murrosiästä

Olen vähän hukassa murrosikäiseni kanssa.Taustaa: ero tuli aikoinaan, kun hän oli parin kuukauden ikäinen.Oma lapsuuteni oli päältäkatsoen ok, lapsen silmin koettuna ala-arvoinen (ahdistava, puhumaton ja lannistava, mitätöivä ilmapiiri lasta kohtaan samassa taloudessa elävien isovanhempien taholta). Olen vasta keski-iän kynnyksellä setvinyt lapsuuttani perinpohjin, ja olen pääsemässä sen suhteen selville vesille.

Opiskelin yksinhuoltajana ammatin, vanhempani katsoivat lasta viikonloppuisin. Ja ovat muutenkin olleet todella paljon tukena. Minulle tuli hurja menovaihe, kun lapsi oli n. 8-10v v. Etenkin tuolta ajalta hänellä on muutamia negatiivisia muistikuvia, enkä todellakaan voi puolustella itseäni MILLÄÄN tavoin silloista käytöstäni.Olen halunnut unohtaa. Hän joutui näkemään sellaista, mitä olen katunut jälkeenpäin. Rillutteluvaihe meni ajastaan ohi,elämäntilanne muuttui täysin ja rauhoittui.

Nyt näyttää siltä, että hän on hautonut mielessään tuolloin "kärsimäänsä vääryyttä", on täynnä vihaa. Minulla ei ole mitään ihmisarvoa. Olen ja olin huonoista huonoin äiti hänen mielestään. Kaikki kertynyt huono olo noilta ajoilta tuli äskettäin pintaan kertaheitolla. Olin toivonut, ettei hän olisi saanut traumoja, olin jo selitellyt itselleni asiat parhain päin:on ollut paljon rakastavia, pysyviä ihmissuhteita ympärillä, tukea ja välittämistä.

Parhaani olen yrittänyt, mutta kannan huonoa omaatuntoa muutamista ajattelemattomista töppäilyistäni.Kokonaisuutena katsoen, olosuhteisiin nähden, olen mielestäni ihan kelpo äiti.Ironista, että olen nyt saanut nenäni eteen saman mustan ja täynnä syyttävää vihaa sisältävän vyyhden, jonka sysäsin äitini silmille lapsuuttani selvitellessä, samat ainekset on olemassa tässäkin.Vasta nyt ymmärrän, miltä omasta äidistäni on tässä tilanteessa tuntunut. Tosi voimattomalta. Neuvottomalta. Syylliseltä.

Onko kenelläkään tällä palstalla kokemusta tämäntyyppisestä? Miten olette menneet eteenpäin? Luulen, että tarvitsemme puolueetonta asiantuntija-apua.Onneksi puheyhteys murkkuni kanssa toimii, vaikka itkun ja huudon muodossa. Ja pieni pyyntö, haukkujien ei tarvitse vaivautua vastaamaan.
24986
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 24

Vanhimmat

on aivan kornia sanoa, että se ikä ratkaisee
lapsellasi niin paljon,
ja että tilanne rauhoittuu ajan kanssa,
mutta niin se vaan on!

Keskimmäisen tyttöni kanssa oli todella vaikeaa
ja vasta murkkuiän mentyä, hän ymmärsi
miten oli käyttäytynyt!
Häpesi niin paljon itseään,
että itkeskeli lähes jokaisella käynnillään
kotona.
Asia on nyt taaksejäänyttä elämää,
eikä kaunaa ole jäänyt puolin eikä toisin.

Teidän pitää sitkeästi vaan yrittää puhua.
Lapsi muistaa sitten jälkeenpäin,
että äiti teki kaikkensa, eikä näin ollen
pitäisi jäädä mitään traumoja.

Turhaan huonoa omaatuntoa perässäsi kannat!
Tehty mikä tehty, sitä paitsi KAIKKI tekevät
virheitä! Ihan jokainen!
Selitä lapsellesi, miksi olit sellainen kuin
olit ja kerro mikä oli syynä.
Väsymys ja turhautuminen aiheuttaa monesti
välinpitämättömyyttä!

Tsemppiä Sinulle,
asiat kyllä paranevat ajan kanssa! :)

Äänestä
  • 3:n äidin kautta mietintämyssylle terveisiä.Itsekin aikoinani ajattelin,ettei minusta tule ikinä samanlaista kuin äitini,joka oli ihan tavallinen kotiäiti.Mutta murrosiässä tunsin kummaa vihaa vanhempiani kohtaan ja olin uhmakas ja käyttäydyin huonosti...ja itkien olen sitten anteeksi pyytänyt ja saanut.Ja niin kuin 3:n äiti kirjoittaa,ei meillekään ole jäänyt kaunaa puolin eikä toisin.Minäkään en osaa muuta sanoa kuin että tsemppiä,jaksamista ja puhumista.

    Äänestä

Ei sitä millään korvata, jos on huono äiti! Aika ei paranna, ei tee tehty tekemättömäksi, jos lapsen maailma on järkkynyt. Ei pitäisi kaiken mailman tyyppien lapsia hankkia. Itsekin myönnät, että riluttelu on tärkeintä, sellaisia ovat yhtikset, yäks!

Äänestä
  • Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus.
    Ole onnellinen, että olet täydellinen!

