Hei! Pieni alkuesittely: Olen pian 20-vuotias poika, joka on rakastanut kirjoittamista jo pienestä lähtien. Tätä kuvastaa ehkä hieman se, että äidinkielen numeroni on ala-asteiästä lukioon ollut 10, paria poikkeusta lukuunottamatta, jolloin arvosana on "notkahtanut" yhdeksään. Olen kirjoitellut monenlaista tekstiä novelleista satuihin ja runoihin, ja valmiina on yksi lyhykäinen romaani, ja toinen hieman laajempi saturomaani on tulossa.
Nautin kirjoittamisesta; silloin maailma ympärillä hämärtyy. Avautuu silta salaperäisiin, tutkimattomiin paikkoihin, joissa voin mielikuvitukseni avulla vierailla. Voin elää olematta minä. Kirjoittaessa voi tuntea luomisen hullua riemua ja hurjuutta. Koskaan ei voi kirjoittaa hyvin ilman tunnetta.
Tässä yksi näyte uudesta tuotannostani. Novelli syntyi hetken pienestä ideasta eikä se ehkä anna tarkkaa kuvaa kirjoitustyylistäni. Kertomus itsessään on hyvinkin arkinen eikä tarjoa suuria elämyksiä; se on vain pieni viaton kertomus ristiriidasta miehen ja naisen välillä.
Kritiikki ja mielipiteet olisivat suotavia, eli kannattaako minun tälle palstalle enää mitään laitella.
Vaimo ja mies
Mies istui nojatuolissa ja luki sanomalehteä. Nainen kuunteli hiljaisella radiota sinfoniaorkesterin soittaessa Dvorakin sinfoniaa ”Uudesta maailmasta” ja samalla ompeli kiinni ainoan poikansa parhaiden farkkujen lahkeeseen tullutta repeämää. He eivät puhuneet mitään – itse asiassa he eivät olleet puhuneet toisilleen mitään kolmeen päivään, ei edes sängyssä, ja viimeksi heillä oli ollut näin pitkä puhumattomuuskausi ehkä neljä vuotta sitten. Kummatkin olivat äärimmäisen itsepäisiä eivätkä luovuttaneet voittoa vastustajalle kovin helpolla, mutta lopulta mies pehmeni. Hän laski lehden pöydälle, huokaisi pitkään ja sanoi: - Hyvä on. Minä suostun.
Nainen ei edes vilkaissut miestään, kohotti kyllä hiukan kulmiaan ja tokaisi: - Luuletko että se enää auttaa?
- Mitä per… Miksei auttaisi! mies kimpaantui ja ampaisi ylös. Hän puristi pöydän reunoja aina kun oli raivoissaan, sillä puu pystyi tarjoamaan hänen kouriensa puristusvoimalle riittävän vastuksen, ettei mitään särkynyt. Hän tuijotti lehden etusivun otsikkoa, muttei tajunnut mitä siinä luki.
- Tarkoitatko sinä, että kun viimein armollisesti monen päivän mykkäkoulun jälkeen suostun sinun älyttömyyksiisi, niin sinulle ei enää kelpaakaan? Olet aika sanonko mikä naiseksi!
Nainen hymyili, kuten aina tällaisissa tilanteissa, puhkaisi neulalla viimeisen kerran farkkukankaan ja viimeisteli ompeluksen. Se näytti hyvältä; langan väri sopi täydellisesti yhteen housujen kanssa.
- Kallen kelpaa taas laittaa nämä jalkaansa. Ja saa kyllä pysyä tästä lähtien pois hiihtovajasta.
Miestä raivostutti, että nainen puhui väliin jotakin muuta, ja häntä raivostutti naisen rauhallisuus ja välinpitämättömyys ja se, että mies oli hänelle kuin ilmaa. Mies rutisti lehden nyrkkiinsä, ja sitten hän istuutui; hän lysähti paikoilleen kuin jauhosäkki, josta jauhot valuivat lattialle. Hän katsoi ikkunasta ulos, jossa oli niin vihreää, että silmiin koski. Kalle leikki paraikaa hiihtovajassa.
