Tapasin kerran naisen. Tutustuin häneen. Hän teki kaikkensa, että saisi minut rakastumaan itseensä, ja niin minä rakastuin. Hänestä tuli koko elämäni. En osannut ajatella ketään muuta. Kun kerroin hänelle tunteistani, hän tuli vihaiseksi ja huusi, etten minä suinkaan rakasta häntä, vaikka juuri kerroin rakastavani. Siitä hetkestä alkaen hän on tehnyt kaikkensa loukatakseen minua ja minun tunteitani. Hän on kiusannut ja piinannut minua. Tehnyt kaiken, mitä kukaan rakastunut ei haluaisi kokea. En tiedä, mitä hän kostaa minulle. Ehkä olen ansainnut tämän, ehkä en. Pahinta tässä on, että en pääse tämän yli - enkä haluakaan päästä.
Onhan siinäkin ämmä
Klaudia
251907
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
...tietoinen S/M-kuvioista? Sitä on myös pelkistetysti henkistä laatua. Niinpä, olen jo aiemminkin ruvennut epäilemään, että kaukosuhteesi kerää kokoelmaa, haluaa koko sarjan - minkä saa. Ravista itsesi irti, kyllä sinä siihen pystyt, havainnoit aika tarkasti. Hyvää jatkoa loppuvuodelle.
En minä pysty yksin mitään muuttamaan. Siihen tarvittaisiin kaksi. Olen niin tottunut tähän, etten muusta ymmärräkään. Parempi tämäkin, kun ei mitään, tai sinisilmäinen, luottavainen rakastuminen ja sitten taas pettyminen, kun se mihin pitäisi uskoa, osoittautuukin valheeksi. Nyt tiedän mitä saan ja osaan varautua. Ehkä tämä tekee minut vahvemmaksi. Ehkä opin sietämään pettymyksiä. Turhat kuvitelmat on hyvä jättää pois viimeistään nyt, kun tiedän, ettei niille ole todellisuuspohjaa.
Mietin, luopuisinko näistä kummallisista ihmissuhteista vai jättäisinkö tämän keskutelupalstan... Molemmat vaihtoehdot tuntuvat vaikeilta. Jos luopuisin näistä, olisin varmaan S/M -ihmisiä. Minä en halua kenellekään mitään pahaa, en itsellenikään. Siksipä tyydyn tähän elämääni tällaisenaan, vaikka haluaisinkin muuttaa asioita vähän parempaan suuntaan. Ikävä kyllä se ei taida olla niin helppoa. En aio kuitenkaan luovuttaa. Ehkä löydän vielä oikean ratkaisun. Siihen en pysty yksin.
Mietityttää: mikä tuossa kuviossa oikein mättää? Mättää kyllä ja pahasti, sen nyt tajuan, mutta... Miksi roikut kiinni hänessä, kun et edes halua päästä irti. Olen kyllä sitä mieltä, ettei tunteet haluja tottele, mutta jos ajaTtelee asioita ja päättää jotakin, voi omaa käytöstään kyllä muuttaa. Toista ei voi muuttaa, itseänsä voi- ainakin käyttäytymistään.
En tiedä, millä tolalla tämä vaikea suhteesi oikein on, tapaatko miten paljon tätä henkilöä. Jos tapaat, niin koetapa jotakin ihan uutta juttua häneen, sellaista, mitä et ole jo kokeillut. Yllätä hänet jollakin uudella ajatuksella, käyttäytymistavalla tms. Itse olen jonkun ihmisen kohdalla saanut tulosta aikaan, kun en käyttäydykään hänen odottamallaan tavalla vaan aivan toisin. Mikä tuo tapa voisi olla, sinä sen parhaiten tiedät, kuntilanteen ja henkilön tunnet.
Ei minulla ole paljoa vaihtoehtoja, kun toisella on jo uusi seurustelukumppani. Onneksi kelpaan sentään vielä ystäväksi. Onneksi, sillä elämäni olisi ihan onnetonta, jos hän jättäisi minut kokonaan.
En tiedä, miten saisin rakkauteni sammumaan. Sitä ei taida tietää kukaan. Eihän mitään niin julmaa voisi kenellekään tehdä. Enhän minäkään ole tehnyt kenellekään mitään pahaa. Kai minulla on oikeus omiin tunteisiini?
Ehkä kaikki muuttuu aikanaan johonkin suuntaan. Eihän täällä mikään ole pysyvää.
Voi helvetti. Varmaan kamalaa. Just tommosia on suurin osa lesboista ! Toivottavasti löydät ihanan rakastavan hellän naisen ;)
En taida itsekään olla ihana, rakastava, hellä nainen, joten miten voisin odottaa löytäväni sellaisen jostakin? Eihän sellaisia sitä paitsi olekaan. Jokaisessa ihmisessä on myös ne huonot puolet, eikä sitä saa unohtaa, vaikkei niihin huonoihin puoliin pidäkään keskittyä. Itsessänikin on joskus kestämistä joten enpä menisi leimaamaan muitakaan tämän enempää. Tarkemmin sanottuna minusta tuntuu, etten taidakaan kestää itse itseäni! Siitäköhän nämä minun ihmissuhdesotkunikin johtuvat? Ehkä vika onkin minussa...
Onkos mun julistettava tuo söpöliini ja eritttttttäin rakastava (myös rakastettava) tyttöystäväni suojelukohteeksi, jollei näitä ihania naisia ole olemassa?? Ja itseni siinä sivussa.
Eiköhän sun ois syytä miettiä vähän tarkemmin omaa suhtautumistasi muihin ihmisiin? Katkeruudella ei pitkälle pötki.
..että kaikki asiat voimme ilmaista niin monella eri tavalla. Täälläkin:)
omaa suhtautumista itseeni ja muihin ihmisiin.
Ehkä katkeruudellekin on omat syynsä. Milloin on todettu, että katkerus olisi pelkästään paha asia? Ehkä sillekin on oma paikkansa.
Pitääkö sitä nyt sen enempää kuitenkaan jäädä miettimään, kenessä vika on, kun ei meistä kukaan ole täydellinen? Rakastunut tietysti näkee kaiken rakastuneen silmin, ja oma rakas on täydellinen. En minäkään kuitenkaan niin itserakas ole, että pitäisin itseäni mitenkään poikkeuksellisen ihanana tai rakastettavana ihmisenä.
Enkä ole katkera, vaan realisti. Hyväksyn tilanteeni sellaisena kuin se on, lähes toivottomana. Eihän kaikki ole samalla lähtöviivalla... joillakin ei vain ole onnea rakkaudessa. Minä kuulun myös suojelukohteisiin, sillä kai minullakin on jonkinlainen ihmisarvo, vaikka kukaan ei minua rakastaisikaan.
Ymmärrän kyllä, että jos itsellä on asiat hyvin, on helppoa arvostella ja neuvoa toisia, mutta aina ei vain näe asioita onnettoman ihmisen näkökulmasta ja hyvää tarkoittavat neuvot menevät tavallaan hukkaan. Mitäpä sitä miettimäänkään surkeita asioita, kun itsellä menee hyvin...
Onnea sinulle ja tyttöystävällesi. Toivottavasti rakkautenne on kaunis ja kestää ikuisesti!
..hyville ja pahoille on joskus hyvä sanoa, että pitävät neuvot omina tietoinaan ja kertovat ne vasta sitten, kun joku niitä kaipaa.
En tiedä kaipaatko sinä, mutta sanonpa vaan tässä mielipiteeni väliin, vaikka asia ei sinällään minulle kuulu.
Meitä lyödään vain silloin, kun itse sallimme sen. Olenko mielestäsi väärässä?
Mielestäni katkeruus on paha asia, koska se on hedelmätön tunne, joka harvoin johtaa kehitykseen tai jalostaa ihmistä paremmaksi.
Kuka on väittänyt, että rakastava, ihana nainen on synonyymi täydelliselle? Tuo tuossa lähellä on rakastettava kaikkine (huonoinekin) puolineen ja sitähän se toimiva parisuhde kaiketi tarkoittaa.
Ei aikuinen ihminen voi katsella näitä juttuja pinkkien lasien läpi ja luulla, että rakkaus vaatisi täydellisyyttä!
