Sitä ei tajua kuinka lopullista se on ennen kuin
joku läheinen ihminen siihen vajoaa. Sain aamulla
viestin että eräs henkilö jonka tunsin, en
välttämättä niin kauheen hyvin, mutta tunsin
kumminkin, oli tehnyt itsemurhan perjantaina.
Vieläkään en tahdo uskoa että tämä olisi totta,
en vaan voi. Saa nähdä koska se oikeen kolahtaa
että se toinen ihminen on todellakin poissa, eikä
takasisn tule.
Tällä hetkellä päässäni vaan pyörii kaikenlaisia
kommelluksia ja juttuja joita koin tämän kyseessä
olevan ihmisen kanssa.
Kuinka kuoleman voi koskaan hyväksyä, tai kuinka
sen kanssa pystyy elämään..?
joku läheinen ihminen siihen vajoaa. Sain aamulla
viestin että eräs henkilö jonka tunsin, en
välttämättä niin kauheen hyvin, mutta tunsin
kumminkin, oli tehnyt itsemurhan perjantaina.
Vieläkään en tahdo uskoa että tämä olisi totta,
en vaan voi. Saa nähdä koska se oikeen kolahtaa
että se toinen ihminen on todellakin poissa, eikä
takasisn tule.
Tällä hetkellä päässäni vaan pyörii kaikenlaisia
kommelluksia ja juttuja joita koin tämän kyseessä
olevan ihmisen kanssa.
Kuinka kuoleman voi koskaan hyväksyä, tai kuinka
sen kanssa pystyy elämään..?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Multaki on kuollut eräs henkilö, joka sattui
mulle olemaan aika tärkeä. Se ei tehny
itsemurhaa, eikä mitään sellaista...
Siitä on aikaa jo yli vuosi, mut joka ikinen
päivä, kun mä muistan tämän henkilön se tekee
yhtä kipeää... Mä muistan sen kuin salaman
iskusta.. mitä se ihminen joutuikaan kestämään..
se kanto tuskien taakkaa harteillansa... Ja
kuvitelkaa. Senki se teki valittamatta! Se
hyväksyi kohtalonsa.. Mutta mä olen se joka en
hyväksy sen kohtaloa!
Ei ole oikein mua kohtaan, eikä mun ystävää
kohtaan, että hänet otettiin pois!! Se ei vain
ole reilua! Miksi elämä osaakin olla joskus niin
kertakaikkisen epäreilu?!
Tällä saralla, multa ei ole vielä kuollut mikään
läheinen ihminen, tai no pari sukulaista, mutta
kun ei ole koskaan ollut mitkää hyvät välit
sukuun, niin ei niitä sitten jääny kaipaamaan.
en osaa auttaa... mut oon samaa mieltä! en
koskaan pystyis elämään jos joku läheinen, tai
edes vähän läheinen kuolis, mut en kyl tekis
itsemurhaakaan!
Mä voin alottaa sanomalla et tiedän tuntees..
Mun frendi, Lilli.. se delas 3/4v. sitte
anoreksiaan.. sen oikee nimi oli Wilhelmiina, mut
sitä sanottiin Lilliks pienen kokonsa takii..
Me muutettiin toiselle paikkakunnalle, just pari
kuukautta sen jälkeen, ku olin saanu tietää sen
sairaudesta.. oltiin tosi hyvät kaverit sillon..
Näin Lillin sen kahden vuoden aikana, jolloin
se sairasti, ni vaan neljä kertaa!! kax niistä se
makas sairalassa putkissa, ku se ei voinu enään
kävellä.. Mä olin eka jolle se oli kertonu, enkä
voinu auttaa yhtään, ku meiän oli pakko muuttaa..
Sain kuulla päivää ennen hautajaisia, et se oli
kuollu, koska se heti kotiin päästyään oli
jättäny pois ruuan, ja alkanu viillellä itseään..
En tietenkään päässy hautajaisiin, koska
asuttiin niin kaukana..
Ja usko mua, mä mietin sitä JOKA PÄIVÄ!
Se, et oisin ehkä voinu auttaa, olinhan sen
ystävä, ja erittäin hyvä ympäri puhuja.. ni se
SATTUU!! joku alkaa laihuttaa omasta tahdostaan,
ja loppuenlopuks se menettää kaiken voiman, ja
antaa periksi.. eikö se muistuta jo itsemurhaa?!
Anna mailisi, niin voidaan kirjotella, jos
haluat jakaa tunteitasi... :)
I'm her for everybody, who wants..
-Kaipuulla-
joo..tääl palstal on aikasemmin otsikolla:kuollut
ystävä myös mun tarina joten lukekaa sieltä...