- Olet uskomaton. Sanon viimeisen kerran että suostun, ja jos et ole tyytyväinen, niin…
- Niin mitä? Nainen oli tyytyväinen, että mies kadotti sanat parhaalla hetkellä. Heidän sodankäyntinsä oli julmaa – ja nainen tiesi että hän oli voitolla.
Mies oli sanomaisillaan sen yhden asian, mutta hän tiesi että se oli turhaa sillä hän kuitenkin jäisi häviölle siinäkin asiassa – hän tarvitsisi kuitenkin ensin. Ei ollut oikukkaampaa, kylmempää eikä suloisempaa tuulta kuin nainen. Kirottu, kylmä, ilmeetön, kaunis patsas. Ja mies katsoi jälleen ulos ja näki poikansa hiihtovajassa; Kalle oli kuusivuotias ja suloinen kuin mikä. Hän rakasti isoisänsä kauan sitten rakentamaa hirsistä hiihtovajaa; siellä oli aina samanlainen tuoksu ja vanhoja puusuksia, jotka tuoksuivat tervalle. Joissakin niissä oli vielä jäljellä nahkaiset nyörit, ja kerran talvella Kalle oli sitonut suksiparin jalkoihinsa ja hiihtänyt takapihalta aukeavan pellon poikki, mutta väsynyt sitten ja kävellyt takaisin kotiin ilman suksia. Isä oli hakenut ne myöhemmin illalla. Hän ihmetteli vieläkin, kuinka poika oli pystynyt hiihtämään sellaisen matkan niin isoilla ja leveillä välineillä. – Tällaisilla hiihdettiin talvisodassa, pappasikin hiihti, isä oli kertonut, ja Kallen silmät olivat välkehtineet innostuksesta. Seinää vasten nojaavista suksista oli tullut pojan toteemipaalu, ja kun hän oli sivakoinut peltoa pitkin, hän oli ehkä ollut matkalla sotaan, siihen isojen miesten jännittävään leikkiin, jossa ammutaan tatatata-pyssyillä, kiroillaan ja syödään soppaa isosta kattilasta. Kalle tahtoi isona talvisotaan, mutta ei sellaiseen, jossa tapetaan oikeasti vaan jossa saa vain hiihtää isoilla suksilla, ampua susia tatatata-pyssyillä ja syödä lämmintä mansikkasoppaa isosta kattilasta.
Mies ei halunnut mainita vaimolleen, että heidän poikansa oli taas hiihtovajassa. Oikeastaan mies toivoi, että poika repisi toisetkin housunsa, sillä hän tiesi, kuinka paljon nainen inhosi ylimääräistä työtä varsinkin silloin, kun oli keksinyt itselleen jonkin uuden harrastuksen ja halusi paneutua ainoastaan siihen ja sulkea kaiken muun ulkopuolelle.
- Eihän Kalle vain ole hiihtovajassa? vaimo kysyi.
- Ei ole, mies valehteli ja katsoi ulos.
- No mutta missä muualla hän olisi jos hän ei ole sisällä eikä naapurissa?
- Hän on naapurissa.
- Annoitko luvan?
- Kyllä.
- Loistavaa. Sinulta hän aina kysyy, kun et voi häneltä mitään kieltääkään. Teidän pitäisi asua kahdestaan.
- Kyllä se minulle sopii. Kirjoitetaanko paperit heti?
Nainen naurahti, taitteli housut siististi ja vei ne pojan huoneen vaatekomeroon.
- Emme siis pääsekään sopimukseen? mies kysyi.
- Mistä? Ai eropapereistako?
- Ei kun siitä aikaisemmasta.
