vammasten kanssa...

Aina tietenkin pitäisi noudattaa sydämensä ääntä,
mutta oletko todellakin valmis jonkun cp-
vammaisen kuolan pyyhkijäksi, jopa loppu ikäsi
ajaksi. Minulla ei ole mitään vammaisia vastaan,
setäni on kehitysvammainen ja vietän paljon
aikaani hänen kanssaan. Mutta seurustella en
ikinä voisi vammaisen kanssa, sillä mielestäni se
vaatii liikaa terveeltä osapuolelta. Kaikki ne
toisten katseet, ne hoitotoimenpiteet yms.
Ja toisaalta, jos suhde kestää, saattaa olla
ettei ole mahdollista harrastaa seksiä, miten
siihen suhtautuisit?
Mieti vielä ja jos olet valmis niin anna palaa :)

Kyllä mä ainakin kattosin vähän pitkään, jos
joku "tavallinen" rupeis oleen jonku cp:n kaa...
Eiks se niinku ois pelkkää pyörätuolin
kuskaamista ja kuolan pyyhkimistä koko touhu? No,
mähän en kyseistä poikaa tunne enkä muutenkaan cp-
vammasista paljoo tiiä, mut ootko sä nyt ihan
varma et saat siitä kaikesta jotain muutaki ku
surua ja tuskaa elämääs? Vaikka et loppuelämääs
aikoiskaan viettää sen pojan kanssa ni sä voit
hyvin pettyä. Lisäks sellaset vähä-älyset ihmiset
yleensä pettyy ja pahasti kun suhde kariutuu,
kertoo nimimerkki kokemusta on. Tai mun bestiksen
sisko, sanotaan sitä vaikka Annaks, on
kehitysvammanen ja se ei vieläkään tajuu et sen
edellinen ja ainoo juttu on ohi, vaan se
soittelee exälles ja puhuu niin ku kaikki ois
hyvin vaik niitten "suhde" kesti vaan pari
viikkoo ja erosta on jo yli vuos aikaa, ne ei oo
ees nähny moneen kuukauteen. Tää "Anna" on sit
kauheen surkee ilmestys kun se aina kysyy multa
oonko nähnyt sen exää joka on mun kamu, pyytää
lähettään terveisiä ja kertoon kuinka sil on
ikävä jne. jne. ja kauheet rimpsut joka ikinen
kerta kun mä nään sen ees vilaukselta. Niin että
kannattaa miettii sen pojankin tunteita ja sitä
kuinka se vois erosta toipua. Mä en nyt sano
ettei sun kannattais yrittää, mut mieti tarkkaan
ennen kun teet mitään ratkasevaa koska teiän
tavassa katsella maailmaa on mielettömän suuri
ero ja sä voit tahtomattas satuttaa sitä todella
pahasti. Onnea kuitenkin yritykselle.

Mä koitan nyt tuoda vähän vähä-älysinä pidettyjen
ihmisten eli jollakin tapaa vammasten näkökulmaa
esille. Taustaa sen verran et oon 16-vuotias
likka, jolla on Aspergerin syndrooma (autismin
lievin muoto). "Vammasuuteni" rajottuu lähinnä
sosiaaliselle puolelle, eli en ymmärrä sanattomia
viestejä ja sen takia reagoin yleensä vähän
kummallisesti kaikenlaisiin asioihin. Aistienkin
kanssa on lieviä kummallisuuksia, mutta ei niistä
sen enempää. Sosiaalisista "koodeista" en siis
ymmärrä yhtään mitään ja senpä vuoksi oonkin aika
paljon yksin, kun en isossa porukassa pysty
käyttäytymään yhtään luontevan olosesti.

Mua ainakin ärsyttää suunnattomasti se, että
yleensä mut hyväksytään sillon kun mun autismista
ei tiedetä mut heti kun se käy ilmi, porukat
kaikkoo ympäriltä virheellisten ennakkoluulojen
takia. Mikä siinä nyt on, ettei ihmistä voida
arvioida omana itsenään vaan saamiensa
diagnoosien perusteella. Pointtina on tässä siis
se, ettei cp-vamma ainakaan nimensä takia sais
olla este yhtään millekään. Käytännön laita voi
toki olla toisin. Mikäli mä oon oikein
ymmärtänyt, suunnilleen kaikilla cp-vammasilla on
avustaja, jonka läsnäololta sä et millään voi
välttyy mikäli joten vakavampaa aiot. Kuolan
putsaamiselta ja pyörätuolin kärräämiseltä
avustaja ei tietenkään pelasta, eihän se oo
läheskään aina saatavilla.

Mitä vakavammaksi juttu menee, sitä enemmän
joudut vammasuuden kanssa tekemisiin. Jos vamma
on kuitenkin vaan lievä niin tuskinpa susta
mitään piikaa koskaan tulee, mutta koville joutuu
vammasten lähiomaiset kuitenkin. Lueppa muuten
Tuomas Alatalon kirja Olen ja saan sanoa. Se
kertoo erään älykkään cp-vammasen taistelusta ja
siitä, kuinka sitä aina pidettiin tyhmänä kun
sillä ei ollut keinoa kommunikoida muitten
kanssa. Se on ihan hieno kirja, todellakin
lukemisen arvonen myös niille, joita aihe ei
sinänsä kauheesti kiinnostaa.

Sähän sanoit sitä jätkää älykkääks, mut kerroit
kans ettei se kuitenkaan kaikkee maailman menosta
ymmärrä. Sillä taitaa olla jotain samankaltasta
kun mulla eli kyvyttömyyttä ymmärtää asioita,
jotka on "normaaleille" itsestäänselviä. Ton
kyseisen jätkän puolesta en tietenkään mitään
osaa sanoa, mut ite mä ainakin ymmärrän erot sun
muut jos joku ne mulle suoraan selittää eikä vaan
lopeta yhteydenpitoa ku seinään. Samoin mä tarvin
jonkin verran opastusta täysin uusissa
tilanteissa, mut siihen se jääkin. Tässä kai
pitää mainita, että mä oon yli 16 vuotta
maailmalla seikkaillu terveitten kirjoissa ilman
et Aspergeria tai muutakaan on osattu ees
epäillä, joten mä en välttämättä oo mikään paras
henkilö kertoon mitään näistä asioista
kuitenkaan.

Ympäristön reaktiot on todennäkösesti hyvinkin
kielteiset ainakin aluks. Jos ne saa vaan tietää
et sä oot jonkun cp-vammasen kaa ni ne varmaan
aluks kuolee nauruun ja pitää sua ihan kahelina,
mut ajan mittaan se vähenee kunnes loppuu melkeen
kokonaan. Ei niistä ennakkoluuloista mihinkään
pääse, cp on jo sinänsä ihmisten mielessä paha
juttu ja diagnoosit leimaa vammasia uskomattoman
pahasti. Jos sä kuitenkin siitä jätkästä välität
etkä pidä siitä koituvaa työmäärää liian isona ni
anna palaa vaan. On sekin jätkä ihminen ja tarvii
läheisyyttä siinä missä muutkin.

ei siinä oo mitää pahaa..ne on mukavia..ja jos
tykkää nii siitä vaan!!