Aika kultaa muistot nää...Kuului radiosta, kun kompuroin rään liukastamaa parketin pintaa, kohti olohuonetta ainokaisen lohtuni luo, joka oli jäänyt lojumaan sohvan taipeeseen, kuin Eiffeltorni konsanaan...Kun sain sen käsiini, ilmoille parahti tuskaisa huuto! Olin vetäissyt epähuomiossa sisuksiini, viimeiset rippeet Pringles
purkista,aamuyön pimeinä tunteina! Ei auttanut muu, kuin luistella takaisin, kohtaloani uhmaten huoneeseeni ja vetää ovi perässään kiinni! Mieleni mustissa syövereissä, näin perunalastujen sulamassa mahalaukussani ja jatkamassa matkaansa kuona-aineina, kohti lopullista satamaa...Olin perin murheen murtama! Työnsin pääni niin syvälle, kuin pystyin vanhaan jouhevaan sänkyyni ja itkin. Itkin sydämmeni kyllyydestä ja se teki hyvää! Enää en vaipuisi noin alhaiselle tasolle...En ikinä! Toistelin itselleni...Ja kuinka ollakkaan, luonto teki tehtäväänsä, parasta aikaa...Jouduin juoksemaan vessaan. Polvet yhteen puristettuina, ettei pahaiset lisäaineilla kyllästetyt onnensirpaleet olisi tipahdelleet housun lahkeesta matkalle! No, onnekseni vessan valtaistuin häämotti, tuota pikaa edessäni ja otin valtikkani, joka kotioloissa on pönttöharja käteeni ja aloin päästellä patoutumia mielestäni...ja ruumiistani! Kun voimakas aalto tuli ja pyyhkäisi ylitseni...Tunsin hyvänolon tunteen lamauttavan, koko ruumiini ja nukahdin siihen valtaistuimelleni. Kun heräsin seuraavana
aamuna kontaltani vessan lattialta...Tunne oli jo tipotiessään...Jäljellä oli vain suunnaton tyhjyys sisälläni ja kaunis muisto, tästä eloonjäämistaistelustani. Joten, ei auttanut muuta, kuin alkaa siivoamaan taistelujälkiä ympäri niin ihanaa vessaani!!!
purkista,aamuyön pimeinä tunteina! Ei auttanut muu, kuin luistella takaisin, kohtaloani uhmaten huoneeseeni ja vetää ovi perässään kiinni! Mieleni mustissa syövereissä, näin perunalastujen sulamassa mahalaukussani ja jatkamassa matkaansa kuona-aineina, kohti lopullista satamaa...Olin perin murheen murtama! Työnsin pääni niin syvälle, kuin pystyin vanhaan jouhevaan sänkyyni ja itkin. Itkin sydämmeni kyllyydestä ja se teki hyvää! Enää en vaipuisi noin alhaiselle tasolle...En ikinä! Toistelin itselleni...Ja kuinka ollakkaan, luonto teki tehtäväänsä, parasta aikaa...Jouduin juoksemaan vessaan. Polvet yhteen puristettuina, ettei pahaiset lisäaineilla kyllästetyt onnensirpaleet olisi tipahdelleet housun lahkeesta matkalle! No, onnekseni vessan valtaistuin häämotti, tuota pikaa edessäni ja otin valtikkani, joka kotioloissa on pönttöharja käteeni ja aloin päästellä patoutumia mielestäni...ja ruumiistani! Kun voimakas aalto tuli ja pyyhkäisi ylitseni...Tunsin hyvänolon tunteen lamauttavan, koko ruumiini ja nukahdin siihen valtaistuimelleni. Kun heräsin seuraavana
aamuna kontaltani vessan lattialta...Tunne oli jo tipotiessään...Jäljellä oli vain suunnaton tyhjyys sisälläni ja kaunis muisto, tästä eloonjäämistaistelustani. Joten, ei auttanut muuta, kuin alkaa siivoamaan taistelujälkiä ympäri niin ihanaa vessaani!!!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mieti seuraavia seikkoja:
Kirjoituksessasi on ongelmia. Kielioppi taitaa olla toistaiseksi aika vierasta ja siksi tekstissäsi on virheitä. Tietysti niitä tulee aina, mutta perusasioiden pitäisi olla tiedossa.
Tekstisi ei ole novelli, se on heti selvää. Ehkäpä sitä voisi kutsua esim. lastuksi, kuten Aho kutsui omia lyhyitä tekstejään. Novellin määritelmää tuo ei kuitenkaan täytä.
Lastujen kanssa on nuorilla kirjoittajilla usein ongelmana sisällön saaminen tekstiin. Sinunkin kirjoitustasi vaivaa sama asia. Lastu ei sinällään tarvitse käännekohtaa tai muuta järisyttävää, mutta pelkkä tilannekuvaus heikolla suomella kirjoitettuna, ei ole useimmille lukunautinto.
Kirjoittamista kannattaa jatkaa, koska taidot kehittyvät harjoitellessa. Lisäksi ikä on kirjoittaessa usein etu.