Nainen seisoi käytävän kokovartalopeilin edessä ja tutki silmäripsiään. Ilmeisesti vasemman silmän kuudestoista ripsi ei ollut aivan siinä asennossa kuin sen olisi pitänyt olla. Mies oli polttanut omat ripsensä elämänsä aikana jo kahdesti (nuorena hän oli ollut palomies, mutta nykyisin hän työskenteli sosiaaliviranomaisena päihtyneitten parissa), ja hänelle oli yksi paska sinne tai tänne, vaikka ripset kärähtäisivät vielä vaikka kolmannenkin kerran. Nainen kääntyi ja hymyili, ja sanoi: - Olet kultainen koska olet edelleenkin niin yksinkertainen sika että luulet, että nyt kun viimein myönnyit minä ryntään kaulaasi ja kiittelen ja menen tekemään kaupat heti. Ehei, ei se ole niin yksinkertaista. Luuletko että olen murjottanut sinulle sen takia kaksi päivää –?
- Kolme, sanoi mies.
- Hyvä on, kolme päivää. Niin, ethän luule?
- En. Mutta olisi mielenkiintoista tietää, miksi olet pitänyt mykkäkoulua kuin pieni, kiukutteleva lapsi.
- Miksi sinä sitten?
- Minä olen miettinyt. Ja ainakin lopetin sen ennen sinua. Olet pitkävihaisin tuntemistani ihmisistä, hittolainen!
- Mikä kunnia. Minulla on kuitenkin uusi suunnitelma.
Miehen leuka loksahti alas kuin nikamat olisivat yhtäkkiä pettäneet kokonaan. Samalla hetkellä Kalle juoksi sisään. Hän näytti innostuneelta.
- Isä, minä näin kuinka piisami juoksi pellolle! Se oli hirveän iso, niin kuin… niin kuin hirvi!
- Mutta eihän naapurin ikkunasta näy pellolle, äiti sanoi.
- Miten niin naapurin? Minä näin sen hiihtovajan seinän raosta, siitä, mistä on iso pala hirttä pois. Isä, haluaisin meille piisamin!
Äiti vilkaisi isää halveksuvasti, ja isä raapi päätään. Hän oli aivan pyörryksissä. Nainen oli äsken sanonut, että tällä oli uusi suunnitelma… Ja Kallen täytyisi saada piisami. Totta vie hän sen saa!
- Lähdetään etsimään se piisami sieltä pellolta, isä sanoi ja silitti poikansa vaaleaa päätä. Hän nousi, ja Kalle juoksi ympäri pöytää. Äiti tuhahti: - Vuoden älykkäin idea. Se on hyppinyt pellon poikki ja ui tällä hetkellä tyytyväisenä kanavaa pitkin. Ja mitä ihmettä te piisamilla? Se on vesieläin, jyrsijä kuten majava, tuholainen.
- Me koulutamme sitä, teemme siitä ammattimaisen kalasiepparin, joka tuo joesta meille kirjolohia kunhan niiden kutuaika koittaa, isä sanoi, ja Kalle hihkui.
- Millä pyydystämme sen, isä? poika kysyi.
- Verkolla. Sidotaan siihen muutama kivi painoksi ja heitetään se piisamin päälle niin se jää loukkuun.
- Mutta eihän siihen satu?
- Ei varmasti, lupaan sen. Sitä paitsi piisamit sietävät kipua paremmin kuin ihmiset.
Nainen ei uskonut että mies oli tosissaan hössöttäessään typeryyksiä, mutta hän näki, kuinka mies ja poika juoksivat ulos ja menivät hiihtovajalle ja mies kaivoi sieltä vanhan verkon, jolla oli kolmisenkymmentä vuotta sitten saatu seutukunnan suurin ahven. Nainen katsoi ikkunasta, kuinka isä ja poika kävelivät vieretysten pellon laitaa kohti; ja aurinko paistoi heidän yläpuolellaan ja ulkona oli niin vihreää, että silmiin koski. Nainen katsoi itseään peilistä, ei hymyillyt kuten tavallisesti, ja hän huomasi, että oikeasta silmäkulmasta pyrki esiin kyynel. Se tuli kokonaan, valui poskea pitkin, ja hän pyyhkäisi sen. Sitten hän soitti ystävälleen ja sopi kaupoista.