Eli mun isä kuoli vuos sitte..ensin mä en vaan
tajunnu sitä...en tajunnu et se ei todellakaan
tuu enää takasin,oikeestaan vasta nyt mä alan
ymmärtää,et mä en tuu enää koskaa näkemää mun
isää,en enää koskaan saa istua sen sylissä,enkä
enäöä koskaan saa siltä kivoja yllätyksiä..mä
katson sen kuvaa joka päivä mun pöydällä,ja aina
mua alkaa itkettää.se on ne ekat kuukaudet vast
sellasel selvittely asteella,eli alkaa laittaa
elämäänsä uudestaan tolpilleen,sit kun kaikki on
jo ihan ok,ni se ikävä iskee,ja kovaa
iskeekin...mä voin sanoa et se on ihan
kauheeta,eikä siitä pääse koskaan kunnolla yli.mä
en pysty edes isän haudalla käydä,koska alkaa
heti itkettämään..miettii,et mix just mulle piti
käydä näin.mitä pahaa mä oon tehny ansaitakseni
tän! mut kyl se lievenee se suru..täytyy vaan
antaa ajan kulua..jos sulla on joku tosi hyvä
kaveri,nii juttele sille,tai jollee muulle
luotettavalle aikuiselle.se helpottaa,mut onnea
sun elämälles täst eteenpäin!yritetään jatkaa
elämää!!
jos haluat niin kirjoita mulle [email protected]
se kuollut ystävä oli mun alottama, kävin just
lukemassa sen sun jutun sieltä, ja se todella
kosketti mua...olisi kiva muutenkin jutella ja
tietää sun elämästä kuinka sä olet pärjänny
näinki pitkälle, ku mulla vaan ahdistaa päivä
päivältä enemmän...mä en pärjää ilman Elämäni
Sankaria...
no siihen pitää vaan tottuu et se on normaali
asia.. meni mullakin aikaa ennen kuin ymmärsin
mutta kokemuksesta tiedän että siitä pääsee yli
ajan kanssa ainakin jotenkin... mutta ainahan
sitä rakkaimpansa/ei niin hyvän tutun muistaa..
ainakin mä kun mull on kuollu jo isä ja veli..=
(.. mutt kyll sen asian kanssa oppii elämään sen
minä olen oppinut pienen elämäni aikana....=)
tsemppiä kaikille joitten läheiset ovat
menehtyneet..
mulla on kans kuollu joku läheinen, läheisempi
kuin ystävä, läheisempi kuin sukulainen...
...nimittäin, minä itse olen kuollut. sitä ei
ehkä tunnista heti ensi kerralla, mutta kun
kuuntelee mun juttuja, suhtautumista elämään,
kaikki tajuaa et mä oon kuollut, musta on
jäljellä enään pelkkä kuori. surullista...??
niinpä...elämästä ei selviä hengissä. ennen mä
tunsin miten joka päivä, pienen pieni palanen mua
kuolee pois. lopulta, kaikki. arvatkaa mikä on
mun lempilaulu?? Eminemin "The Way I am" tai
Linkin Parkin "Crawlin`" jos ootte nähny linkin
Parkin "Crawlin`" musavideon, siinä te näette
mut, tosin, siinä lopussa kaikki ei oo niin
hyvin, siinä lopussa mä jään seinien väliin,
kaikki unohtaa mut...
"...It`s all right to make mistakes, you`re only
human, inside everybody`s hiding somethink.."
no, hyvät jatkot, mulle voi mailata [email protected]
mä toivotan jokaiselle niin hyvää elämää, kuin ne
on ansainnu!
muistakaa:
Do not SLIDE!!!!!!!
mun isä kuoli noin puolivuotta sitten,,, ja voin
sanoo etten mä vieläkään voi oikeen uskoo sitä .
elämä tuntuu niin turhalta ja,,,kaikki on ihan
erinlain kuin ennen,, enkä mä tiedä,, pystyykö
sen asian kans koskaan elää niin hyyvin,, sitä ei
koskaan tuu hyväksyyn mut pitää koittaa ymmärtää
et jokainen kuolee, vuorollaan.
Mun ystävä kuoli 06.04.2001...ja mä oon vieläkin
aivan sekasin kaikesta...mä en tiedä miten mä
jatkan tästä eteenpäin...se oli vaan niin suuri
kolaus mulle...sekin oli vain 21 vuotias...se jäi
auton alle...mä en osaa muutakun itkee ja
ryypätä...mä tiedän ettei toi ryyppääminen
ainakaan helpota, mutta kyllä se hetkeks
auttaa... mä en van enää jaksa tätä...
Elämäni Sankarille...
Kun suru väistyy,
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskee yksitellen.