enpä tiiä... on viimeaikoina ollu sellanen fiilis et oon ollu tavallista useemmin vittuuntunu. Se ehkä johtuu siitä, etten halua olla yksin enkä tykkää että ihmiset tappelee. Ja että tarviin hellyyttä, mitä en oo saanu enää sen jälkeen ku faija muutti pois. Meinaa muhun on perheen [kotona asuvista] vanhimpana purettu kaikki mitä niitten avioerossa on tapahtunu. Mutsi aina haukkuu faijan naisystävää mulle ja valittaa ku se ei jaksa ja nii edelleen, että sillä ei oo mitään arvoo elämässä. Faija taas selittää mulle kaikki että mun kannattaa varoo mutsia, jos se rupee riehuun. Se pelkää et mitä se saattas tehä meille. Sitten mun kamut... ne ei paljoo lohduta. Kaikki polttaa ku korsteenit, ja usein röökin takia jäänki ulkopuolelle ku en polta. Se muuten masentaa. Vaikkaki siihenki jengiin kuuluu jätkä josta tykkään aika paljon, silti se tuntuu olevan useemmin mun kamun kanssa ku mun, vaikka sit ku aina tulee meille ni tykkää kelliä mun vieressä. Ja se on aina joka viikonloppu et "mistä sais hintaa et pääsis keitolle?!". Sitä samaa vittuuntumista. Sit kaikki likat mun kaveripiiristä luulee olevansa rumia, mitä ne ei TOD oo! Oonko ainoo "normaali", vai tuntuuko musta vaan? Oon koittanu pikkusiskon ja veljen takia selvitä ja olla olevinaan et kaikki on JEES, mitä se ei oo, ja tunnen sen. Mut se rupee oleen vähän vaikeeta ku isosisko utelee et "miltä susta tuntu ku faija toi sen lehmän teille??" ja mutsi utelee et "mitä ne nyt taas teki?? Taasko se lehmä oli siellä??". Valittaa mulle siis ihan kaikki. Kai onnistun pitään itteni jonku aikaa kasassa, mut sitä taas ei tiiä et kauan. Esim just eilen ku olin päissään eikä muut tullu meille sen takii et ajo mopoilla [eikä kyl pyytäny mua messiinkää vaikka oisin halunnu] mätin nyrkillä seinää nii että on nyt nätti mustelma muistona. Rupee meneen oudox, vai mitä?
Rakkautta ja ystäviä vailla (ko??)
*LasiEnkeli*
8427
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
sinussa on ainesta. Outous on persoonallisuutta, erilaisuutta. Hieno asia, kertakaikkiaan. Kyllä sä sen vielä ymmärrät.
Sano mutsilles, että faijas asiat ei enää sille kuulu. Jos kiinnostaa, kysyy sitten itse.
kaipa toikin pitää paikkansa, mutta ku oon tän näitten ihmejuttujen takia kehittäny itelleni LIIKAA luonnetta. En yleensä pysty kertomaan kellekkään mikä mua vaivaa, ja vaikka joskus tarttisin apua ni ärjäsen vaa että "anna jo olla, en mä mikään invalidi oo", tai muuta vastaavaa.
Ja tulin just eilen siihen tulokseen että mä en puhu ellen itke, ja jos itken ni se on ihme.
Mä meinaa kerran itkin faijalle kaikki ne et mua ärsyttää ku ne riitelee, ja et mulla ei oo mitään päätösvaltaa [olin just saanu rotan, mille pikkusisko oli jo antanu nimen!!], ja valitin sitä ku mulle tehtyjä lupauksia ei pidetä. Arvaa vaan tapahtuko mitään? Ei. Mitään muita niitä asioita ei korjattu ku se et sain ite antaa rotalleni nimen. Siinä se. Tappelu jatku ja mitään niistä lupauksista ei oo pidetty.
Ja yx mitä oon nauranu useemmin ku kerran - mäki oikee varsinainen sankari. Meinaan aina rueta itkeen ku joku silittelee hiuksia, mut yleensä se sit jää siihen et ilme menee ihmeellisex ja tulee surullinen olo. Siinä se.
Elikkä oonko kasvattanu luonnettani liikaa vai tuntuuko musta vaan??