Nautin kirjoittamisesta; silloin maailma ympärillä hämärtyy. Avautuu silta salaperäisiin, tutkimattomiin paikkoihin, joissa voin mielikuvitukseni avulla vierailla. Voin elää olematta minä. Kirjoittaessa voi tuntea luomisen hullua riemua ja hurjuutta. Koskaan ei voi kirjoittaa hyvin ilman tunnetta.
Tässä yksi näyte uudesta tuotannostani. Novelli syntyi hetken pienestä ideasta eikä se ehkä anna tarkkaa kuvaa kirjoitustyylistäni. Kertomus itsessään on hyvinkin arkinen eikä tarjoa suuria elämyksiä; se on vain pieni viaton kertomus ristiriidasta miehen ja naisen välillä.
Kritiikki ja mielipiteet olisivat suotavia, eli kannattaako minun tälle palstalle enää mitään laitella.
Vaimo ja mies
Mies istui nojatuolissa ja luki sanomalehteä. Nainen kuunteli hiljaisella radiota sinfoniaorkesterin soittaessa Dvorakin sinfoniaa ”Uudesta maailmasta” ja samalla ompeli kiinni ainoan poikansa parhaiden farkkujen lahkeeseen tullutta repeämää. He eivät puhuneet mitään – itse asiassa he eivät olleet puhuneet toisilleen mitään kolmeen päivään, ei edes sängyssä, ja viimeksi heillä oli ollut näin pitkä puhumattomuuskausi ehkä neljä vuotta sitten. Kummatkin olivat äärimmäisen itsepäisiä eivätkä luovuttaneet voittoa vastustajalle kovin helpolla, mutta lopulta mies pehmeni. Hän laski lehden pöydälle, huokaisi pitkään ja sanoi: - Hyvä on. Minä suostun.
Nainen ei edes vilkaissut miestään, kohotti kyllä hiukan kulmiaan ja tokaisi: - Luuletko että se enää auttaa?
- Mitä per… Miksei auttaisi! mies kimpaantui ja ampaisi ylös. Hän puristi pöydän reunoja aina kun oli raivoissaan, sillä puu pystyi tarjoamaan hänen kouriensa puristusvoimalle riittävän vastuksen, ettei mitään särkynyt. Hän tuijotti lehden etusivun otsikkoa, muttei tajunnut mitä siinä luki.
- Tarkoitatko sinä, että kun viimein armollisesti monen päivän mykkäkoulun jälkeen suostun sinun älyttömyyksiisi, niin sinulle ei enää kelpaakaan? Olet aika sanonko mikä naiseksi!
Nainen hymyili, kuten aina tällaisissa tilanteissa, puhkaisi neulalla viimeisen kerran farkkukankaan ja viimeisteli ompeluksen. Se näytti hyvältä; langan väri sopi täydellisesti yhteen housujen kanssa.
- Kallen kelpaa taas laittaa nämä jalkaansa. Ja saa kyllä pysyä tästä lähtien pois hiihtovajasta.
Miestä raivostutti, että nainen puhui väliin jotakin muuta, ja häntä raivostutti naisen rauhallisuus ja välinpitämättömyys ja se, että mies oli hänelle kuin ilmaa. Mies rutisti lehden nyrkkiinsä, ja sitten hän istuutui; hän lysähti paikoilleen kuin jauhosäkki, josta jauhot valuivat lattialle. Hän katsoi ikkunasta ulos, jossa oli niin vihreää, että silmiin koski. Kalle leikki paraikaa hiihtovajassa.
- Olet uskomaton. Sanon viimeisen kerran että suostun, ja jos et ole tyytyväinen, niin…
- Niin mitä? Nainen oli tyytyväinen, että mies kadotti sanat parhaalla hetkellä. Heidän sodankäyntinsä oli julmaa – ja nainen tiesi että hän oli voitolla.
