Kannattaako jatkaa vai onko liian "kliseistä teiniangstia"?
Sade ropisee. Tunnen kuinka se valuu kasvojani pitkin sekoittuen kyyneleihini. Ne jättävät poskilleni suolaiset vanat. Kohta se tapahtuu. Loppu, ikuisuus, tyhjyys. Käännän katseeni ylös taivaaseen. Harmaanvihreään taivaaseen. Mitä tahtoisin tehdä elämäni viimeisenä päivänä? Mitä olen aina halunnut olla? Onnellinen. Huokaan ja käännän katseeni takaisin mustaan asvalttiin, josta kuvani heijastuu epämääräisesti. Ehkei tämä ole viimeinen päivä. Mistä sitä kukaan tietää? Mutta hän ei toteuttanut koskaan unelmaansa. Hän ei ikinä ollut onnellinen. Hän jäi yksin ja avuttomana asvalttikaupunkiin itsesäälin vallassa. Niin ne minusta ajattelisivat jos tekisin sen mitä tekisin päästäkseni täältä pois, ehkä pahempaan maailmaan. En tee sitä. En hyppää. Nousen pois sillan kaiteelta ja siirryn kauemmaksi alhaalla myrskyävän meren luota. Niin monet ovat sinne suruissaan vajonneet, pohjaan asti ja heidät ovat aallot kuljettaneet rantaan, harmaalle hiekalle…
Kaukana tehdas valittaa tuskissaan. Miksi sen pitää olla täällä? Miksi me ihmiset olemme tehneet maailmasta tällaisen? Kuljen sillan toiseen päähän. Meren yli, kohti vanhaa hautausmaata. Siellä on vihreää. Siellä saavat vainajat nauttia paremmasta maailmasta, mullan alla. Hautausmaalla ei ole asvalttia. Pari puuta vihertää sairaankellertävine lehtineen. Lehdet roikkuvat yläilmoissa.
Orava juoksee erään hautakiven päälle istumaan. Se katsoo minua säälien, vihaisena kuin kaikki tämä olisi syytäni. Se tietää. Olen minäkin ihminen.
Yllättäen näen jotain. Hän istuu hymyille hautakiven päällä. Hän on jokseenkin pitkä ja näyttää ylpeältä ja iloiselta. Punaiset hiukset sojottavat pystyssä ja musta silinterihattu lepää raukeana ja väärään paikkaan eksyneenä hänen sylissään. Unohdan oravan. Se katoaa jonnekin.
Hän on poika. Varmaan minun ikäiseni, noin kuudentoista. Kävelen hänen luokseen ja hän hymyilee. Pyyhin kasvoiltani kyyneleitä ettei hän huomaisi minun itkeneen. Hän näyttää jotenkin erilaiselta kuin muut tavanneeni ihmiset. Hänen paitansa on hieno ja puhdas. Samoin hänen housunsa. Ne ovat molemmat mustat. Hänen kenkänsä ovat kirkkaanpunaiset ja niiden nauhat ovat vielä vitivalkoiset.
Katson alaspäin itseäni. Olen laiha ja riutunut. Ylläni on yksinkertainen epämääräisen värinen harmaan oloinen paita ja rikkinäiset housut. Polvista ratkenneet. Kenkiä minulla ei ole. On vain verillä olevat likaisenharmaat jalkapohjat. Hiukseni ovat pitkät, takkuiset ja rasvaiset. Tämä kaikki johtuu siitä, etten ole käynyt kotona pitkään aikaan. Ja missähän tuonkin pojan koti on? Hautausmaalla...
Sade ropisee. Tunnen kuinka se valuu kasvojani pitkin sekoittuen kyyneleihini. Ne jättävät poskilleni suolaiset vanat. Kohta se tapahtuu. Loppu, ikuisuus, tyhjyys. Käännän katseeni ylös taivaaseen. Harmaanvihreään taivaaseen. Mitä tahtoisin tehdä elämäni viimeisenä päivänä? Mitä olen aina halunnut olla? Onnellinen. Huokaan ja käännän katseeni takaisin mustaan asvalttiin, josta kuvani heijastuu epämääräisesti. Ehkei tämä ole viimeinen päivä. Mistä sitä kukaan tietää? Mutta hän ei toteuttanut koskaan unelmaansa. Hän ei ikinä ollut onnellinen. Hän jäi yksin ja avuttomana asvalttikaupunkiin itsesäälin vallassa. Niin ne minusta ajattelisivat jos tekisin sen mitä tekisin päästäkseni täältä pois, ehkä pahempaan maailmaan. En tee sitä. En hyppää. Nousen pois sillan kaiteelta ja siirryn kauemmaksi alhaalla myrskyävän meren luota. Niin monet ovat sinne suruissaan vajonneet, pohjaan asti ja heidät ovat aallot kuljettaneet rantaan, harmaalle hiekalle…
Kaukana tehdas valittaa tuskissaan. Miksi sen pitää olla täällä? Miksi me ihmiset olemme tehneet maailmasta tällaisen? Kuljen sillan toiseen päähän. Meren yli, kohti vanhaa hautausmaata. Siellä on vihreää. Siellä saavat vainajat nauttia paremmasta maailmasta, mullan alla. Hautausmaalla ei ole asvalttia. Pari puuta vihertää sairaankellertävine lehtineen. Lehdet roikkuvat yläilmoissa.