    Äänestä

  • Hyi, sinua!
    Kun joku kysyy täällä neuvoa toisilta,
    ei ole sinun oikeutesi käydä syyttelemään, moittimaan.
    Kukaan meistä ei ole kelvollinen heittämään sitä ensimmäistä kiveä muista se!

    Ja laajan tuttavapiirin omaavana voin todeta että ne aviorouvat vasta ilon irti elämästä ottavat, houkuttavat mukaan kaikkia kynnelle kykeneviä. Ihan keskellä viikkoa suoraan töistä.

    Meidän kylillä jopa lapsia kuoli kotinsa tulipalossa, kun äiti ja isi viinan himossaan
    lähtivät kapakkaan ja jättivät pienokaiset yksin kotiin, ja ihan tavallista väkeä ei mitään
    marginaaliryhmää.

    Älä sinä käy herjaamaan, kun et kenenkään elämästä mitään tiedä, ellet halua kaikkea moskaa
    takaisin eräänä päivänä.
    Maailmassa kun tahtoo käydä niin että omahyväiset ja ilkeät ihmiset kuitenkin lopulta
    saavat maistaa omaa lääkettään.

    Ja vaikka itselläni oli hyvä koti ja kunnolliset vanhemmat (huom molemmat!), tuli murkkuna kyllä päästeltyä valitut totuudet ja käyttäydyttyä kuten murkun pitää, eipä nyt aikuisena tarvitse
    sortua moiseen.

    Äänestä

joskus siltäkin tuntuu..
jeps jokainen meistä tekee virheitä joita saa katua..lapsesikin tajuaa sen joku päivä ettei maailman kaikki muut vanhemmat ole niin täydellisiä kuin hän luulee..
uskon ettei lasta voi kasvattaa ilman että joskus valitetaan vanhempien kasvatusmenelmistä.olen itsekkin aikoinani äidilleni sanonut kuinka pettynyt olen ollut tiettyihin asioihin,mutta kaikesta huolimatta rakastan äitiäni ja hän on kaikki kaikessa..jokaisella on kuitenkin vain yksi ja ainoa äiti..jollain ei edes silti sitäkään
jaksamisia!!

Äänestä

kyllä aivan normaalia melkein kaikissa perheissä. Harva siltä välttyy... Kyllä tilanne ajan mittaan rauhoittuu normaaliksi taas. Koita vain pysyä rauhallisena, vaikka kuinka tuntuu pahalta. Se on sitä rakkauden ja rajojen etsimistä ja samalla irtaantumista. Kärsii se lapsikin siitä käytöksestään vaikkei sitä ehkä osaa näyttää. Kasvukipuja, ei muuta. Pari vuotta menee niin olette jo unohtaneet tämän vaiheen. Jaksamista sinulle, toivon. Tyttärelle myöskin, ei hän hormooneilleen mitään mahda......Koita keskustella jos saat yhteyden, muutenkin kuin huutamalla....

Äänestä
  • Kiitos kannustavista vastauksista. Laitoin kysymyksen tänne yksinhuoltajapalstalle, koska tiesin, että täältä löytyy elämänkokemusta- ja viisautta omaavia ihmisiä, joille asiat eivät näyttäydy vain mustana tai valkoisena.

    Minulla oli varmaan murrosikä vasta just tuolloin about kolmekymppisenä kaikkine rillutteluineen ja lapsuuden läpikäymisineen.Kaikki, mitä olin siihen astisessa elämässäni padonnut ja pidätellyt, olivat yhtä äkkiä siinä. Lisäksi samaan aikaan oli juuri jonkun mainitsemaa väsymystä, turtumusta ja ammatillista päämäärättömyyttä, tuntui, että tässäkö tämä elämä oli, tätäkö se tulee olemaan.

    Siperia opettaa sanotaan, ja kyllä yksinhuoltajuus on opettanut itseäni hyvin paljon. Lyhyessä ajassa pitkän oppimäärän elämänoppia. Tyttärelläni on hyvin voimakkaat tunteet ja oikeudentaju ja on herkkä ihminen, etsii voimakkaasti rajojaan. Kyllä se niin on, että hän on kasvattanut minua, kuten jossakin vastauksessa sanottiin. Siskoni sanoi jotenkin hyvin sen..että noin voimakkaasta ja älykkäästä nuoresta tulee varmasti hyvä aikuinen, kunhan kasvaa ja löytää paikkansa. Siinä mielessä koen kaiken tämän sotkun takana tyytyväisyyttä, että pystytään puhumaan, itse hänen ikäisenään patosin kaiken sisälleni (olin mm. puoli vuotta puhumatta äidilleni). Että epäkohtia käsitellään nyt, eikä 20 vuoden kuluttua. Puhuminen on ihmeellinen lääke.Kiitos kaikille ihanille ihmisille!Hyvää jatkoa.

    Äänestä

  • mietintämyssy kirjoitti:

    Kiitos kannustavista vastauksista. Laitoin kysymyksen tänne yksinhuoltajapalstalle, koska tiesin, että täältä löytyy elämänkokemusta- ja viisautta omaavia ihmisiä, joille asiat eivät näyttäydy vain mustana tai valkoisena.

    Minulla oli varmaan murrosikä vasta just tuolloin about kolmekymppisenä kaikkine rillutteluineen ja lapsuuden läpikäymisineen.Kaikki, mitä olin siihen astisessa elämässäni padonnut ja pidätellyt, olivat yhtä äkkiä siinä. Lisäksi samaan aikaan oli juuri jonkun mainitsemaa väsymystä, turtumusta ja ammatillista päämäärättömyyttä, tuntui, että tässäkö tämä elämä oli, tätäkö se tulee olemaan.

