Moi!
Tässä on vähän mun tarinaa; tämä on omistettu kaikille yksinäisille.
Ala-asteaikoihin mulla oli bestis, jonka kanssa olimme jossain vaiheessa aina vain kahdestaan. Sitten aloimme suuntautua myös ulospäin ja käydä mm. koulun diskoissa. Tuolloin kammosin poikia enkä halunnut tanssia. Sitäkin tärkeämpää mulle oli saada kavereita muista tytöistä, "päästä seurapiireihin". Meillä oli tietty jengi, joiden kanssa leikin ja hengasin välitunneilla. Todellisia ystäviä en tuosta porukasta kuitenkaan saanut.
Seiskaluokalla olin enimmäkseen yksin. En vain sopeutunut porukoihin, jotka alkoi pitää bileitä, polttaa tupakkaa ja ryypätä. Äiti oli kai varoittanut siitä, enkä kyllä itsekään tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa noita juttuja kohtaan. Viihdyin yksin kotona. Olin siis kummajainen ja muutenkin melko hiljainen, minkä vuoksi minut leimattiin nössöksi. Jotkut meidän luokalla ilmaisivat suoraan vihaavansa mua. Lisäksi menestyin hyvin koulussa, joten sain myös hikarin arvonimen. Eräät jaksoivat aina muistuttaa siitä; todennäköisesti ne oli kateellisia enkä tiedä tarkoittivatko edes pahaa, mutta saivatpahan mut tuntemaan itteni jotenkin syylliseksi siihen, että niillä itellään meni huonommin.
Seiskalla ollessani luin kristillisiä kirjoja ja lehtiä ja aloin pelätä, etteivät asiani Jumalan kanssa olleetkaan kunnossa. Olin toki pitänyt itseäni tosi kilttinä tyttönä; totta kai pääsisin taivaaseen. Jotenkin mulle alkoi kuitenkin valjeta, etten ollutkaan niin hyvä kuin olin luullut. Rukoilin, että Jumala pelastaisi mut eli antaisi mulle iankaikkisen elämän. Mulle oli suuri ihmetys ja löytö se, etten voikaan ansaita Jumalalta mitään olemalla kiltti tyttö, muttei minun tarvitsekaan, koska Jeesus on sovittanut pahat tekoni ja virheeni. Häneen luottaen voisin siis olla varma pääseväni taivaaseen.
Tajusin, että mulla oli enemmän kuin luokkatovereillani, koska olin Jumalan lapsi ja Hän piti minusta huolta. Pystyin myös antamaan anteeksi niille, jotka olivat syrjineet minua. Nyt olen jo lukiossa ja olen saanut paljon kavereita, mutta tärkeintä mulle on, että Jeesus on mun ystävä. Hänelle kelpaan sellaisena kuin olen eikä tarvitse esittää mitään. Hän näkee mun sisälle ja ymmärtää mua, koska on luonut minut. Sitä paitsi Jumala tietää, mikä on mulle parasta, ja on siksi antanut Raamatussa elämänohjeet. Ne ei todellakaan oo mitään kahleita vaan auttaa näkemään millasta elämää meidät on tarkotettu elämään, että oltais onnellisia. Eikä Jumala ota kaikkia vaikeuksia pois, mutta Hän auttaa ymmärtämään ja kestämään niitä.
Paras ystävä on sellanen, joka pysyy aina vierellä. Ihmiset pettää ja jättää, mutta Jeesus ei jätä.
Tässä on vähän mun tarinaa; tämä on omistettu kaikille yksinäisille.
Ala-asteaikoihin mulla oli bestis, jonka kanssa olimme jossain vaiheessa aina vain kahdestaan. Sitten aloimme suuntautua myös ulospäin ja käydä mm. koulun diskoissa. Tuolloin kammosin poikia enkä halunnut tanssia. Sitäkin tärkeämpää mulle oli saada kavereita muista tytöistä, "päästä seurapiireihin". Meillä oli tietty jengi, joiden kanssa leikin ja hengasin välitunneilla. Todellisia ystäviä en tuosta porukasta kuitenkaan saanut.
Seiskaluokalla olin enimmäkseen yksin. En vain sopeutunut porukoihin, jotka alkoi pitää bileitä, polttaa tupakkaa ja ryypätä. Äiti oli kai varoittanut siitä, enkä kyllä itsekään tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa noita juttuja kohtaan. Viihdyin yksin kotona. Olin siis kummajainen ja muutenkin melko hiljainen, minkä vuoksi minut leimattiin nössöksi. Jotkut meidän luokalla ilmaisivat suoraan vihaavansa mua. Lisäksi menestyin hyvin koulussa, joten sain myös hikarin arvonimen. Eräät jaksoivat aina muistuttaa siitä; todennäköisesti ne oli kateellisia enkä tiedä tarkoittivatko edes pahaa, mutta saivatpahan mut tuntemaan itteni jotenkin syylliseksi siihen, että niillä itellään meni huonommin.
