Pala elämää

Äijä -85 kirjoitti:

Palattuani arjen todellisuuteen, huomasin olevani
yhtäkkiä keskellä kaaosta. Toivoin, että olisin
voinut jäädä vielä hetkeksi siihen ihanaan
olotilaan, jossa olin jo ehtinyt viettää tovin.
Tuo kooma oli täysin ulkopuolinen koko
ulkomaailman pahuudesta. Siellä ei ollut muita
kuin tanssivat keijut ja pilvilinnat. Mutta miksi
minä, miksi juuri minä heräsin tähän jopa
epätodelliselta tuntuvaan todellisuuteen, jossa
ei ole muuta kuin pahuutta. Kun katson länteen,
näen vain pimeyden massojen kohoavan
horisontista, kun katson itään niin sama toistuu
myös siellä. Vain ympärilläni on vielä pieni alue
valoa. Olen kuin valaistu alue roskasäkissä.
Toisinsanoin olen myrskynsilmässä.

Heräsin henkiin koomastani. Olin jo luullut
kuolleeni, kunnes eräänä päivänä jälleen näin
valoa. Oliko se järkytys vaiko uusi toivo
paremmasta, sitä en tiedä. Joka tapauksessa näinä
kaikkina elinvuosinani minulle on paljastunut
elämän karut tosiasiat. Olen huomannut olevani
yksin kaiken keskellä. Onkohan se tietynlaista
itseironiaa kuvitella olevansa koko maailman
napa, se johtava johtotähti, jota jokaisen tulisi
seurata. Sehän on vain kuvitelmaa, pelkkää
harhaa, illuusiota, joka ei ole sinällään
varteenotettavaa pohdintaa. On vain noustava
jaloilleen ja pyrittävä kohden valoa niin kuin
nuoret puunversot synkässä korpimetsässä, muiden
puiden varjossa. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin
nousta pinnalle, itse pinnistellen ja
ponnistellen kohden viimeisiä valon säteitä,
jotka loistavat isompiensa lomasta.

Iän myötä ihmisen juuret vahvistuvat, ihmisestä
tulee yhä vahvempi ja kilpailukykyisempi. Iän
myötä ihmisen on helpompi ponnistella kohden
valoa, henkistä kasvua tapahtuu kaikenaikaa.
Ihmisen kasvu on rinnastettava puun
vuosikertoimiin. Jos ihminen on puu, hänen
kasvuunsa vaikuttavat tällöin kasvuympäristö,
maan hivenaineiden runsaus, paikan valoisuus ja
monet muut tekijät. Jos olot ovat suotuisat niin
puusta kasvaa tällöin vahva ja elinvoimainen,
joka lopulta vahvistaa asemansa syrjäyttämällä
heikoimmat osapuolet ympäriltään, viemällä heiltä
kaiken valon ja ravinteet, jotta heille ei jäisi
pienintäkään elämisen mahdollisuutta. Näin toimii
ihminen. Hän kasvaa ja vahvistuu, kunnes lopulta
koittaa hetki, jolloin hän on omana itsenään
persoonallisuus, jolle ei enää kukaan mahda
mitään. Hänellä ei ole tilaa enää muille, vaan
hän täyttää oman tilansa niin, että omaan
minuuteen ei pääse kukaan käsiksi. Jos elinolot
ovat huonot niin tällöin ihmisestä tulee
yhteiskunnan hylkiö, se ainainen toisten armoilla
elävä hamppari.

Murrosikä on kokeilemisen aikaa. Tällöin nuori
kokeilee omia rajojaan kaikkeen mahdolliseen.
Hänellä on suunnaton tarve kerätä kokemuksia ja
tuntemuksia eri asioista. Hän pyrkii kohoamaan
arvoasteikossa yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Näin
hän pyrkii kohden sitä ihanteellista asemaa,
jossa hän löytää oman minuutensa. Ihminen on
silloin täydellisessä asemassa, kun hän on
saavuttanut sen mitä puukin havittelee, oman
elinympäristönsä, oman alueensa josta saada
ravintonsa ja valonsa. Tähän ihminenkin pyrkii
kokemuksiensa ja itsetuntonsa kautta.
Valitettavasti ei ole mahdollista saavuttaa tätä
ihannetilannetta, jollei ole elänyt murrosikää ja
kokeillut itseään ja omia kykyjään. Ihminen on
murrosiässään, kuin lintu, joka kokeilee siipiään
ensimäistä kertaa elämässään. Voimme vain toivoa,
että edes puolella nykyajan nuorisosta
lähtökohdat olisivat niin hyvät, että edes heillä
olisi mahdollisuus kasvaa omana minänään siihen
tilaan, jossa itsetunto on vahva ja oma asema
yhteiskunnassa on tukevasti perustuksillaan.

- Kiitoksia kaikille lukeneille -

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä