästä, joku makasi hänen kainalossaan ja yhden lempipaikka oli sängyn alla, hämärässä, missä äänetkin olivat vaimeammat.
Ja hän kertoi meille tarinoita Toscanan auringosta, suolaisesta tuulesta Korfulla, valtameren iättömistä laineista ja syvistä haudoista mannerten edustoilla. Sinä kesänä meille tuli tutuksi maailman kylmimät kolkat, ne, joissa hengitys jäätyi suuriksi pitsimäisiksi hiutaleiksi, kuin myös päiväntasaajan aavikot ja kaikki ne ihmeet, mitä kolmanteen maailmaan oli rakennettu. Äiti ja tädit kantoivat hänelle teetä ja kehoittivat olemaan rasittamatta itseään. Ja aina hän vain nauroi, ja jatkoi tarinaansa, eikä hänen äänensä käheytynyt koskaan.
Mutta niin tuli syksy ja me aloitimme edestakaisen vaelluksemme koulun ja kartanon välillä. Me opimme matematiikkaa, biologiaa, historiaa koulun opetussuunnitelmien mukaisesti, eivätkä tiedonjanoiset päämme enää ehtineet muistelemaan noita kesäisiä tarinahetkiä. Punaiset, ruskeat ja keltaiset lehdet peittivät maan, ja pöly laskeutui portaiden ylimpiin kerroksiin ohueksi, harmaaksi matoksi, eikä se enää noussut yhtenä pölähdyksenä ilmaan, vaan äidin ja tätien askelet kirjoivat sitä määrätietoisina painalluksina, kunnes nekin harvenivat, ja unohdus laskeutui torneihin ja huoneisiin. Eikä kukaan tullut huiskimaan pois ensimmäistä yritteliästä hämähäkinseittiä, joka pingottui sängyn pylväiden välille.
Mitä hän teki, kun me askartelimme joululahjoja? Tunsiko hän kinkun tuoksun, kun sitä paistoimme? Kuuliko hän kulkuset, joilla lasten hatut oli koristeltu? Sitä ei tiedetä varmasti, sillä kukaan ei ollut kuukausiin astunut yläkerroksiin. Mutta me voimme tietenkin aina aavistella ja arvailla.
Lumi suli, ja auringon säteet kutittivat mullan alla odottava siemenet hereille. Vihreä kajastus puski esiin, ja mekin saimme taas odottaa koulun loppua, koko kesän kestävää vapautta ulkona, seikkailuja ja taisteluja joita siellä kokisimme. Tätiarmeijan valtasi jokin outo puuska, sillä silmät kiiltäen he aseistautuivat luutuilla, harjoilla, pyyhkeillä ja mäntysuovalla, ja aloittivat kevätsiivouksen, äidin kokatessa ruokaa heille, sekä tomerien taimien lailla vartta kasvattaville lapsille. Me kävimme kotona vain syömässä koulusta tultuamme, ja hajaannuimme sitten ympäri pitäjää, välttääksemme tehtävien tasapuolisen jakamisen koko talon asujaimiston kesken.
Puuhakkaat naisihmiset kiillottivat listat ja nurkat, kolusivat komerot ja kaapit kerros kerrokselta. Portaiden yläpäässä he aivastivat pölykerroksen saadessa kyytiä, ja jatkoivat vauhdilla kaikkien huoneiden läpi kattorakenteisiin. Minut oli määrätty yhden tädin avuksi siivoamaan sairaan huonetta.
Kaikkea peitti paksu, harmaa, kankaanomainen kerros. Pölyä. Katossa risteili seittejä, joihin oli aikanaan takertunut pieniä hyönteisiä. Nyt ne roikkuivat pieninä muumioina ohuessa langassa, ja tätini alkoi reippaasti irroittelemaan ja repimään niitä ja seittejä jäteastiaan. Minä seisoin keskellä huonetta lähes itseni kokoinen vesisanko vieressäni, käteni puristaen sen kahvaa. Vuoteessa oli valta pölyinen kasa. Astelin varovasti lähemmäs, voimakas veto puhalsi särkyneestä ikkunasta paljaisiin sääriini, vaikka seitit olivatkin jo tilkinneet aukkoa hiukan. Se, mikä vuoteessa oli, ei ollut pelkkä kasa. Se oli kotelo. Samanlainen, kuin kasvattamallani nokkosperhosella oli ollut, mutta paljon suurempi. Hän, sairas, oli varmasti hyvin mahtunut sinne, hentoinen ja hauras kun oli. Rakennelma oli hiukan metallinhohtoinen, taidokas kudontatyö, joka oli käynyt läpinäkyväksi ja revitty toisesta päästään. Ja siitä tiesin, mitä huoneen asukille oli käynyt. Saatoin kuvitella hänet särkemässä ikkunan pöytälampulla, kiipeämässä ikkunalaudalle ja pumppaamassa siipiään auringon miedossa kevätlämmössä. Minne hän siitä oli lehahtanut? No, ehkä hän tulisi sen vielä joskus meille kertomaan, tuumin, ja tartuin luuttuun, jonka upotin kyynärpäitäni myöten kuumaan veteen, ja niin me puhdistimme huoneen kiiltäväksi ja hyväntuoksuiseksi vieraita varten.