Mies oli sanomaisillaan sen yhden asian, mutta hän tiesi että se oli turhaa sillä hän kuitenkin jäisi häviölle siinäkin asiassa – hän tarvitsisi kuitenkin ensin. Ei ollut oikukkaampaa, kylmempää eikä suloisempaa tuulta kuin nainen. Kirottu, kylmä, ilmeetön, kaunis patsas. Ja mies katsoi jälleen ulos ja näki poikansa hiihtovajassa; Kalle oli kuusivuotias ja suloinen kuin mikä. Hän rakasti isoisänsä kauan sitten rakentamaa hirsistä hiihtovajaa; siellä oli aina samanlainen tuoksu ja vanhoja puusuksia, jotka tuoksuivat tervalle. Joissakin niissä oli vielä jäljellä nahkaiset nyörit, ja kerran talvella Kalle oli sitonut suksiparin jalkoihinsa ja hiihtänyt takapihalta aukeavan pellon poikki, mutta väsynyt sitten ja kävellyt takaisin kotiin ilman suksia. Isä oli hakenut ne myöhemmin illalla. Hän ihmetteli vieläkin, kuinka poika oli pystynyt hiihtämään sellaisen matkan niin isoilla ja leveillä välineillä. – Tällaisilla hiihdettiin talvisodassa, pappasikin hiihti, isä oli kertonut, ja Kallen silmät olivat välkehtineet innostuksesta. Seinää vasten nojaavista suksista oli tullut pojan toteemipaalu, ja kun hän oli sivakoinut peltoa pitkin, hän oli ehkä ollut matkalla sotaan, siihen isojen miesten jännittävään leikkiin, jossa ammutaan tatatata-pyssyillä, kiroillaan ja syödään soppaa isosta kattilasta. Kalle tahtoi isona talvisotaan, mutta ei sellaiseen, jossa tapetaan oikeasti vaan jossa saa vain hiihtää isoilla suksilla, ampua susia tatatata-pyssyillä ja syödä lämmintä mansikkasoppaa isosta kattilasta.
Mies ei halunnut mainita vaimolleen, että heidän poikansa oli taas hiihtovajassa. Oikeastaan mies toivoi, että poika repisi toisetkin housunsa, sillä hän tiesi, kuinka paljon nainen inhosi ylimääräistä työtä varsinkin silloin, kun oli keksinyt itselleen jonkin uuden harrastuksen ja halusi paneutua ainoastaan siihen ja sulkea kaiken muun ulkopuolelle.
- Eihän Kalle vain ole hiihtovajassa? vaimo kysyi.
- Ei ole, mies valehteli ja katsoi ulos.
- No mutta missä muualla hän olisi jos hän ei ole sisällä eikä naapurissa?
- Hän on naapurissa.
- Annoitko luvan?
- Kyllä.
- Loistavaa. Sinulta hän aina kysyy, kun et voi häneltä mitään kieltääkään. Teidän pitäisi asua kahdestaan.
- Kyllä se minulle sopii. Kirjoitetaanko paperit heti?
Nainen naurahti, taitteli housut siististi ja vei ne pojan huoneen vaatekomeroon.
- Emme siis pääsekään sopimukseen? mies kysyi.
- Mistä? Ai eropapereistako?
- Ei kun siitä aikaisemmasta.
Nainen seisoi käytävän kokovartalopeilin edessä ja tutki silmäripsiään. Ilmeisesti vasemman silmän kuudestoista ripsi ei ollut aivan siinä asennossa kuin sen olisi pitänyt olla. Mies oli polttanut omat ripsensä elämänsä aikana jo kahdesti (nuorena hän oli ollut palomies, mutta nykyisin hän työskenteli sosiaaliviranomaisena päihtyneitten parissa), ja hänelle oli yksi paska sinne tai tänne, vaikka ripset kärähtäisivät vielä vaikka kolmannenkin kerran. Nainen kääntyi ja hymyili, ja sanoi: - Olet kultainen koska olet edelleenkin niin yksinkertainen sika että luulet, että nyt kun viimein myönnyit minä ryntään kaulaasi ja kiittelen ja menen tekemään kaupat heti. Ehei, ei se ole niin yksinkertaista. Luuletko että olen murjottanut sinulle sen takia kaksi päivää –?