Ja kyllä mäkin olen osani saanut murheesta ja pettymyksistä ja siksi uskon, että voin pohtia näitä asioita. Tässä tulee mieleeni vanha vertaus kahdesta sammakosta, jotka putosivat kirnuun.. :)! Mutta tosi on, että itsehän sinä vain itseäsi voit auttaa.
Olen kanssasi eri mieltä katkeruudesta, tai voihan olla, ettemme puhu samasta asiasta. En vaan ymmärrä, miksei ihminen saisi olla katkera, jos siihen on aihetta? Pitääkö ihmisen koko ajan kehittyä ja jalostua paremmaksi? Eikö inhimilliselle heikkoudelle ole mitään sijaa?
Eihän nyt kysymys olekaan auttamisesta vaan rakastamisesta. En usko, että kukaan pystyy neuvomaan toista rakastamaan. Se on taito tai kyky, joka syntyy kokemusten myötä vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Miten käy lapselle, joka ei saa osakseen rakkautta? Se ei osaa auttaa itseään eikä opi rakastamaan, ellei sitä rakasteta ensin. Huolenpito ja huolehtiminen osoittavat välittämistä, mutta eivät nekään välttämättä kerro rakkaudesta.
Rakastava, ihana nainen kuulostaa minusta enemmän kuin täydellisyydeltä. En usko, että sellaista onnea sattuu minun kohdalleni. Jotenkin tuntuu, etten sitä haluaisikaan... turha haluta sellaista, mikä on mahdotonta.
Minulla taitaa nyt olla elämässäni vaihe, jolloin minun on hyväksyttävä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. Pilvilinnojen rakentelu on loppunut. Ei niissä voi elää.
En tiedä, mutta neuvojista tuli mieleen: kun olin yhdessä naisystäväni kanssa, minulle tultiin sanomaan, ettei suhteemme ole sopiva. Naisystävästäni puhuttiin minulle pahaa ja hänestä vihjailtiin kaikenlaista, mutta mitään suoraa selitystä ikäville puheille en saanut joitakin halventavia juttuja lukuunottamatta, joille nyt ei mielestäni ollut mitään perusteita. Olivatkohan nämä ihmiset kateellisia minulle, vai huomasivatko he sen, mitä minä en vielä silloin nähnyt... eli sen, ettei meistä voi tulla paria? Täälläkin minä olen saanut milloin minkäkinlaisia neuvoja, vaikka ehkäpä niihin on syynä se, että olen ollut itse niin "neuvoton". En tiedä, onko naisystäväni saanut kuulla samanlaisia pahoja puheita minusta - uskoakseni on. Itse en niistä niin välitä, mutta ihmettelen, mistähän tämä tällainen johtuu. En ymmärrä, pitääkö tosiaan neuvoa silloinkin, jos neuvoja ei tarvita, vai tarvitaanko niitä? Kuka se tietää kahden ihmisen asiat paremmin kuin kaksi ihmistä itse? Onko joku niin viisas?!
..että on sekin sattumaa, että myös minulle tultiin sanomaan kaikkea mahdollista pahaa naisesta, jota rakastin.
Eikä sanottu vain kerran, vaan asiaa jankutettiin kuukaudesta toiseen. Puututtiin asioihin, jotka olivat vain meidän kahden tiedossa jne..
Joskus olin täynnä pyhää vihaa näitä "hyvää tarkoittavia" naisia kohtaan ja joskus taas säälin heitä. Sanonpa vaan, että kaikki pitkistyi ja mutkistui juuri sen takia, että elämäämme puututtiin.
Mutta, mutta. Kujakissalla on oikeus hellään ja lämpimään emäntään! Ihan vaan äkkiarvaamatta:)
Jonakin päivänä vaan asiat tapahtuu. Kaikki lonksahtaa paikalleen ja sitten sitä ihmettelee, että mitenkäs en ennen tätä asiaa ole oivaltanut.
Ehkäpä tästä joskus lisää..
Olen tässä pitkän tauon jälkeen lueskellut kaikki viestit melkein putkeen. Kaikki ovat esittäneet hyviä mielipiteitä ja näkökantoja. Myös sinä Klaudia. Mutta juuri sinä kiinnität huomioni siksi, että ajatuksesi muistuttavat kovasti isosiskoni ajatuksia. Hänkin uskoo, että katkeruus on oikeutettua. Hän uskoo, ettei kukaan häntä voi rakastaa. Hän uskoo, että on itse niin mahdoton ettei kukaan häntä voi haluta. Ja hän sairastaa masennusta.
