Täällä on ollut paljon keskustelua abortista ja
teiniäitiydestä, joten mä kerron oman tarinani.
Viisitoistavuotiaana muutin toiselle
paikkakunnalle opiskelemaan, koulun asuntolaan.
Aloimme heti koulun alettua seurustella ennestään
tutun pojan kanssa, joka asui myös asuntolassa.
Pari kuukautta kului, ja meille sattui yksi
vahinko, jonka seurauksena tulin raskaaksi. Siinä
sitten punnittiin vaihtoehtona aborttia tai
lasta. Tulimme siihen tulokseen, että tämä on
meidän lapsi, ja me sen huolehdimme. Abortti ei
minusta olisi ollut mikään ratkaisu, vaikken sitä
tuomitsekaan! Aloin iloisin mielin odotella
vauvaa, mutta tämä ilo haihtui pian, kun aloin
kertoa ihmisille olevani raskaana. Kukaan ei
jaksanut iloita siitä asiasta, vaan kaikille se
oli suuri suru! Itse kuitenkin tiesimme että
huolehdimme lapsestamme. Täytin raskaaksi
tultuani kuusitoista, ja muutimme pian yhteen ja
menimme kihloihin.
Vanhempani ottivat raskausuutisen ihan hyvin,
isäni tuumasi, että kyllä tiedän sinun lapsestasi
huolehtivan. He eivät hetkeäkään epäröineet
jaksamistani tai osaamistani. Pian kaikki
alkoivatkin hössöttää vauvan takia, ja serkkuni
kantoi meille vaunuja ja vaatteita lainaan.
Muutimme samalle paikkakunnalle vanhempieni
kanssa, mutta omaan asuntoomme.
Vauva syntyi, ja elämä rullasi eteenpäin vauvaa
hoidellessa. Pian aloitin iltalukion, ja vauvan
isi kävi päivisin ammattikoulussa. Yllätyin
siitä, kuinka helppoa lapsenhoito olikin, kun
olin kuullut vain valitteluja "se on niin
raskasta" ja "sä tuut olemaan tosi väsynyt". Mä
taas pursusin energiaa ja pidin koulunkäynnisät.
Mutta niin kuin hyvin tiedätte, tässä elämässä ei
käy aina niin kuin toivoo. Joten ero tuli
meidänkin elämäämme, ja nyt laitamme omat
asunnot. Voisitte ajatella että kadun päätöstäni,
mutta ei ihmeessä. Mulla on ihana pieni poika,
josta pystyn huolehtimaan, ja joka on elämäni
keskipiste. Vaikka en odottanut eläväni
loppuelämää lapsen isän kanssa, ei se ollut
mikään syy tapattaa lasta. Rakastamme poikaamme
ja pidämme hänestä edelleen hyvää huolta, vaikka
emme yhdessä enää olekaan.
Nuoruus menee... Sen mä olen kuullut. Mutta mulla
oli sellainen nuoruus että mä heiluin aivan
tarpeeksi kännissä kartsalla, ja nyt mä tykkää
istua kotona telkkua katsellen tai koulutehtäviä
tehden. Lapsen isälle tuli menovaihe päälle, ja
sanoin että anna mennä vaan, mutta omassa
asunnossasi. Mulla ei ole mitään tarvetta ravata
ryyppäämässä, vaan pidän nykyisestä elämästäni!
teiniäitiydestä, joten mä kerron oman tarinani.
Viisitoistavuotiaana muutin toiselle
paikkakunnalle opiskelemaan, koulun asuntolaan.
Aloimme heti koulun alettua seurustella ennestään
tutun pojan kanssa, joka asui myös asuntolassa.