    Siperia opettaa sanotaan, ja kyllä yksinhuoltajuus on opettanut itseäni hyvin paljon. Lyhyessä ajassa pitkän oppimäärän elämänoppia. Tyttärelläni on hyvin voimakkaat tunteet ja oikeudentaju ja on herkkä ihminen, etsii voimakkaasti rajojaan. Kyllä se niin on, että hän on kasvattanut minua, kuten jossakin vastauksessa sanottiin. Siskoni sanoi jotenkin hyvin sen..että noin voimakkaasta ja älykkäästä nuoresta tulee varmasti hyvä aikuinen, kunhan kasvaa ja löytää paikkansa. Siinä mielessä koen kaiken tämän sotkun takana tyytyväisyyttä, että pystytään puhumaan, itse hänen ikäisenään patosin kaiken sisälleni (olin mm. puoli vuotta puhumatta äidilleni). Että epäkohtia käsitellään nyt, eikä 20 vuoden kuluttua. Puhuminen on ihmeellinen lääke.Kiitos kaikille ihanille ihmisille!Hyvää jatkoa.

    Tuollainen rilluttelujakso, ei voi pilata oikeesti lapsen elämää.
    Meillähän olisi silloin maa täynnä hajonneita lapsia, täällä kun rillutellaan monessa normaalissa kodissa.

    Murrosikäisen tärkein tehtävä tuntuu olevan äidin pientenkin mokien kaivelu ja muistuttaminen.

    Itse saarnasin ja räyhäsin omalle äidilleni tapauksesta joka sattui kun olin alle kouluikäinen jotain 3v:
    Asuimme kaupan vieressä äiti leipoi jostain syystä hiiva oli unohtunut, hän juoksi sitä hakemaan kaupasta, olin ollut päikkäreillä ja heräsin heti kun hän oli painanut oven kiinni.
    Kun hän tuli hetkosen kuluttua takaisin seisoin kuistilla ja rää´yin karmaisevalla äänellä.
    Ei ollut varmaan kivaa kuulla naljailua siitä 12 vuotta myöhemmin.
    Ja minustakin on todella tullut aikuinen vastuuntuntoinen kansalainen tuosta huolimatta ja äitini oli normaali ihan tavallisen hyvä äiti.

    Koitahan pärjäillä murkkusesi kanssa, meillä tullaan perässä, pieniä oireita on jo ilmassa.
    :)

    Äänestä

  • AdA kirjoitti:

    Jos rilluttelu tarkoittaa hiivan hakemista juoksu jalkaa lähikaupasta, niin kaikki on paremmin kuin hyvin. Mutta yleensä rilluttelijat on au-äitejä jotka jakavat itsensä ja kotinsa kaiken maailman tyyppien kanssa, siinä on mielestäni eroa kasvaako pullan tuoksussa vai tupakan käryssä. Ja sillä on myös merkitystä mistä lapsen elatus tulee, vanhempien työnteosta vai muiden työtätekevien riistosta; sossusta, työttömyyskorvauksena jne.

    Äänestä

  • Äiti kirjoitti:

    Nyt meni multa taas kerran jauhot suuhun!
    Että oli naseva kirjoitus, jostain syystä alan nähdä vihreällä pohjalla punaisia palloja lukiessani tuollaista.

    Eiköhän asia nyt kuitenkin mene niin että jokaisessa kansanryhmässä on kaikenlaisia edustajia, joten jos tuo aikansa elänyt käsitys AU-äideistä jotka elävät tietyn kaavan mukaan joutaisi jo romukoppaan.
    Aika tiiviisti yhkis kerhossa ravanneena olen väkisinkin tutustunut ns au-äiteihin, eli naisiin jotka syystä tai toisesta ovat saaneet lapsen ilman papin aammenta tahi avoliiton auvoa.
    Nykyisin melkoinen osa näistä naisista on hyvin koulutettuja, työssäkäyviä aikuisia naisia, jotka ovat tietoisesti hankkineet lapsen vaikkeivat miestä olekaan huusholliinsa tahtoneet. Sen kummemmin moista toimintaa kommentoimatta, totean että he eivät todellakaan rilluttele Äiti nimimerkin tarkoittamalla tavalla vaan ovat hyvinkin kunnollisia, lapset ovat hyvin hoidettuja ja heidän kanssaan vietetään runsaasti aikaa, äidit ovat tehneet rankan päätöksen joka on vaatinut monen päivän miettimistä ja lapset ovat todella toivottuja ja rakastettuja.
    Toki edelleen meillä riittää näitä alko ja huumeäitejä, teinimammoja (joista toki moni selviää urakastaan kiitettävästi) sekä mielenterveys ongelmista kärsiviä "raskautettuja", jotka sitten elävät miten taitavat.
    Kuitenkin JOKAISELLA lapsen synnyttäneellä äidillä on vakaa aie, elää kunnolla (lopettaa viina ja aineet) ja hoitaa lapsensa toiset eivät siihen vain yksinkertaisesti kykene.
    Suurimmalta osalta näistä ns. riskiäideistä otetaan lapset huostaan jo hyvin varhain, poikkeuksiakin tosin on jos äidillä on vahvat tukiverkot eli sukua jotka "sitoutuvat" auttamaan.
    Aina riittää kuitenkin myös "äitien" naapuriin tai veljenvaimonserkunkumminkaimanisäpuolen naapuriin tälläinen reppana äiti joka ei saa elämästään ja vanhemmuudestaan kiinni ja sitten ei kun herjaamaan ja missäs on mukavampi yleistää ja moralisoidakuin anonyymisti keskusteluissa.

