Tänään on vappu. Kaiken järjen mukaan pitäisi
olla hauskaa ja mieli täynnä iloa - vaan eipä
ole. Tänään rakkaani, jota en kyllästy
ihailemaan, lähti takaisin armeijan riveihin. Ja
kappas, ikävä yllättää.
En voi olla ilmaisematta ärtymystäni. Ennen tätä
viikonloppua hän oli kiinni kaksi viikonloppua
peräkkäin, nyt on edessä kolmen viikonlopun ero.
Toisin sanoen näen hänet vasta kuukauden päästä.
Jos tämä ei syö miestä, niin minua tämä syö! Jos
voisin edes lohduttautua ajatuksella, ettei tämä
enää kauaa kestä, mutta ei: hän pääsee siviiliin
vasta lokakuussa. Siihen asti jokaisen kiduttavan
eron jälkeen täytyy ikään kuin aloittaa alusta.
Kaikkein kipeimmältä tuntuu se, että huomaa
unohtaneensa miten toinen pesee hampaitaan,
nukkuu öisin, käsittelee teepussia, lepertelee
kissalleen tai mihin suuntaan hänen hiuksensa
pörröttävät aamulla. Toisaalta huomaa myös
unohtaneensa ne tavat, jotka ärsyttävät aina yhtä
paljon. Tämä on toisaalta hyvä asia: se toinenhan
on se, joka kestää minua silloinkin, kun loukkaan
tahallani tai teen virheitä. Mutta jokaikinen
hetki täytyy painaa mieleensä, että voisi niitä
muistella yksinäisyytensä hetkinä.
Joskus ikävä tuntuu niin musertavalta, ettei ole
voimia tehdä juuri mitään - ehkä vain tuijottaa
ikkunasta pihalle kuunnellen musiikkia. Tähän
ikävään ei auta mikään viesti eikä soitto. Se on
niin suurta ja pohjatonta ikävää, ettei sen
syvyyttä ymmärrä se, joka ei sitä itse ole
kokenut.
Hmm. Vielä ... monta päivää. *huoh*
Minua lohduttaisi tieto siitä, että minulla on
kohtalotovereita - eikös olekin...?
olla hauskaa ja mieli täynnä iloa - vaan eipä
ole. Tänään rakkaani, jota en kyllästy
ihailemaan, lähti takaisin armeijan riveihin. Ja
kappas, ikävä yllättää.
En voi olla ilmaisematta ärtymystäni. Ennen tätä
viikonloppua hän oli kiinni kaksi viikonloppua
peräkkäin, nyt on edessä kolmen viikonlopun ero.
Toisin sanoen näen hänet vasta kuukauden päästä.
Jos tämä ei syö miestä, niin minua tämä syö! Jos
voisin edes lohduttautua ajatuksella, ettei tämä
enää kauaa kestä, mutta ei: hän pääsee siviiliin
vasta lokakuussa. Siihen asti jokaisen kiduttavan
eron jälkeen täytyy ikään kuin aloittaa alusta.
Kaikkein kipeimmältä tuntuu se, että huomaa
unohtaneensa miten toinen pesee hampaitaan,
nukkuu öisin, käsittelee teepussia, lepertelee
kissalleen tai mihin suuntaan hänen hiuksensa
pörröttävät aamulla. Toisaalta huomaa myös
unohtaneensa ne tavat, jotka ärsyttävät aina yhtä
paljon. Tämä on toisaalta hyvä asia: se toinenhan
on se, joka kestää minua silloinkin, kun loukkaan
tahallani tai teen virheitä. Mutta jokaikinen
hetki täytyy painaa mieleensä, että voisi niitä
muistella yksinäisyytensä hetkinä.
Joskus ikävä tuntuu niin musertavalta, ettei ole
voimia tehdä juuri mitään - ehkä vain tuijottaa
ikkunasta pihalle kuunnellen musiikkia. Tähän
ikävään ei auta mikään viesti eikä soitto. Se on
niin suurta ja pohjatonta ikävää, ettei sen
syvyyttä ymmärrä se, joka ei sitä itse ole
kokenut.
Hmm. Vielä ... monta päivää. *huoh*
Minua lohduttaisi tieto siitä, että minulla on
kohtalotovereita - eikös olekin...?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen kohtalontoverisi, vaikkakin eri tavalla. Oma
kultani on vasta menossa inttiin heinäkuussa.
Puolet kesästä tulen siis olemaan yksin. Ei
hirveästi kirkasta iloa jonka kesä yleensä tuo
tullessaan. Puoleksi vuodeksi seurustelumme
muuttuu viikonlopputapailuksi, joka mielestäni on
kaikkea muuta kuin seurustelua. Mutta jos
poikaystävä sattuu olemaan alle "intti-ikäinen",
sen joutuu väistämättä käymään läpi. Olen myös
luonteeltani smanlainen kuin sinä: ikävöin koko
ajan jos joudun olemaan toisesta erossa
pidempään. Kultani inttiaika tulee olemaan tosi
raskasta minulle ja hänellekin.
Jotkin asiat kuitenkin piristävät. Esim. se että
aiomme intin jälkeen muuttaa yhteen. Sitä kun
ajattelee niin vähän piristyy. Ja onhan sitä
kaikkia iltalomia yms. Onko sinulla mahdollisuus
käydä häntä moikkaamassa iltaisin? Viikonloppuna
voisit matkustaa sinne inttiin vierailemaan ja
katsomaan häntä. Sinne saa kyllä mennä kunhan
otat vierailuajoista selvää. Eikä se tosiaan
kestä ikuisuutta! Tsemppiä! Kyllä siitä selviää!