- Kolme, sanoi mies.
- Hyvä on, kolme päivää. Niin, ethän luule?
- En. Mutta olisi mielenkiintoista tietää, miksi olet pitänyt mykkäkoulua kuin pieni, kiukutteleva lapsi.
- Miksi sinä sitten?
- Minä olen miettinyt. Ja ainakin lopetin sen ennen sinua. Olet pitkävihaisin tuntemistani ihmisistä, hittolainen!
- Mikä kunnia. Minulla on kuitenkin uusi suunnitelma.
Miehen leuka loksahti alas kuin nikamat olisivat yhtäkkiä pettäneet kokonaan. Samalla hetkellä Kalle juoksi sisään. Hän näytti innostuneelta.
- Isä, minä näin kuinka piisami juoksi pellolle! Se oli hirveän iso, niin kuin… niin kuin hirvi!
- Mutta eihän naapurin ikkunasta näy pellolle, äiti sanoi.
- Miten niin naapurin? Minä näin sen hiihtovajan seinän raosta, siitä, mistä on iso pala hirttä pois. Isä, haluaisin meille piisamin!
Äiti vilkaisi isää halveksuvasti, ja isä raapi päätään. Hän oli aivan pyörryksissä. Nainen oli äsken sanonut, että tällä oli uusi suunnitelma… Ja Kallen täytyisi saada piisami. Totta vie hän sen saa!
- Lähdetään etsimään se piisami sieltä pellolta, isä sanoi ja silitti poikansa vaaleaa päätä. Hän nousi, ja Kalle juoksi ympäri pöytää. Äiti tuhahti: - Vuoden älykkäin idea. Se on hyppinyt pellon poikki ja ui tällä hetkellä tyytyväisenä kanavaa pitkin. Ja mitä ihmettä te piisamilla? Se on vesieläin, jyrsijä kuten majava, tuholainen.
- Me koulutamme sitä, teemme siitä ammattimaisen kalasiepparin, joka tuo joesta meille kirjolohia kunhan niiden kutuaika koittaa, isä sanoi, ja Kalle hihkui.
- Millä pyydystämme sen, isä? poika kysyi.
- Verkolla. Sidotaan siihen muutama kivi painoksi ja heitetään se piisamin päälle niin se jää loukkuun.
- Mutta eihän siihen satu?
- Ei varmasti, lupaan sen. Sitä paitsi piisamit sietävät kipua paremmin kuin ihmiset.
Nainen ei uskonut että mies oli tosissaan hössöttäessään typeryyksiä, mutta hän näki, kuinka mies ja poika juoksivat ulos ja menivät hiihtovajalle ja mies kaivoi sieltä vanhan verkon, jolla oli kolmisenkymmentä vuotta sitten saatu seutukunnan suurin ahven. Nainen katsoi ikkunasta, kuinka isä ja poika kävelivät vieretysten pellon laitaa kohti; ja aurinko paistoi heidän yläpuolellaan ja ulkona oli niin vihreää, että silmiin koski. Nainen katsoi itseään peilistä, ei hymyillyt kuten tavallisesti, ja hän huomasi, että oikeasta silmäkulmasta pyrki esiin kyynel. Se tuli kokonaan, valui poskea pitkin, ja hän pyyhkäisi sen. Sitten hän soitti ystävälleen ja sopi kaupoista.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tarinassa on paljon hyvää. Jatka tänne kirjoittamistasi. Toivoisin kuitenkin, että tapa, jolla kuvaat naista, hieman muuttuisi.