Seiskalla ollessani luin kristillisiä kirjoja ja lehtiä ja aloin pelätä, etteivät asiani Jumalan kanssa olleetkaan kunnossa. Olin toki pitänyt itseäni tosi kilttinä tyttönä; totta kai pääsisin taivaaseen. Jotenkin mulle alkoi kuitenkin valjeta, etten ollutkaan niin hyvä kuin olin luullut. Rukoilin, että Jumala pelastaisi mut eli antaisi mulle iankaikkisen elämän. Mulle oli suuri ihmetys ja löytö se, etten voikaan ansaita Jumalalta mitään olemalla kiltti tyttö, muttei minun tarvitsekaan, koska Jeesus on sovittanut pahat tekoni ja virheeni. Häneen luottaen voisin siis olla varma pääseväni taivaaseen.
Tajusin, että mulla oli enemmän kuin luokkatovereillani, koska olin Jumalan lapsi ja Hän piti minusta huolta. Pystyin myös antamaan anteeksi niille, jotka olivat syrjineet minua. Nyt olen jo lukiossa ja olen saanut paljon kavereita, mutta tärkeintä mulle on, että Jeesus on mun ystävä. Hänelle kelpaan sellaisena kuin olen eikä tarvitse esittää mitään. Hän näkee mun sisälle ja ymmärtää mua, koska on luonut minut. Sitä paitsi Jumala tietää, mikä on mulle parasta, ja on siksi antanut Raamatussa elämänohjeet. Ne ei todellakaan oo mitään kahleita vaan auttaa näkemään millasta elämää meidät on tarkotettu elämään, että oltais onnellisia. Eikä Jumala ota kaikkia vaikeuksia pois, mutta Hän auttaa ymmärtämään ja kestämään niitä.
Paras ystävä on sellanen, joka pysyy aina vierellä. Ihmiset pettää ja jättää, mutta Jeesus ei jätä.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Paskaa puhut.. Ps. VÄÄRÄ PALSTA! MENE USKONTO PALSTALLE, SIELLÄ SAATTE RAUHASSA JEESUSTELLA. ;)
Täällä nuortenosastolla tuntuu uskonnollisuus olevan suorastaan tabu. Sen EI pitäisi olla niin, vaan osa jokapäiväistä elämää. Ei löydy mitään kunnon selitystä sille, miksi olemme olemassa. Siispä, uskokaamme Jumalaan!
Uskoani Jumalaan horjuttaa se, että tiede väittää aivan toista kuin Raamattu. Välillä tuntuu, että uskonto on vain ihmisten luoma keino ymmärtää maailmankaikkeuden mielettömyyttä. Minä nimittäin uskon enemmän kosmologiaan kuin teologiaan. Kosmologisesti maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä, mutta teologisesti Luoja on luonut sen. Alkuräjähdystä ajatellessa päätyy siihen, että jokin tai joku on saanut sen aikaan. Kukaan ei tiedä, mistä aine tuli alkuräjähdyspisteeseen. Loppujen lopuksi Jumala on ja ei olemassa!
niin ja ihmiset:
TÄMÄ EI KUULU RAKKAUTEEN!
Tiede on toinen ihmisten luoma keino ymmärtää maailmankaikkeutta. Tiedettä on monenlaista, toiset tutkimukset puhuu toisia vastaan ja uudemmat kumoaa vanhempia, joten ei oo olemassa mitään yhtä "tieteen totuutta", sillä kaikki tiedemiehet on erehtyväisiä ihmisiä. "Tieteeseen" uskominenkin on eräänlainen uskonto.
Hirvittää ajatella, miten maapallo "leijuu" koko ajan tyhjän päällä. Joka suunnassa, ylhäällä, alhaalla ja sivuilla on sitä kammottavaa mustaa ja kylmää tyhjyyttä!
Kuolema pelottaa minua, vaikka olenkin vasta 15-vuotias. Epäreilua, että ihmisen ikä on niin lyhyt. Maailmankaikkeus on tiettävästi 13-15 miljardia vuotta vanha, eikä ihminen ole edes lajina ollut olemassa kuin hetken.
Toivon todellakin, että Jumala on olemassa. Ilman Häntä iankaikkinen elämä olisi vain pelkkää kaunista satua, ja kuolema ikuinen kadotus.
Kuka on sanonut, että Jumala on miespuolinen? Vai olisiko Hän kenties nainen tai sukupuoleton? Kukaan ei voi kertoa tarkasti, mutta tiede pystyy kuvailemaan maailmankaikkeutta. Niin suurta asiaa kuin Jumalaa ei voi uskoa, jos ei koe Hänen läsnäoloansa. Minä en kertaakaan ole saanut vastausta rukouksilleni.