Pari kuukautta kului, ja meille sattui yksi
vahinko, jonka seurauksena tulin raskaaksi. Siinä
sitten punnittiin vaihtoehtona aborttia tai
lasta. Tulimme siihen tulokseen, että tämä on
meidän lapsi, ja me sen huolehdimme. Abortti ei
minusta olisi ollut mikään ratkaisu, vaikken sitä
tuomitsekaan! Aloin iloisin mielin odotella
vauvaa, mutta tämä ilo haihtui pian, kun aloin
kertoa ihmisille olevani raskaana. Kukaan ei
jaksanut iloita siitä asiasta, vaan kaikille se
oli suuri suru! Itse kuitenkin tiesimme että
huolehdimme lapsestamme. Täytin raskaaksi
tultuani kuusitoista, ja muutimme pian yhteen ja
menimme kihloihin.
Vanhempani ottivat raskausuutisen ihan hyvin,
isäni tuumasi, että kyllä tiedän sinun lapsestasi
huolehtivan. He eivät hetkeäkään epäröineet
jaksamistani tai osaamistani. Pian kaikki
alkoivatkin hössöttää vauvan takia, ja serkkuni
kantoi meille vaunuja ja vaatteita lainaan.
Muutimme samalle paikkakunnalle vanhempieni
kanssa, mutta omaan asuntoomme.
Vauva syntyi, ja elämä rullasi eteenpäin vauvaa
hoidellessa. Pian aloitin iltalukion, ja vauvan
isi kävi päivisin ammattikoulussa. Yllätyin
siitä, kuinka helppoa lapsenhoito olikin, kun
olin kuullut vain valitteluja "se on niin
raskasta" ja "sä tuut olemaan tosi väsynyt". Mä
taas pursusin energiaa ja pidin koulunkäynnisät.
Mutta niin kuin hyvin tiedätte, tässä elämässä ei
käy aina niin kuin toivoo. Joten ero tuli
meidänkin elämäämme, ja nyt laitamme omat
asunnot. Voisitte ajatella että kadun päätöstäni,
mutta ei ihmeessä. Mulla on ihana pieni poika,
josta pystyn huolehtimaan, ja joka on elämäni
keskipiste. Vaikka en odottanut eläväni
loppuelämää lapsen isän kanssa, ei se ollut
mikään syy tapattaa lasta. Rakastamme poikaamme
ja pidämme hänestä edelleen hyvää huolta, vaikka
emme yhdessä enää olekaan.
Nuoruus menee... Sen mä olen kuullut. Mutta mulla
oli sellainen nuoruus että mä heiluin aivan
tarpeeksi kännissä kartsalla, ja nyt mä tykkää
istua kotona telkkua katsellen tai koulutehtäviä
tehden. Lapsen isälle tuli menovaihe päälle, ja
sanoin että anna mennä vaan, mutta omassa
asunnossasi. Mulla ei ole mitään tarvetta ravata
ryyppäämässä, vaan pidän nykyisestä elämästäni!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minkähän ikänen säkin oot ku tollasii
kirjottelet??.Täytyy kyllä myöntää et sun juttu
oli noin äkkiseltään katsottunma ihan hyvä...mut
voisit tietty vähän lyhen´nellä tota tekstii....
ei kukaan uhraa tunteja noin pitkän viestin
lukemiseen.mut ittehä sä tietty päätät mitä
kirjottelet!Ps.Toi oli vaan mitätön vinkki
sulle!!!...Joten tee mitä haluut ja huvittaa!!!
niin se vaan on et nuoruus ei siitä mihinkään
hävii, se vaan muuttaa muotoaan aikusempaan eli
tervejärkisempään suuntaan. eri asia sit haluuks
kaikki sitä mut sulle se valinta ilmesesti oli
oikee joten hyvät jatkot sulle ja lapselles.
On kiva että pidät sun omasta elämästä,mäkin
mietein vähän tota teiniäiteyttä,ku olin
ns.lapsen vahtina kaverillani jussina,se kakru
oli 1kk...aivan ihana,mä tykkään lapsista,mut
oman hankin varmasti vasta vuosien päästä.mut
tosi ihanaa ja rohkeeta et pidit lapses.etkä
valinnut aborttia!Hyvää kesää sulle ja sun
pojalles!
Oon vähän saman tyylisessä tilanteessa, kuinsä!
Viittisikkö vaikka mailata mulle,
[email protected]
Olis kiva jutella... ku joku ymmärtäisi...
-Milla-