Enpä tuosta juuri kritisoitavaa löydä. Teksti on mielenkiintoinen ja repii paljon irti hetken arjen kuvauksesta, vaikkei nyt sen kummemmin kiehdokaan. Viittaukset menneisyyden tapahtumiin toimivat hyvin, ja henkilöhahmot tuntuvat aidoilta.
Alkuesittely oli myös hyvä veto.
Pidin tarinasta ja kirjoitustyylistäsi. Myös nainen oli mielestäni kuvattu hyvin.
Parista lauseesta olisi mielestäni voinut jättää ja sanan pois ja jakaa virkkeet erillisiin lauseisiin.Yhtä ja sanaa edelsi pilkku.
Tämä nyt on pilkunviilausta;) mutta niinhän se on, että hyvissä tarinoissa viilataan niitä, kun muuta hiottavaa ei ole:)
Lopussa naisen syrjäänjäävää oloa, isän ja pojan suhteen, olisi voinut hieman syventää. Jatka kirjoittamista ehdottomasti.
Otan nyt tähänkin kantaa, jos voin tehdä jonkun ihmisen iloiseksi tällä päällepäsmäröinnilläni. Mutta olen kaikkia ärsyttävään besserwisserismiin taipuvainen jo luonnostani, ettäs tiedätte. Ja vastakommentit jos mitkä ovat herkkua.
Hemingwaykö sinun tiesi? Jassoo... Ainakin esikuvan olet valinnut hyvin, sitä ei voi moittia.
Mikäli tuotantosi on jo tuollaisella tasolla kipuamassa kohti taivaan lakikorkeutta, niin sitten ei auta muu kuin sanoa: en oikein ymmärtänyt tekstiäsi. Tässä mielessä lukisin hyvin mieluusti muita kirjoituksiasi, laita ihmeessä tänne, jos uskallat.
Noo, tuo otsikointi olisi voinut olla vähän mielikuvituksellisempi. Tuota tuota... ideahan tässä on melkein loistava. Melkein siksi, että ehkä on vain jännittävämpää lukea jostain jännittävämmästä. Mutta minusta draamasi toimii. Idea on hyvä, mutta ilmaisu tökkii, ainakaan se ei vetoa minuun. Tilan hahmottelit aika hyvin, tunnustusta.
Minusta replikointisi ei ole uskottavaa, siinä on pieniä sävyjä, jotka suistavat sen ojaan. Kuka sanoo "hittolainen?" Sitten toisekseen, selostat ehkä tunnetiloja vähän tarpeettomasti, esim.
"Miestä raivostutti, että nainen puhui väliin jotakin muuta, ja häntä raivostutti naisen rauhallisuus ja välinpitämättömyys ja se, että mies oli hänelle kuin ilmaa."
Eikö tuo nyt käynyt kaikille selväksi muutenkin?
Entäs sitten tämä, yksi inhokkikappaleitani:
"- Mitä per… Miksei auttaisi! mies kimpaantui ja ampaisi ylös. Hän puristi pöydän reunoja aina kun oli raivoissaan, sillä puu pystyi tarjoamaan hänen kouriensa puristusvoimalle riittävän vastuksen, ettei mitään särkynyt."
Mutta jos et muuta tee, anna minun lukea joku toinen tekstisi.
Oikein hyvää ja tarkkasilmäistä palautetta, chapeau. Näkee, että osaat lukea tekstejä ja erotella niitä. Novellini ei todellakaan ole mikään esimerkkinäyte missään suhteessa, ja myönnän kaikki lipsahdukset, jotka listasit ylös. Toisaalta, sanaa "hittolainen" olen kuullut käytettävän usein ainakin joidenkin armeijakavereiden keskuudessa, mutta "inttislangin" voi kyllä pitää normaalista puheesta yhtä erillään kuin yleensäkin koko armeijaa tavallisesta arkielämästä.
Yritetään ensi kerralla jotakin muuta. Eikä nimimerkkiäni muuten kannata ottaa ihan kirjaimellisesti.