(ja mä toivon, etten tahattomasti ole käyttänyt jonkun toisen aiheita tai aloituksia, sillä omaan neuroosin siitä. Jos lukee liikaa, niin mulla ne parhaat palat mitä bongailen, meinaa joutua sulatetuksi tuonne aivokoppaan ja liimatuksi sieltä sitten omiin teksteihin... ush.)
****
Hän oli sairastanut jo pitkään. Pitkät, valon puutteesta kalvakoiksi käyneet sormet pilkistivät painavien täkkien reunan yli, ja niissä kynnet olivat lohkeilleet ja harmaat, kuin koko hahmokin. Me juoksimme aluksi usein lukuisat portaat kartanon ylimpiin kerroksiin, niin että tomu lehahti ilmaan ohikiitävän lapsilauman tarmokkaiden askelten tampatessa puuaskelmia. Keräännyimme silloin hänen vuoteensa ympärille, kuka mihinkin; minä kurkottelin jalkopäästä, joku makasi hänen kainalossaan ja yhden lempipaikka oli sängyn alla, hämärässä, missä äänetkin olivat vaimeammat.
Ja hän kertoi meille tarinoita Toscanan auringosta, suolaisesta tuulesta Korfulla, valtameren iättömistä laineista ja syvistä haudoista mannerten edustoilla. Sinä kesänä meille tuli tutuksi maailman kylmimät kolkat, ne, joissa hengitys jäätyi suuriksi pitsimäisiksi hiutaleiksi, kuin myös päiväntasaajan aavikot ja kaikki ne ihmeet, mitä kolmanteen maailmaan oli rakennettu. Äiti ja tädit kantoivat hänelle teetä ja kehoittivat olemaan rasittamatta itseään. Ja aina hän vain nauroi, ja jatkoi tarinaansa, eikä hänen äänensä käheytynyt koskaan.
Mutta niin tuli syksy ja me aloitimme edestakaisen vaelluksemme koulun ja kartanon välillä. Me opimme matematiikkaa, biologiaa, historiaa koulun opetussuunnitelmien mukaisesti, eivätkä tiedonjanoiset päämme enää ehtineet muistelemaan noita kesäisiä tarinahetkiä. Punaiset, ruskeat ja keltaiset lehdet peittivät maan, ja pöly laskeutui portaiden ylimpiin kerroksiin ohueksi, harmaaksi matoksi, eikä se enää noussut yhtenä pölähdyksenä ilmaan, vaan äidin ja tätien askelet kirjoivat sitä määrätietoisina painalluksina, kunnes nekin harvenivat, ja unohdus laskeutui torneihin ja huoneisiin. Eikä kukaan tullut huiskimaan pois ensimmäistä yritteliästä hämähäkinseittiä, joka pingottui sängyn pylväiden välille.
Mitä hän teki, kun me askartelimme joululahjoja? Tunsiko hän kinkun tuoksun, kun sitä paistoimme? Kuuliko hän kulkuset, joilla lasten hatut oli koristeltu? Sitä ei tiedetä varmasti, sillä kukaan ei ollut kuukausiin astunut yläkerroksiin. Mutta me voimme tietenkin aina aavistella ja arvailla.
Lumi suli, ja auringon säteet kutittivat mullan alla odottava siemenet hereille. Vihreä kajastus puski esiin, ja mekin saimme taas odottaa koulun loppua, koko kesän kestävää vapautta ulkona, seikkailuja ja taisteluja joita siellä kokisimme. Tätiarmeijan valtasi jokin outo puuska, sillä silmät kiiltäen he aseistautuivat luutuilla, harjoilla, pyyhkeillä ja mäntysuovalla, ja aloittivat kevätsiivouksen, äidin kokatessa ruokaa heille, sekä tomerien taimien lailla vartta kasvattaville lapsille. Me kävimme kotona vain syömässä koulusta tultuamme, ja hajaannuimme sitten ympäri pitäjää, välttääksemme tehtävien tasapuolisen jakamisen koko talon asujaimiston kesken.