Toivot, että Jumala on olemassa... Minä en! Jos taas olisi olemassa jumala (tai jotain vastaavaa), niin sehän ehkä saattaisi olla hyvä juttu. Riippuu aivan, millainen tämä jumaluus olisi. (Huomaa isojen ja pienten kirjainten käyttö, ne on oleellisia.)
millasia asioita sitten oot rukoillu? Kyllä Jumala vastaa aina tavallaan, muttei oo mikään automaatti... Jumala haluaa antaa meille mitä me todella tarvitaan, ei sellasia asioita joista ois meille haittaa tai joita me käytettäis väärin. Ja jos Jumala vastaakin eri tavalla kuin oot odottanu, ehkä se on kuitenkin se oikea vastaus... asiat, joita me ei heti ymmärretä, voi myöhemmin kääntyä hyväksi.
En minä rukouksissani varsinaisesti pyydä mitäänm maallista, rukoilen aika kaavamaisesti. Iltarukous on ainut, mitä käytän: "Levolle lasken Luojani, armias ole suojani. Jos sijailtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi." Kirkossa käydessä tulee tietysti rukoiltua yleisesti muiden mukana.
...olisin itse voinut kirjoittaa samat asiat,
mutta ei oo tullu mieleen...
*Samaa mieltä sun kaa*
tiijätsä mitä? Jos sä oikeesti tosissas rukoilet "taivaaseen ota tykösi", niin kyllä Jumala kuulee! Raamatussa sanotaan "jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu"! Suurin asia mitä voi saada on iankaikkinen elämä taivaassa, ja sen takia Jeesus kuoli, että me saatais tuo elämä. Koska Jeesus on ansainnut sulle paikan taivaassa elämällä täydellisen elämän ja kärsimällä rangaistuksen sun synneistä, sä saat sen jos pyydät häneltä. eikä siinä oo kyse tunteista, vaan Jumalan sanaan luottamisesta.
Joo, alussa tuo kuulosti ihan minulta, mutta heti, kun uskontojutut tulivat kuvaa, niin meni pieleen.
Eihän siinä mitään, jos tykkää uskoa Jumalaan ja pitää häntä parhaana ystävänään. Minä olen sitä mieltä, että olet ihan yhtä hyvä ihmisenä kuin minäkin.
Minä taas koko yläasteen ajan tajusin, että nyt täällä pitäisi esittää jotakin sopeutuakseen joukkoon. Ja sitä minä en tehnyt. Nyt olen lukion toisella luokalla ja minulla on paljon kavereita. Ihmiset ovat nimittäin kasvaneet sen vaiheen ohi, jossa kaverin pitää olla cool.
Kiitos siitä, että toit esille etten ollut ainut kaltaiseni. Ja vain sen takia, etten ryypännyt perjantai-iltaisin ja polttanut tupakkaa.
Hyvät jatkot!
...sori...
Mut ei vaan voi...
Ei voi...
Saman voisi sanoa maailmankaikkeudesta, "ei vaan voi". Eihän ole yhtikäs mitään syytä, että kaikki on olemassa! Jos kerran maailma on tullut tyhjästä, joku on luonut sen tavalla, jota me ihmiset emme voi käsittää. Ateistit eivät takuulla löydä sen parempaa selitystä kuin uskovatkaan.
"Paras ystävä on sellanen, joka pysyy aina vierellä. Ihmiset pettää ja jättää, mutta Jeesus ei jätä."
Se on hyvä, että uskosi kautta opit arvostamaan itseäsi sellaisena kuin olet, mikä ilmeisesti on johtanut siihen, että muutkin hyväksyvät sut omana itsenäsi.
Mutta eikö tosiystävä pysyttele rinnalla, vaikka olisikin "vain" ihminen? Omine virheineen, omine murheineen. Sattuuhan niitä ärsytyspäiviä itsekullekin, ja todellinen ystävyys on mun mielestäni nimenomaan vuorovaikutusta, hyvinä ja pahoinakin hetkinä. No tietenkin, elämässä voi tapahtua jotakin ennalta suunnittelematonta, mikä lopettaa, tai ainakin muuttaa ystävyyttä eri suuntaan...
Tuohon Jumalan olemassaoloon/-olemattomuuteen mä en ota kantaa. Mun "maailmankatsomukselleni" kun sillä ei ole niin väliä.
Tarkotin että ihmiset on vain ihmisiä, eikä kukaan ihminen voi täysin ymmärtää toista ihmistä vaikka haluaiskin, kun me ei nähä toistemme sisälle. Jumala näkee ja ymmärtää, koska on tehnyt meidät.
Ei tosiystävän tarviikaan olla muuta kuin ihminen, mutta ei ihmiset voi korvata Jumalaa. Meidät vain on luotu sellasiksi, että meissä on paikka jonka vain Jumala voi täyttää. Jos sitä yrittää täyttää ihmisillä tai asioilla, se ei täyty. Jos me oltais vain sattuman tulosta, mihin ihmisarvo perustuisi? mitä arvoa on sellasella, joka nyt sattumalta on olemassa ja vois hyvin olla olematta? Jumalalla on suunnitelma ja tarkoitus jokaisen elämälle ja sen voi löytää vain yhteydessä Häneen.