kun luin sun viestii, musta alko tuntuu et mä voisin olla ite kirjottanu ton. oon just samassa tilanteessa.meiän vanhemmat eros about puol vuotta sit. mullakin on pikkuveli, jonka takii koitan pysyy lujana. musta tuntuu, et kaikki kaatuu just mun niskaan ja kaikkien muitten elämä on ruusuilla tanssimista. munkin on vaikee kertoo asioistani kellekään, mä pidän niitä vaan sisälläni, kunnes pää rähähtää.en oo löytänyt ees rakkautta lievittään kipuu. mä oon aina ollu vähän outo,(kaikki sanoo niin vaikkei kukaan ees kunnolla tunne mua) ja pienempänä mä en six oikeen uskaltanu olla oma itteni, mutnykyään mä tykkään ittestäni, ja oon huomannu, niinkun toi yxkin sano et on hienoo olla outo ja oma ittensä, ettei vanhana huomaa koko elämän kuluneen toisten matkimiseen. jos tarkotit luonteen kasvattamisella, et pysyt kovana, etkä itke tms. niin sillain mäkin päätin, mut se lupaus ei onneks oo pitäny. kyl mä itken, kun oon yksin ja usko pois se helpottaa. mun käy hirveesti sääli meiän äiteetä, koska isä oikeestaan jätti sen(vaikka koitan olla syyllistämättä ketään, koska mä ymmärrän myös sitä) ja hyvä kun se jaksaa elää, ja tunnen itteni hirveen itsekkääks, kun aattelen et miks tän pititapahtuu just mulle ja just nyt, kun mä oon alottamassa omaa elämääni. meiän faijalla on kans uus naisystävä, jolla on kaks suht mun ikästä kakaraa (viimenen .. jatkuu...
...asia, jonka haluun elämääni just nyt)sit, kun se alkaa valittaa, et äitinne sais huolehtii, teist enemmän, niin mulla pimenee päässä, huudan suuni puhtaaks ja lähen ovet paukkuen pihalle. me asutaan väliaikasesti isän luona, ei olla vielä sovittu oikeen mitään. äiti muutti veke ja remontoi kerrostaloasuntoo asuttavaan kuntoon.
mä oon aina ollu tosi itsenäinen, ja mun on annettukin kotona olla, sit on pidetty ihan normaalina. oon saanu päättää paljon omista asioistani ja oon myös osannu pienestä asti huolehtii ittestäni ja asioistani. se on hyvä, koska enää mulla... jatkuu...
pelottavaa... nii et vahingossakaan ois sattunu asuun meillä, meinaa toi on kans tekstiä mitä mä oisin voinu hyvinki helposti kirjottaa... paitsi et meiän porukoitten ero on vielä iha uunituore..
sama täällä - pietään sisällä niin kauan et pää räjähtää, sit tekee mieli itkee. mut kun siihen ei kykene, mätetään seinää ja kirotaan ittesä alimpaan helvettiin, sekin auttaa jonku verran mut ei kaiketi oo mitenkään terveellistä *virne*.
mäkin tykkään itestäni - aina tykänny. mut välillä tulee sellane fiilis että MUUT ei tykkää, ja se on aika paha...
mä en oo missään vaiheessa ajatellu et mix tän piti tapahtuu mulle - vaan et millasii traumoja mun pikkusisaruksille jää, ku ne on kuunnellu niitten yksin tappeluita. se on aina ollu nii - mitä musta, kuhan muut on jees.
munki faijan naisystävällä on kax tenavaa - toinen vaan ei asu enää kotona, vaan muutti just pois. toinen asuu vielä ainaki jonku aikaa...
*JTQ*
mä en tykkää tapella, en kenenkään kanssa - en faijan, en mutsin, en kavereitten. yleensä se jää siihen et mä ärjäsen jotai pientä ja poistun paikalta, tai oon lopun aikaa hiljaa.
munki on annettu päättää omista asioistani, ja se on helmee. mullaki oli pienenä taipumusta aina yrittää hoidella kaikki ite, jos ei henk. kohtasesti, ni sitten käskin muita.
*JTQ*
... ei oo ketään johon tarrautua.kaikillon tarpeex omas elämässään. tää kuulostaa ehkä itserakkaalta, mut tiedän olevani vahva, ja koska mäen voi tehä mitään, niin mun omatuntó käskee auttaan muita selviään tästä mahd. vähällä. mä oon nykyään suunnilleen äitinä mun pikkuveljelle, ei kukaan muu sitä oleta, mut mä rakastan sitä ja tiedän, et se kärsii hirveesti, vaikkei se koskaan puhu eikä itke. sille on jotenkin helppo joskus puhuu, mut en kysele siltä koskaan, koska, jos multa kysellään käyttäydyn, just niinkun säkin sanoit tekeväs. edelleen itserakasta, mut musta tuntuu et kaikki muut on jotenkin lapsellisii ja tyhmii, enkä voi vuodattaa niille suurii tunteitani
joskus korkeintaan kirjotan päivistä.
ootkohan mun kaksois olento? =)
no, onhan tää tietty ihan hirveetä, välillä on ihan maassa, mut mä aion kuitenkin selvitä, ja mullon paljon haaveita, mitä mä haluun tehä elämässäni. mä aattelen yleensäkin paljon kaikenlaista, ja ois kiva puhuu jonkun samanlaisen kans. sä voisit olla.
haluisitko alkaa mailaileen?
jos haluut ni mun osote on:
[email protected]
jos et niin, kaikkee hyvää kuiteski.
=]=):]:)=?
PS: mustakin tuntuu joskus, ettei muut oikeen tykkää musta =), mut mitä me niistä. kerranhan tässä vaan eletä än älä luule, et oisit kasvattanu luonnettas liikaa.oo,mitä oot,ylpeydellä.mäkin yritän. :) ROSA