Puuhakkaat naisihmiset kiillottivat listat ja nurkat, kolusivat komerot ja kaapit kerros kerrokselta. Portaiden yläpäässä he aivastivat pölykerroksen saadessa kyytiä, ja jatkoivat vauhdilla kaikkien huoneiden läpi kattorakenteisiin. Minut oli määrätty yhden tädin avuksi siivoamaan sairaan huonetta.
Kaikkea peitti paksu, harmaa, kankaanomainen kerros. Pölyä. Katossa risteili seittejä, joihin oli aikanaan takertunut pieniä hyönteisiä. Nyt ne roikkuivat pieninä muumioina ohuessa langassa, ja tätini alkoi reippaasti irroittelemaan ja repimään niitä ja seittejä jäteastiaan. Minä seisoin keskellä huonetta lähes itseni kokoinen vesisanko vieressäni, käteni puristaen sen kahvaa. Vuoteessa oli valta pölyinen kasa. Astelin varovasti lähemmäs, voimakas veto puhalsi särkyneestä ikkunasta paljaisiin sääriini, vaikka seitit olivatkin jo tilkinneet aukkoa hiukan. Se, mikä vuoteessa oli, ei ollut pelkkä kasa. Se oli kotelo. Samanlainen, kuin kasvattamallani nokkosperhosella oli ollut, mutta paljon suurempi. Hän, sairas, oli varmasti hyvin mahtunut sinne, hentoinen ja hauras kun oli. Rakennelma oli hiukan metallinhohtoinen, taidokas kudontatyö, joka oli käynyt läpinäkyväksi ja revitty toisesta päästään. Ja siitä tiesin, mitä huoneen asukille oli käynyt. Saatoin kuvitella hänet särkemässä ikkunan pöytälampulla, kiipeämässä ikkunalaudalle ja pumppaamassa siipiään auringon miedossa kevätlämmössä. Minne hän siitä oli lehahtanut? No, ehkä hän tulisi sen vielä joskus meille kertomaan, tuumin, ja tartuin luuttuun, jonka upotin kyynärpäitäni myöten kuumaan veteen, ja niin me puhdistimme huoneen kiiltäväksi ja hyväntuoksuiseksi vieraita varten.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Eli olisi tosi kiva kuulla palautetta... Kun kerran laittaa jotain tänne niin mielipiteitä kiitos, vaikka ihan lyhyitäkin eikä tarvitse edes perustella kauheasti (joskin semmoisetkin ovat tietty kivoja). Kauheatahan se on jos kukaan ei edes yhtä sanaa sano, tule vähän epäonnistunut olo :D
Kauhea kuinka minä kerjään, mutta mutta...
Miksiköhän tätä ei ole kommentoitu? Kummaa sakkia...
Vain vähäpätöinen kommentti vähäpätöiseltä kommentoitsijalta:
Nopean tutustumisen perusteella pidän ensimmäistä ja viimeistä kappaletta parhaina. Niissä on jotakin. Kiinnostavaa oli, että kertojan suhde sairaaseen jäi ainakin minulle epäselväksi.
Tarinan keskiosuus vajoaa vain jonnekin, ainakin hätäisesti tarkastellen.. Kun luen syvemmin, siitäkin saa jotain irti. Mutta kehittely on kovin hidasta (älkääkä tulko puhumaan minulle, chapeaulle, hitaudesta). Ongelmana tuntuisi olevan, että pelkkä turiseminen, kertominen, ei tunnu olevan riittävän jämäkkä ranka tuonkaan pituiselle tekstille. Ei ole toimintaa, jännitteitä, ainoastaan yhden ihmisen muistikuva. (Kaksikin ihmistä olisi parempi.)
Jahkailun alla silti kaunista, sanottakoon se.
Sitten vielä henkilökohtaisemmasta näkökannasta: minua ärsyttivät tekstissä tuollaiset kohdat kuin: "kokata ruokaa" (sanooko joku noin?) tai ylipäänsä, tämä kartanoidea ei vedonnut minuun, niin hassu yksityiskohta kuin se onkin, maistui puulta.
Ja sitten koko kappale yhtä banaalia lässytystä:
"Ja hän kertoi meille tarinoita Toscanan auringosta, suolaisesta tuulesta Korfulla, valtameren iättömistä laineista ja syvistä haudoista mannerten edustoilla. Sinä kesänä meille tuli tutuksi maailman kylmimät kolkat, ne, joissa hengitys jäätyi suuriksi pitsimäisiksi hiutaleiksi, kuin myös päiväntasaajan aavikot ja kaikki ne ihmeet, mitä kolmanteen maailmaan oli rakennettu. Äiti ja tädit kantoivat hänelle teetä ja kehoittivat olemaan rasittamatta itseään."