Eihän kukaan kiellä olemasta katkera. Se vain on paha tunne ainoastaan kantajalleen. Laika oli oikeassa sanoessaan sen olevan hedelmätöntä. Mitä sinä saat nieleskellessäsi katkeruuden sappea? Kyllä, ihmisen on hyvä kehittyä koko ajan. Ei muun maailman vaan oman itsensä vuoksi. Kerronko miksi sanon näin?
Meillä sisaruksilla on takanamme todella huono koti. Äitimme oli vakavasti sairas (henkisesti) ja isä sortui lopulta ryyppäämään. Meitä lyötiin, elimme jatkuvassa turvattomuudessa. Emme todellakaan saaneet osaksemme rakkautta ja hellyyttä! Mutta meidän sisarussarja (kolme tyttöä) on hyvä esimerkki siitä, miten oma asenne vaikuttaa siihen miten selviät. Minä ja nuorempi isosiskoni päätimme jo hyvin nuorina, että kun täältä päästään niin eletään aivan toisin. Niin myös teimme. Haimme apua ammattiauttajilta ja päätimme kynsin hampain pelastua. Vanhempi siskoni sen sijaan turvautui katkeruuteen ja syyttelyyn. Hän sanoo yhä, ettei häntä kukaan voi auttaa, koska hänellä EI OLE RAKKAUTTA. Vaikka vanhempamme ovat jo edesmenneet vuosia sitten, siskoni on aina vain katkera. Eikä hän ymmärrä, että kuluttaa aivan turhaan syyttelyyn sen energian, jonka voisi käyttää siihen, että oppisi välittämään itsestään.
Siksi sanon sinulle, että ihminen VOI oppia rakastamaan itseään ja muita, vaikkei siitä ole mallia saanutkaan. Ja sitä opettelemista se todellakin vaatii! Hae apua, jollet selviä siitä yksin. En minäkään selvinnyt. Mutta nyt olen hyvin tasapainoinen, hyvässä suhteessa ja elämä hienossa jamassa. Ei meistä kukaan ole terästä, Klaudia hyvä. Ei kukaan. Joskus on vain oltava pikkuriikkisen luja ja tartuttava toimeen ikuisen ajatusten kehässä pyörittämisen sijasta.
Haistan sinussa marttyyrin, joka kantaa urheasti osansa rakkaudettomana ja väärinymmärrettynä naisena. Ymmärtäisin, jos olisit teini-ikäinen. Mutta aikuisella ihmisellä on aina käsissään oman hyvinvointinsa palikat. Erittäin monet asiat elämässä perustuvat siihen miten valitset ja mitä päätät. Jos menee hutiin, aina voi yrittää uudelleen. SE on tosiasia meidän muiden elämässä, joten miksei olisi sinunkin? Pilvilinnoissa ei todella voi elää mutta tuskin hyvä rakkausuhde mikään pilvilinna on? Sinä elät vain laput silmillä oikeiden tosiasioiden suhteen. Mitä sinä rehellisesti sanoen pelkäät? Elämää?
Olipa mukava lukea tekstiäsi.
Todella hyvä kirjoitus.
Noin minäkin ajattelen .
..mitä monet ajattelivat. Salisbury, tätä ei voi kuin kuunnella. Ihailen sinua ja teitä nuorempia sisaruksia, olen kerrankin onnellinen lukiessani kommentteja. Toivon, että isosiskosikin toipuu traumasta.
Rakkautta ja sisäistä iloa Klaudialle, hän on urhea, viisas, epätietoinen, taisteleva. Minä niin toivon, että hän löytäisi. Ensin pitää uskaltaa pitää itsestään, ei sitä kiellä Raamattu eikä mikään. Hyvä olo levittää hyvää oloa muille, se on sitä, mitä me kaikki tarvitaan. Me ollaan tavallamme ihania, jokainen.