    Ja nyt lisään vettä myllyyn:
    väljän käsityksen mukaan MINÄKIN olen au-äiti, en ollut naimisissa ja isi häipyi kuin ajovalot sumuun, kun poika oli 4 viikkoa.
    -Ensimmäistäkään miestä EN ole kotiini vienyt äijän lähdön jälkeen, suhteentynkääkän en ole pitänyt kuin vasta, no tutut tietää...
    -Ulkona rilluamassa olen käynyt eka kerran 12.1.2003, selvinpäin (tosin kauaskantoisin seurauksin).
    -Kotona juopotellut (hahahahahahaaaaaaaa) vasta vuonna 2003 klo 24:n jälkeen jokusen kerran 1--3 plo siideriä.
    -Huumeita en ole edes kokeillut.
    -Sossulta en tarvitse rahaa, koska käyn töissä, vaikka pari vuotta sitten perin velkaa.

    Ei minuun ainakaan noita yleistyksiä oikein saa sopimaan, niin au-äiti kun lain kirjaimen edessä olenkin, sorry.

    Antaisin nyt pienen tehtävän;
    jokainen moralisoija luetelkoon REHELLISESTI tänne montako rilluttelija au-äitiä tuntee, normaalia juopottelua ja poikaystäviä EI lasketa rillutteluksi.

    Toi muija halusi oman pahan olonsa purkaa,
    sillä hänellä itsellään asiat eivät ole hyvin!

    Hmmm...., uskallan sanoa, että
    Jaana iski jälleen!
    Ei uskalla enää minua kiusata,
    kun tajuaa minun saavan tietooni yhtä sun toista,
    mutta sinä sait nyt osasi!

    Älä välitä, se on 'tyhymä'! ;))

    Äänestä

  • 3:n äiti kirjoitti:

    Joskus sitä vaan ryytyy ihmisten näköalattomuuteen ja tuomitsemiseen.
    Voi miten ihanaa olisikaan tuoda julki "kaikkien" kurjuus ja huono onni samoin kuin töppäilyt...kiva olisi lyödä lyötyä, YÄK!

    Nytkin sydän vuotaa varta kun yhtä ystäävääni (jo vuodesta -76) riepotellaan, mustamaalataan ja mollataan, oikeasti hän on ihan hyvä ihminen ja vanhempi sattuipahan vaan väärään aikaan väärään paikkaan.

    Myös kunnon perheitä seurattuani olen tullut tulokseen, paljon on luurankoja kaapeissa jotka eräänä päivänä kaatuvat sieltä ulos rymisten tulevien polvien päälle.
    Enkä yritä sanoa että yhn ura olisi jotenkin parempi muoto hoitaa lastenkasvatus vaan sitä että kaikissa sosiaaliluokissa, kaikissa "perhetyypeissä" löytyy mätäpaiseita,
    miten vaan haluamme asian tuoda julki ja millaisia ihmisiä haukkua.

    Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa...
    sanotaanhan se laulussakin, ongelmia on perheissäkin, ei vain yhkiksillä.
    Mitäs jos sanoitettaisiin piisi uusiksi tulisikohan siitä hitti???

    "Aviottoman synnyttämään sattui hän
    tuon lapsen surkean ja tyhmän
    vaikka jo neuvolassakin käskettiin
    teettämään abortti
    kun yksin on
    perinteisen äidin kohtalon
    joutui välttämään nainen tuo,
    ei kukaan osta sormusta
    eikä koskaan kukkia tuo
    yksin aina on.

    Sossunluukku kutsuu yhkistä arkisin
    koska tahtoo saada rahaa vaikkei teekään työtä
    Ja kun yhteiskunnalta liksaa vaan saa
    ne yhkis äiti kantaa oitis kaljakauppaan
    niin yhkis äiti nukkuu jälleen kännissä pommiin
    kun eilen tutustui hän yhteen tommiin
    -säälittävää on kaikki tää

    Se yhkiksen epätoivoon ajaa
    kun kunta tukia leikkaa
    keskeltä päiväkännin hiljaa
    taas sossuun kiiruhtaa
    kun rahat lopahtaa
    Keskeltä miesten vieraiden
    herää yhkis äiti lapselle karjuen
    säädyttömyys, laiskuus, yhkis ja kossu
    puuttuisi tähän edes joskus sossu

    tämä tuhansien hulttiointen yhkisten maa jonka tuhansiin laitoksiin juosta saa,
    häiriintyneet kersat joiden ongelmien määrää ei mittaa tohtori vaan lääkkeet määrää,
    joiden pulloista hukkuvat alati korkit
    ei piittaa vaikka niiden asiat sorkit,

    Yhkisten surkeudetta
    -he jauhavat"

    Repiikä siitä. :)))))

    Äänestä

  • Äiti kirjoitti:

    Jos rilluttelu tarkoittaa hiivan hakemista juoksu jalkaa lähikaupasta, niin kaikki on paremmin kuin hyvin. Mutta yleensä rilluttelijat on au-äitejä jotka jakavat itsensä ja kotinsa kaiken maailman tyyppien kanssa, siinä on mielestäni eroa kasvaako pullan tuoksussa vai tupakan käryssä. Ja sillä on myös merkitystä mistä lapsen elatus tulee, vanhempien työnteosta vai muiden työtätekevien riistosta; sossusta, työttömyyskorvauksena jne.