Orava juoksee erään hautakiven päälle istumaan. Se katsoo minua säälien, vihaisena kuin kaikki tämä olisi syytäni. Se tietää. Olen minäkin ihminen.
Yllättäen näen jotain. Hän istuu hymyille hautakiven päällä. Hän on jokseenkin pitkä ja näyttää ylpeältä ja iloiselta. Punaiset hiukset sojottavat pystyssä ja musta silinterihattu lepää raukeana ja väärään paikkaan eksyneenä hänen sylissään. Unohdan oravan. Se katoaa jonnekin.
Hän on poika. Varmaan minun ikäiseni, noin kuudentoista. Kävelen hänen luokseen ja hän hymyilee. Pyyhin kasvoiltani kyyneleitä ettei hän huomaisi minun itkeneen. Hän näyttää jotenkin erilaiselta kuin muut tavanneeni ihmiset. Hänen paitansa on hieno ja puhdas. Samoin hänen housunsa. Ne ovat molemmat mustat. Hänen kenkänsä ovat kirkkaanpunaiset ja niiden nauhat ovat vielä vitivalkoiset.
Katson alaspäin itseäni. Olen laiha ja riutunut. Ylläni on yksinkertainen epämääräisen värinen harmaan oloinen paita ja rikkinäiset housut. Polvista ratkenneet. Kenkiä minulla ei ole. On vain verillä olevat likaisenharmaat jalkapohjat. Hiukseni ovat pitkät, takkuiset ja rasvaiset. Tämä kaikki johtuu siitä, etten ole käynyt kotona pitkään aikaan. Ja missähän tuonkin pojan koti on? Hautausmaalla...
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Kaukana tehdas valittaa tuskissaan."
Tuo kuulostaa siltä kuin yrittäisit jakaa tehtaalle sympatiaa ('valittaa tuskissaan'), vaikka teksti muuten tuntuu olevan kylmää kaupunkiviidakkoa vastaan. Ehkä sopivampi ilmaus voisi olla "Kaukana tehdas huutaa." tms.
Aina kannattaa kirjoittaa tarina loppuun. Jos siitä tulee hyvä, niin aina parempi, mutta jos tulee huono niin sitä voi olla opettavaista lukea hetken kuluttua. Joka tapauksessa voin sanoa kokemuksesta, että omia tarinoita on yllättävän mukava lueksia muutaman vuoden jälkeen, vaikka ne olisivat miten huvittavia. Ja ehkä juuri siksi.
Jos totta puhutaan, niin kyllä se jonkin verran vaikutti teiniangstilta, mutta voi hyvinkin purra samanikäisiin lukijoihin. Haluaisin kuulla lopun, mutta odottaisin siihen yllättävää käännettä, ei mitään perus "poika ja tyttö kohtasivat ja elivät elämänsä onnelisina..." kamaa..
voisit vältää tuollaista "pötkökirjoittamista", lyhyitä päälauseita, toteamuksia, jotka jättävät ajatuksia ikäänkuin leijumaan. Jatka hyviä pohdintoja ja tutustuta lukijaa enemmän tekstin henkilöön.
kyllä siitä hyvä tulee, jatka kirjoittamista!
jäätiin kyllä räpiköimään juuri tuohon teiniangstisuohon. Mutta sanat kulkivat. Kohdista mielenkiintosi johonkin älykkääseen aiheeseen, tulos kiinnostaa ainakin minua.
Tämän ongelma oli, että se loppui ennen kuin oli alkanutkaan... ihmeellistä taustoittelua, mutta tarina ei päässyt hengittämään.
Ja minkä ihmeen venähtäneen kattokassisen sen oikein tapasi?
Tuosta voi vielä kehkeytyä MITÄ VAIN! Ei tuohon osaa sanoa mitään kun siinä on vielä niin paljon aukkoja.
Epäkohta: Henkilö on lähellä tehdä itsemurhan. Miksi? Sitten hän tapaa pojan ja alkaa "siistiytymään" ja kiinnostumaan tästä. Ihminen, joka on juuri meinannut tehdä itsemurhan, ei todellakaan käyttäydy tuolla tavalla...ei vaikka tapaisi minkälaisen enkelin tahansa ja missä tahansa! Pitäisi olla PALJON passiivisempi ja masentuneempi!
No ehkäpä pysynkin humorististen kirjoituksien kirjoittamisessa ja jätän tämän "väliin"... *nauraa* Hankala on yrittää edes tuollaista kirjoittaa tosissaan... Mutta aina sitä voi yrittää... Hmh.. Tai ehkä rupean seuraavaksi kirjoittamaan parodiaa...