Hieno kirjoitus toden tosiaan! Enkä edes tuntenut loukkaantuvani vaikka kirjoitit minusta asioita, joita muutkin ovat toistelleen. Osaat kertoa kauniisti.
En ole niin katkera, että nieleskelisin katkeruuden sappea. En ole edes masentunut, vaikka joskus masentavia asioita miettiessäni saatankin masentua hetkeksi. Mielialani korjaantuvat nopeasti. Olen vihainen, mutta lepyn nopeasti. Olen herkkä, ja liikutun monesti asioista, joista monet eivät välitä.
Olen myös ehkä liian itserakas. Olen ollut myös rakastunut muihinkin ihmisiin, joten ainakin "yritystä" löytyy ehkä liiaksikin asti. Kaiken tunnemyllerryksen kokeneena en tunne jääneeni mistään paitsi!
Itse asiassa olen ihan tyytyväinen nykyiseen elämääni. En tunne tällä hetkellä mitään pakkoa löytää itselleni rakastettua. Ihan hyvä olla näin ilman mitään paineita siitä, että minullakin pitäisi olla joku seurustelusuhde.
Monet elävät yksin koko elämänsä. Sitä ei tiedä vielä, teenkö minäkin niin. En jaksa uskoa tällä hetkellä, että voisin muuttua niin paljoa, että taipuisin siihen, mitä rakkaussuhde vaatii. Uskon kuitenkin, että minunkin elämäni on siitä huolimatta ihan yhtä arvokas kuin muidenkin. Sitä ei vain jostakin syystä yleisesti ajatella niin.
Jos jotakin pelkään, niin rehellisesti sanottuna epäonnistumista. En halua enää rakastua ja pettyä, en pitkään aikaan. Näkeepähän, miten kauan tätä rauhan aikaa kestää. Toivottavasti opin jotakin ennen sitä...
Miks nää rakkausasiat pitää ottaa niin sikavakavasti? Täällä on yks sinkku, joka ei pahemmin jaksa murehtia. Välillä on nastaa, välillä tulee takkiin mut sehän on elämää se. Mun mielestä sitä oikeeta ootellessa voi sulostuttaa elämäänsä irtonamuilla ja muilla, jotka ei jaksa liikaa ottaa paineita. Kyl se rakkaus tulee kun on tullakseen.
Kaludialle tekee mieli sanoa, että jos "yksi pettää ja toinen jättää niin kolmas ystävä on... mut muista, hän on kyyneliisi täysin viaton..." Noin jotenkin kuuluu erään laulun sanat. Koeta olla katkeroitumatta tai siis olet katkeroitunut tavallaan suotta jonkin kokemuksen perusteella. Tuollaisia kokemuksia meillä on varmasti itse kullakin ja nekin kuuluu elämään. Niistä on vain päästävä yli, on jatkettava ja etsittävä muita ihmisiä. On luotettava ja eräänä päivänä luottamus kyllä palkitaan. Jos asennoidut kaikkiin ihmisiin niin, että takkiin tulee, niin eihän niistä suhteista tahdo mitään tulla...
itse otan aina seurustelun vakavasti. mielestäni seurustelu pitää AINA ottaa vakavasti. jos ei siihen pysty, ei pidä seurustella.
Kyllä elämästä pitää osata nauttia. Ihminen on ainoa elävä täällä maailmassa joka ei sitä aina tajua. Liian lyhyt on elämä murehtimiseen. Hetkissä pienissä on ihmisen onni.
no mitähän tekemistä tuolla nyt oli sen kanssa että seurustelu pitää ottaa vakavasti-ja minusta se pitää edelleenkin ottaa vakavasti!
mut mä puhuinkin sinkkuna hengailusta ja siitä et pitäiskö muka vaan itkee kotona murheitaan jollei satu ketään vakkaria löytymään. Tuskin sitä sil asenteel koskaan löytyykään. Mä ainakin haluan nauttia joka hetkestä mitä vaan voin. Tsemiä Muru - elämä on tosiaanki turhan lyhyt surtavaks!
käsitin väärin tuon aiemman kommenttisi. ei tietenkään pidä itkeä kotona. kotona voi tehdä paljon muutakin hyödyllistä-jos ei baarielämä ja yhden yön suhteet kiinnosta.