    Ei kannattas yleistää ihan noin raa'asti kun et oikeasti kaikkia yh-äitejä edes tunne!
    Ja pullamamma se on se paras mamma...jee ja huoks..
    Minäkin olen yksi niistä riistäjistä, opiskellut yhteiskunnan varoilla, että saisin aivan itse omalla työlläni elätettyä lapseni.
    On se niin hyvä hyökkäillä kun on itse täydellisyys....kele...:))))
    Empaattinen Äiti...todellakin!

    Äänestä

  • Äiti kirjoitti:

    Jos rilluttelu tarkoittaa hiivan hakemista juoksu jalkaa lähikaupasta, niin kaikki on paremmin kuin hyvin. Mutta yleensä rilluttelijat on au-äitejä jotka jakavat itsensä ja kotinsa kaiken maailman tyyppien kanssa, siinä on mielestäni eroa kasvaako pullan tuoksussa vai tupakan käryssä. Ja sillä on myös merkitystä mistä lapsen elatus tulee, vanhempien työnteosta vai muiden työtätekevien riistosta; sossusta, työttömyyskorvauksena jne.

    ja toistelet vanhentuneita kliseitä ja stereotypioita.

    Mieti vähän:

    Pullantuoksuinen äiti ei käy työssä, työssäkäyvällä ei ole aikaa pullanpaistoon, pullantuoksuinen koti on työssäkäymättömän kotiäidin koti eikä työssäkäyvän, niinkuin kirjoituksessasi kehuskelet. Useimmille mennyttä maailmaa.
    Sitäpaitsi pulla on nykykäsityksen mukaan epäterveellistä ja pullamössösukupolvea kasvattavaa. Valkoista vehnäjauhoa ei olisi pitänyt koskaan kehittää, näin olen kuullut.

    Tupakointi on siviilisäädystä riippumaton asia.
    Myös avioliitossa olevat tupakoivat ja jos viihtyvät avioliitossaan ja vaivautuvat olemaan uskollisia, niin tupakoivat nimenomaan kotonaan lasten lähellä.

    Jopa avioliitossakin saatetaan harrastaa seksiä(tiedoksi sinulle). Avioseksi tapahtuu useinmiten siveettömästi (mielestäsi siis) lapsen kotona, jos aviopari on toisilleen uskollista sorttia. Avioseksi voi toisaalta olla niin lässähtänyttä, ettei sitä lainkaan tapahdu, silloin olet kai sitten tyytyväinen asiaintilaan.

    Yksinhuoltajalla on jakamaton vastuu lapsesta, eikä hänellä siis juurikaan ole aikaa, halua tai mahdollisuuksia seksiin, toisin kuin aviopareilla (ellei se avioseksi siis ole lässähtänyttä).

    Mutta yhnainen (joita kirjoituksessasi tietenkin sätit) onkin itse halunnut sitoutua lapseen, ei mieheen/miehiin.

    Muunlaiset ihmiset tekevät tänä päivänä abortin.

    Äänestä

  • x.. kirjoitti:

    Noinhan se juuri menee tänä armon aikana! ;)

    Ja pieni ilkeä asia täytyy kertoa!
    Olin avustajana pienelle 7v tytölle,
    joka eli molempien vanhempiensa kanssa ja
    joka sanoi kerran välitunnilla,
    että: Mitä se nussiminen on alastomana?

    Siinä sitten selittelin, mitä selittelin,
    kun hän tokaisi:
    Meidän iskä nussii äitiä saunassa ja sanoo
    mulle, että häivy, me nussitaan, etkö näe?

    JOS pelkkiä yksinhuoltajia aletaan sortamaan
    vertaamalla seksiin,
    niin tänne vaan kirjoitukset, faktaa löytyy!

    *Pyytää anteeksi kaikilta,
    joita tosielämän kirjoitus loukkasi*

    Äänestä

  • 3:n äiti kirjoitti:

    Toi muija halusi oman pahan olonsa purkaa,
    sillä hänellä itsellään asiat eivät ole hyvin!

    Hmmm...., uskallan sanoa, että
    Jaana iski jälleen!
    Ei uskalla enää minua kiusata,
    kun tajuaa minun saavan tietooni yhtä sun toista,
    mutta sinä sait nyt osasi!

    Älä välitä, se on 'tyhymä'! ;))

    Kerro kerro kuvastin, mitä tietoosi saat?

    Äänestä

Minä edelleenki olen äidilleni katkera siitä, että sillon ku minä ja sisarukseni oltiin ala-asteikäisiä, se viihty enemmän kapakoissa kuin meiän kanssa. Sitten se vielä ihmettelee miks meillä ei ole kunnon puhevälejä..ei kai ne yhtäkkiä synny? Muista lapsuudestani sen, kun aina jotain kysyi, niin vastaukseksi sai, älä nyt puhu mä keskityn tähän tai tähän...Teini-iän kynnyksellä kostoksi asiat käänty toiste päin, enpäs vastaakaan jos multa kysytään...Mun mielestä mulla on oikeus (paljon muita syitä) olla vihainen äidilleni, mitäs ei ollu läsnä kun olin nuorempi.