(Voi jumankauta)
Ilmaisu kaipaa tiivistämistä, ehkä syventämistäkin. Mutta kannatan ehdottomasti kirjoittamisen jatkamista. Äläkä ota minua liian vakavasti, jos luin jotain sydänverelläsi kirjoitettua.
Kiva saada edes yksi kommentti!
Näen kyllä ne kohdat (voiko noin sanoa, ei :) mutta en löydä parempaakaan ilmaisua tähän hätään), pointit mitä kritisoit... Ensi kerralla yritän jättää tuota löllökuvailua vähemmälle (sillä enhän nyt sentään tuollaisesta lannistu, vaan otan opikseni -yritän siis ainakin). Sellaiseen on vaan niin helppo turvautua muun mielikuvituksen tehdessä tenän. Eikä tämä ole mikään selkäydinnesteestä puserrettu tai uutettu sieluni tiivistelmä, että kritisoikaa ihan rauhassa, en hyppää ikkunasta, vaikka mitä sanoisitte... ;)
Tekisipä mieleni sanoa että tein tuon vain nyt niin nopeasti ja siksi siellä oli hassuja ilmaisuja, kuten tuo kokata ruokaa, mutta koska en kyllä laittaisi mitään täysin hutaistuksi jäänyttä tekstiä kriittisten silmienne eteen, niin myönnän virheeni :) Tekevälle sattuu...
Ja kiitos myös kannustuksesta, kiva kun joku oli lukenut tekstini ja vielä noin ajatuksella :)
Kommentoikaa siis ihmeessä muutkin, minä kyllä luen innolla kaiken.
Chapeau on näköjään ehtinyt ensin, eikä minulla ole paljoa lisättävää. [ Jos mitään? ]
Alun kuvaileva kappale toimi, viimeinen kappaleista oli ainakin minun henkilökohtainen suosikkini - perhosajatus oli hieno, kaikessa epärealistisuudessaan sellainen, jota ei kenties aivan ensimmäisenä osaa odottakaan. Mutta sitten nuo, ilmeisesti ajan kulumista kuvaavat välikappaleet, tuntuvat jokseenkin turhilta. Kenties niitä on vain liikaa.
[ Ja Chapeuta peesaten, tuo "hän kertoi meille tarinoita..." kappale on kyllä kieltämättä kliseinen, liekö niitä tahattomia lainauksia, joihin pelkäsit syyllistyväsi? Tuntui jotekin irralliselta, liian teennäisen tyylipuhtaalta ]
Mielenkiintoinen tapa käsitellä sairautta ja kuolemaa - minulle tästä tuli mieleen lapsi, joka kehittää itselleen "oman totuutensa" sen todellisemman tapahtuman rinnalle.
Pidin.
oma suosikkini oli taas jostain syystä kappale: !Hän kertoi meille tarinoita...." Se antaa minusta selville sen, että kukaan ei varsinaisesti unohtanut häntä sinne. Kaikki tiesivät hänen olonsa siellä..
Näen kaiken omasta näkemyksestäni VARMASTI erilaisena kuin sinä, mutta eikö sekin ole taito kirjoittaa "kaikille"... Niin näen sen siten, että tuot esille, sen kuinka ihmiset ovat laiskoja ja piittaamattomia. Äiti ja tädit, miksi he lopettivat käynnin yhä harvemmin...? koska he eivät jaksaneet... Miksi kaikki unohdettiin.. ei siitä piitattu..
Eräällä tavalla tuo on satu.. Ehkä Grimmin satu.. Olet todella lahjakas kirjoittaja täytyy myöntää, enkä voi muuta sanoa, kun jääväni varjoosi..=) Mutta kiitos tekstistä. Se oli antoisaa luettavaa..!!
Tuo "kliseiseksi" ja "teennäisen tyylipuhtaaksi" haukuttu kappale toimii anyway kybällä kuin haurauden ikuistava jääputous, paikan rajat ylittävä, ihmisissä hengittävä ajan salaisuus! Juuri siitä tässä tarinassa pitää olla kysymys; muuta mahdollisuutta ei enää ole! Siten tämä kappale virittää kaiken mitä oleman ja tuleman pitää (en ole ehtinyt tähän hätään lukea koko juttua/töissä...).
Joten Chapeau - vai miten se teennäinen nimi meni, ÄLÄ HÖPÖTÄ NYT SINÄ VUOROSTASI!
Terveisin TERÄSAPINA