Äänestä
  • Osuit yhdessä asiassa ytimeen, siis siinä, että pitää olla läsnä!
    Yh voi ottaa joskus omaakin aikaa, mutta silloin kun olet lasten kanssa myös oikeasti olet siinä.
    Kyllä lapset sen muistavat.
    Sama se on vaikka on molemmat vanhemmat. Minulla isä ei ollut läsnä, eikä meillä kovin lämpimät välit koskaan ole olleetkaan. Nyt isä on iäkäs ja sairas, tarvitsee apua, en kanna siitä kaunaa miten lapsuus meni, nyt hänellä on aikaa! Mutta onko minulla tarpeeksi aikaa hänelle....
    Elämä kasvattaa toivon mukaan meitä kaikkia.

    Äänestä

  • Muija kirjoitti:

    Osuit yhdessä asiassa ytimeen, siis siinä, että pitää olla läsnä!
    Yh voi ottaa joskus omaakin aikaa, mutta silloin kun olet lasten kanssa myös oikeasti olet siinä.
    Kyllä lapset sen muistavat.
    Sama se on vaikka on molemmat vanhemmat. Minulla isä ei ollut läsnä, eikä meillä kovin lämpimät välit koskaan ole olleetkaan. Nyt isä on iäkäs ja sairas, tarvitsee apua, en kanna siitä kaunaa miten lapsuus meni, nyt hänellä on aikaa! Mutta onko minulla tarpeeksi aikaa hänelle....
    Elämä kasvattaa toivon mukaan meitä kaikkia.

    Tuo on kyllä tosi totta. Vanhemmat voivat olla fyysisesti läsnä, mutta entä henkisesti, kokonaan! Kokonaisen läsnäolon voivat estää monet asiat(vanhemman väsymys, huolet, oman tilanteen selkenemättömyys jne jne), mutta eihän pieni lapsi tällaisia asioita voi pystyä analysoimaan. Lapsi vain vaistoaa, että jotain on vialla, muttei tiedä mitä. Ottaa vian itselleen?! Tässä on oikeastaan se toinen asia, mikä on mättänyt, ja hiertänyt.Ikuinen väsymys. Koitat tehdä työtä, opiskella. Ne hetket, jolloin olet lapsesi kanssa, olet tolkuttoman väsynyt. (silloin ei ollut kysymys mistään krapula- tms väsymyksestä) Torkut hetken kotiuduttuanne koulusta ja hoitopaikasta, kun lapsesi katsoo lastenohjelmia. Menette yhdessä ulos, luette kirjoja, lapsi viihtyy kylvyssä. Menette nukkumaan. Laitat kellon herättämään yöllä kolmeksi, että ennätät lukea samanan päivänä pidettäviin kokeisiin. Kun aamulla menette pyörän luo, huomaat, että takakumi on tyhjennetty yön aikana.Kaksi vuokraa rästissä, ja luottotiedot uhkaavat mennä, kun lapsen isä ei maksa takaamani luottoa.(Ja menivät myös.)

    Nyt vasta suunnilleen kymmenen vuotta myöhemmin huomaan, kuinka lujilla silloin olin. Vasta kun on saanut etäisyyttä, huomaa asettaa monet asiat omille paikoilleen. Huomaan muuten, myös nyt sen,-en silloin,- että kukaan ei silloin onnitellut minua ammattiin valmistumisestani, tai ilmaissut mitään myönteistä asian suhteen. Aina yksin. Näin jälkikäteen pidän ammattiinvalmistumistani suurena henkilökohtaisena saavutuksena. Mutta se on pieni lohtu nyt kipuilevalle murrosikäiselleni, jolle olen maailman huonoin ihminen ja huono äiti. Ehkä kuulostaa ruikutukselta, ja sitähän se on. Mutta asioilla on aina taustansa, mikään ei tapahdu noin vain. Kun tajuaa tämän, löytyy, toivottavasti myös jonkin-näköinen armo omia vanhempiaan kohtaan. En väitä, että vanhemmat ovat aina tehneet parhaansa, kuten joskus kuulee väitettävän. Läheskään kaikki vanhemmat eivät ole tehneet parhaintaan, vain sen, mihin ovat sillä hetkellä jotenkuten pystyneet. Mutta kukaan ei varmasti ole tieten tahtoen tehnyt pahaa lapselleen, ellei ole ollut mielenvikainen.

    Äänestä

syytöksesi, niin nyt on vaan sinun vuorosi kestää oman lapsesi syytökset.
Nuorella on paha olla, niinkuin sinullakin aikanaan.
Heikko äiti alkaa itkeä ja sortuu suruunsa. Vahva äiti ottaa rohkeasti nuoren tuskan vastaan kuin vahva muuri.
Jos alat itkeä, lapsen tulee entistäkin kurjempi olo, ei hän oikeasti tahdo äitiä vahingoittaa, hänellä on vaan epävarma ja paha olo.
Jos annat nuorelle anteeksi hänen sinuun kohdistaman vihan, niin voit kai olettaa, että oma äitisikin on antanut saman anteeksi sinulle, eikä vihastasi vahingoittunut.
Ehkä tämä sama on toistunut jo kauan sukupolvelta toiselle.

Itse kun aikanaan haukuin lapsuuttani äidilleni, tulin kauhean pahalle mielelle kun hän lähti omaan huoneeseensa itkemään, enkä ollut tarpeeksi iso ryhtymään silloin hänen lohduttajakseen ja hänelle "vanhemmaksi". Syyllistin itseni siitä pahasti.
Olisin toivonut, että hän itkun sijaan olisi ollut niin vahva, että olisi keskustellut kanssani niistä kaikista asioista, joista tunsin tuskaa ja joista halusin puhua, tukenut, eikä olisi jättänyt minua ihan yksin. Keskusteluyhteytemme loppui siihen itkuun kokonaan, eikä palannut koskaan.

Tämän kokeneena olen ottanut nuorten kiukut vastaan, pyytänyt tekemisiäni ja laiminlyöntejäni ja ymmärtämättömyyttäni anteeksi, miettinyt ja selittänyt syitä, jotka huonoihin tilanteisiin johtivat: Entä, jos..., Jos olisi ollut mahdollista, niin....Jos vaan olisin osannut silloin..., Jos olisin tiennyt, että...Silloin oli yleisesti tapana, että... Tälleen nyt jossittelen ja anon armoa itseltäni ja lapsiltani. Ja muistutan heitä, ettei heidän tarvitse tuntea syyllisyyttä vanhempiaan kohtaan.

Äänestä
  • tiedostanut tuon, mitä kirjoitit, osasit pukea sen sanoiksi osuvasti. Ennenvanhaan ei ollut mitään kasvatuspsykologiaa keksittykään, ja lastenkasvatus oli mitä oli. Monessa sukupolvessa ovat kulkeneet kaunat ja lasten huonosti kohtelemiset, ja ainakin omalta osaltani yritän pysäyttää sen kehityskulun. Väistämättä tyttäreni kanssa ajatustenvaihto menee välillä huudoksi, itkuksi jne kunnes pahimmat tunnemyrskyt laantuvat ja pystytään puhumaan kunnolla. Heti, kun pattitilanne tuli, myönsin, että minussa oli ja on paljon puutteita, en ryöminyt peiton alle enkä alkanut kiistää mitään.

    Oma äitini puolestaan, muuten, kiisti aikoinaan kaiken ja sanoi, että saan etsiytyä pöpilään, jos alan menneitä kaivelemaan.Luulen, että näin varmaan hänen itsensä kohdalla olisi ollutkin. Jättämällä käsittelemättä ongelmat, ne siirtyvät tavalla tai toisella seuraavalle sukupolvelle. Hän ei halua kuulla eikä nähdä mitään.Hyvät uutiset ovat tervetulleita, huonot eivät.Hänen oma lapsuutensa oli kuin pahimmasta painajaisesta, ja hän on tampannut lapsuuden tapahtumat sellaisen suojakerroksen alle, etteivät ne ilmesty sieltä kummittelemaan kuin ajoittain masentuneisuutena tai jonkinlaisena emotionaalisena sokeutena, joka suojaa häntä itseään kuin pumpuli ulkomaailman kolhaisuilta.

    Itselleni oli apua siitä, että kirjoittamalla kirjoitin kaiken paperille, purin asiat sillä tavalla. Lisäksi puhuimme paljon itseäni viisi vuotta vanhemman siskoni kanssa.

    Äänestä

  • mietintämyssy kirjoitti:

    tiedostanut tuon, mitä kirjoitit, osasit pukea sen sanoiksi osuvasti. Ennenvanhaan ei ollut mitään kasvatuspsykologiaa keksittykään, ja lastenkasvatus oli mitä oli. Monessa sukupolvessa ovat kulkeneet kaunat ja lasten huonosti kohtelemiset, ja ainakin omalta osaltani yritän pysäyttää sen kehityskulun. Väistämättä tyttäreni kanssa ajatustenvaihto menee välillä huudoksi, itkuksi jne kunnes pahimmat tunnemyrskyt laantuvat ja pystytään puhumaan kunnolla. Heti, kun pattitilanne tuli, myönsin, että minussa oli ja on paljon puutteita, en ryöminyt peiton alle enkä alkanut kiistää mitään.

    Oma äitini puolestaan, muuten, kiisti aikoinaan kaiken ja sanoi, että saan etsiytyä pöpilään, jos alan menneitä kaivelemaan.Luulen, että näin varmaan hänen itsensä kohdalla olisi ollutkin. Jättämällä käsittelemättä ongelmat, ne siirtyvät tavalla tai toisella seuraavalle sukupolvelle. Hän ei halua kuulla eikä nähdä mitään.Hyvät uutiset ovat tervetulleita, huonot eivät.Hänen oma lapsuutensa oli kuin pahimmasta painajaisesta, ja hän on tampannut lapsuuden tapahtumat sellaisen suojakerroksen alle, etteivät ne ilmesty sieltä kummittelemaan kuin ajoittain masentuneisuutena tai jonkinlaisena emotionaalisena sokeutena, joka suojaa häntä itseään kuin pumpuli ulkomaailman kolhaisuilta.

    Itselleni oli apua siitä, että kirjoittamalla kirjoitin kaiken paperille, purin asiat sillä tavalla. Lisäksi puhuimme paljon itseäni viisi vuotta vanhemman siskoni kanssa.

    sisarusta, emmekä ole pystyneet toistemme kanssa lapsuuttamme ollenkaan pohtimaan. Jokainen arastelee aihetta. Mitähän mahdammekaan kukin sisimmässämme pelätä, kun niin teemme. Asumme kaikki eri puolilla Suomea, emmekä ole usein tavanneetkaan. Jokainen on kai käynyt läpi menneisyyttään puolison, tuttaviensa tai lapsiensa kanssa tai sitten painanut kaiken sisälleen, joka on se onnettomin vaihtoehto.
    Jos joskus kohtaamme, on aina puolisot tai lapset paikalla, eikä silloin voi sisaruksen kanssa lapsuudestaan arkoja asioita alkaa pohtimaan, ne ovat niin henkilökohtaisia oman perheen asioita.

    Äänestä

Kovin tutulta kuulosti kokemuksesi.Minulla itselläni oli vajaa kymmenen vuotta sitten usean vuoden jakso,jolloin omat menot olivat tärkeämpiä kuin äitiys.
Itselläni on myös taustalla kovin rakkaudeton lapsuus,jonka käsitteleminen oikeastaan alkoi "rillutteluna". 30-kymppiseksi asti olin elänyt taakankantajana ja nuoruudessa ei ollut mahdollisuus käydä pubeissa ja tansseissa.Tämä aika tuli eteeni kolmenkympin kriisissä.
Lapset olivat paljon mummolassa.
Muutama vuosi sitten vanhin lapseni muutti pois kotoa ja siinä samalla vihan voimin purki miltä hänestä minun rilluttelut tuntuivat. Mielestäni tuntemukset olivat ihan oikeutettuja.Pahalta tietenkin tuntui ottaa vihaa vastaan.Lapseni ei juurikaan halunnut kuunnella minun ajatuksia.Kirjoitinkin hänelle kirjeen.Käytin minä muotoa kirjeessäni.Kerroin omasta lapsuudesta,omista kasvukivuista.Pyysin anteeksi sitä,etten ole aina kyennyt olemaan sellainen aikuinen kuin haluaisin.Myönsin tehneeni virheitä.
Vanhimman lapseni viha kesti noin vuoden. Kirjeeni olivat auttaneet häntä ymmärtämään asioita ja pikkuhiljaa ymmärrys auttoi anteeksiantoon.
Tänä päivänä meillä on lämpimät välit esikoisen kanssa.
Kirjeen kirjoittaminen voisi olla yksi keino myös sinulle! Aikuseksi kasvaminen ei ole helppoa.
Senhän me tiedämme. Nuori tarvitsee aikaa. Ja ennenkaikkea rakkautta. Voimia ja iloa elämäänne!!

Äänestä

Kommentoi aloitusta

mietintämyssy kirjoitti:

Olen vähän hukassa murrosikäiseni kanssa.Taustaa: ero tuli aikoinaan, kun hän oli parin kuukauden ikäinen.Oma lapsuuteni oli päältäkatsoen ok, lapsen silmin koettuna ala-arvoinen (ahdistava, puhumaton ja lannistava, mitätöivä ilmapiiri lasta kohtaan samassa taloudessa elävien isovanhempien taholta). Olen vasta keski-iän kynnyksellä setvinyt lapsuuttani perinpohjin, ja olen pääsemässä sen suhteen selville vesille.

Opiskelin yksinhuoltajana ammatin, vanhempani katsoivat lasta viikonloppuisin. Ja ovat muutenkin olleet todella paljon tukena. Minulle tuli hurja menovaihe, kun lapsi oli n. 8-10v v. Etenkin tuolta ajalta hänellä on muutamia negatiivisia muistikuvia, enkä todellakaan voi puolustella itseäni MILLÄÄN tavoin silloista käytöstäni.Olen halunnut unohtaa. Hän joutui näkemään sellaista, mitä olen katunut jälkeenpäin. Rillutteluvaihe meni ajastaan ohi,elämäntilanne muuttui täysin ja rauhoittui.

Nyt näyttää siltä, että hän on hautonut mielessään tuolloin "kärsimäänsä vääryyttä", on täynnä vihaa. Minulla ei ole mitään ihmisarvoa. Olen ja olin huonoista huonoin äiti hänen mielestään. Kaikki kertynyt huono olo noilta ajoilta tuli äskettäin pintaan kertaheitolla. Olin toivonut, ettei hän olisi saanut traumoja, olin jo selitellyt itselleni asiat parhain päin:on ollut paljon rakastavia, pysyviä ihmissuhteita ympärillä, tukea ja välittämistä.

Parhaani olen yrittänyt, mutta kannan huonoa omaatuntoa muutamista ajattelemattomista töppäilyistäni.Kokonaisuutena katsoen, olosuhteisiin nähden, olen mielestäni ihan kelpo äiti.Ironista, että olen nyt saanut nenäni eteen saman mustan ja täynnä syyttävää vihaa sisältävän vyyhden, jonka sysäsin äitini silmille lapsuuttani selvitellessä, samat ainekset on olemassa tässäkin.Vasta nyt ymmärrän, miltä omasta äidistäni on tässä tilanteessa tuntunut. Tosi voimattomalta. Neuvottomalta. Syylliseltä.

Onko kenelläkään tällä palstalla kokemusta tämäntyyppisestä? Miten olette menneet eteenpäin? Luulen, että tarvitsemme puolueetonta asiantuntija-apua.Onneksi puheyhteys murkkuni kanssa toimii, vaikka itkun ja huudon muodossa. Ja pieni pyyntö, haukkujien ei tarvitse vaivautua vastaamaan.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu