Mitä tehdä kun onnellisessa, monivuotisessa
parisuhteessa iskee vapaudenkaipuu?
Vapaudenkaipuulla tarkoitan halua mennä enemmän
ystävien kanssa, tapailla muita ihmisiä, kiertää
maailmaa, ottaa irtiotto koko parisuhteessa? Ja
älkää sanoko, että suhteessa on jotain vialla -
kun kysymys ei ole siitä, ja juuri siksi ratkaisu
onkin niin vaikea. Mistä voin tietää että
rakastettuni on minulle juuri se oikea? Enhän ole
kokenut tai nähnyt mitään muuta!Hän on minulle
ensimmäinen kaikessa suhteessa (ensimmäinen
rakkaus, ensimmäinen sängyssä, ensimmäinen
ihminen joka on näin läheinen mulle jne.), ja
olemme kumpikin vasta kuitenkin niin nuoria,
vasta parikymppisiä. Olemme olleet yhdessä jo
monta vuotta, ja nyt minusta tuntuu et olisi hyvä
ottaa vähän etäisyyttä, miettiä haluaako
elämältään, nuoruudeltaan juuri tätä ihanan
turvallista, rakasta seurustelua vai jotakin
muuta. Mutta en kuitenkaan varsinaisesti tiedä
mitä muutakaan haluaisin... jotain muuta, mutta
mitä? Ehkä olen kyllästynyt, sillä olemmehan yötä
päivää aina yhdessä. Erosta sitten.. Entäpä jos
teen väärän ratkaisun eron suhteen ja kadun
myöhemmin, miksi päästin niin hienon, speciaalin,
ainutlaatuisen ja rakkaan ihmisen luotani? Olemme
jutelleet fiiliksistäni poikaystäväni kanssa,
mutta emme ole oikein saaneet ratkaisua aikaan.
Olen ihan sekaisin ajatuksissani, erotako (mitä
en kuitenkaan ehkä haluaisi tai uskaltaisi.
Osaisinko edes olla enää yksin?) vai pysyä
yhdessä (vaikka vapaudenkaipuu ahdistaa ja
hiertää meidän välejämme). Tauko ei meillä toimi.
Joko ollaan yhdessä oikeasti tai ei sitten
ollenkaan. Mitä teen?
parisuhteessa iskee vapaudenkaipuu?
Vapaudenkaipuulla tarkoitan halua mennä enemmän
ystävien kanssa, tapailla muita ihmisiä, kiertää
maailmaa, ottaa irtiotto koko parisuhteessa? Ja
älkää sanoko, että suhteessa on jotain vialla -
kun kysymys ei ole siitä, ja juuri siksi ratkaisu
onkin niin vaikea. Mistä voin tietää että
rakastettuni on minulle juuri se oikea? Enhän ole
kokenut tai nähnyt mitään muuta!Hän on minulle
ensimmäinen kaikessa suhteessa (ensimmäinen
rakkaus, ensimmäinen sängyssä, ensimmäinen
ihminen joka on näin läheinen mulle jne.), ja
olemme kumpikin vasta kuitenkin niin nuoria,
vasta parikymppisiä. Olemme olleet yhdessä jo
monta vuotta, ja nyt minusta tuntuu et olisi hyvä
ottaa vähän etäisyyttä, miettiä haluaako
elämältään, nuoruudeltaan juuri tätä ihanan
turvallista, rakasta seurustelua vai jotakin
muuta. Mutta en kuitenkaan varsinaisesti tiedä
mitä muutakaan haluaisin... jotain muuta, mutta
mitä? Ehkä olen kyllästynyt, sillä olemmehan yötä
päivää aina yhdessä. Erosta sitten.. Entäpä jos
teen väärän ratkaisun eron suhteen ja kadun
myöhemmin, miksi päästin niin hienon, speciaalin,
ainutlaatuisen ja rakkaan ihmisen luotani? Olemme
jutelleet fiiliksistäni poikaystäväni kanssa,
mutta emme ole oikein saaneet ratkaisua aikaan.
Olen ihan sekaisin ajatuksissani, erotako (mitä
en kuitenkaan ehkä haluaisi tai uskaltaisi.
Osaisinko edes olla enää yksin?) vai pysyä
yhdessä (vaikka vapaudenkaipuu ahdistaa ja
hiertää meidän välejämme). Tauko ei meillä toimi.
Joko ollaan yhdessä oikeasti tai ei sitten
ollenkaan. Mitä teen?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Vaikea neuvoa mitä sun pitäisi tehdä, mutta
kokemuksesta tiedän, että jos sulle iskee
vapaudenkaipuu jo nyt, muutaman vuoden
seurustelun jälkeen, niin arvaapa tuleeko ne
fiilikset sulle myöhemmin taas eteen jos sä jätät
ne huomioimatta nyt...? Toisaalta, jos ja
ilmeisesti kun, teillä on hyvä suhde, haluatko sä
riskeerata sen kaiken?
Ehkä te voisitte yhdessä kokeilla kaikkea uutta,
kiertäsitte maailmaa ja touhuaisitte kaikkea mitä
ette ole vielä kokeilleet. Ja molemmat
viettäisitte aikaa omien ystävien kanssa ja
voisitte lähteä vaikka eri matkoille omien
ystävien kanssa. Jos ero tuntuu huonolta idealta
tai epäillyttää, niin ei teidän sitten tarvitse
erota. Varsinkin kun rakkautta riittää niin mikäs
siinä. En tiedä. Onnea jatkoon! =)
kaikkihan jotka on onnellisessa avio/avoliitossa
kaipaa joskus jotain muuta.. mä en kylläkään voi
kokemuksesta sitä itse kertoa, mutta tiedon
mukaan voin!
tottakai, kun on ollut vain sen yhden kanssa
niin haluaa tietää, että onko tämä kaikista
paras... tai jotain sellaista! muutenkin ero
tekisi hyvää.. en tarkoita suhderikkoa, vaan
vaikkapa matka tai jotain! siis erikseen, omien
kamujen kanssa muistaen kuitenkin oman kullan
olemassa olon, ettei tapahtuisi pettämistä!
miehethän on sellasia, ja miksei naisetkin, että
he ajautuvat pettämiseen juuri tuon takia, kun
haluavat kokeilla muita, että miltä se oma kulta
tuntuu muihin verrattuna.
joten sanon, että varokaa toistenne pettämistä!!!
ja eläkää onnellista elämäänne ja olkaa
tyytyväisiä, että elämä hymyilee teillä!
toivottavasti musta oli, jotain apua! =)
Näinhän se menee. Mutta muista, että teet niin
tai näin, niin todennäköisesti jonkun ajan
kuluttua mietit oliko valinta oikea. Vapuden
kaipuu kuuluu kaikkien nuorten tunne valikoimiin
seurusteli sitten tai ei. Aina on sellainen tunne
niinkuin muut eläisivät ja itse ei. Ikävä juttu,
mutta suhteen se todennäköisesti rikkoo, kunhan
vaan poikaystäväsi kasvaa valmiiksi irtautumiseen.
Kannattaisi miettiä sitä, oletko valmis tosissasi
sitoutumaan poikaystävääsi ehkä jopa
loppuiäksesi, ilman että et saa kokea jotain
muutakin.. ehkä muidenkin kanssa? Oma tilanteeni
oli jollain tapaa samanlainen, olimme
poikaystäväni kanssa vain niin totuttu toisiimme,
että en tiennyt mitä tunsin häntä kohtaan.
("Tottumushan on suhteen toinen luonto") Teki
kipeää tajuta että suhdetta oli kestänyt juuri
siksi niin kauan, että olimme tottuneet niin
siihen, että toinen oli vierellä. Vielä kipeämpää
teki päästää irti. En tarkoita, että ero sinun
tilanteessasi olisi välttämättä se oikea
ratkaisu, sillä luultavasti te rakastatte
toisianne oikeasti. Enkä myöskään tarkoita, että
sinun kannattaisi mahdollisesti eron tullessa
etsiä heti uusia sylejä, ja uusia kokemuksia.
Anna itsellesi aikaa, mutta mieti tarkoin.
Kaikkea hyvää sinulle ja poikaystävällesi.
Voin kertoa ihan omakohtaisia kokemuksia...
Ensimmäinen vakava suhteeni alkoi 15-vuotiaana ja
kuuden vuoden seurustelun jälkeen menimme
naimisiin. Sitten se vapaudenkaipuu jysähti ja
kovaa - molemmille! Sovittiin mieheni kanssa,
että mennään sitten erikseen kavereiden kanssa
jne. Kolmen vuoden avioliiton jälkeen tuli sitten
ero eteen.
Kannattaa miettiä, mitä sitä elämältään haluaa,
mitä sydän sanoo.
Kerronpa oman tarinani. Itse huomasin n. vuosi
sitten seurusteltuani kaksi vuotta että vapauden
kaipuu kasvaa eikä oma kulta oikeen enää innosta.
Pohdin asiaa aikani ja totesin ettei näin voi
jatkua ja jätin mieheni. Olin tyytyväinen
tilanteeseen kunnes ex:ni löysi uuden ja rupesi
seurustelemaan. Silloin lähti maailma alta ja
hengen lähtö oli lähellä. Sain kuitenkin vielä
itseäni niskasta kiinni ja jaksoin useamman
kuukauden ex:ään kohdistuvaa ikävää. Se meni
kuitenkin lopulta ohi kun tajusin etten
kaivannutkaan juuri ex:ää vaan yleensä rakkautta
ja syliä johon käpertyä kun siltä tuntuu. Ex:n
seurustelu sai aikaan sen, että tajusin etten enää
saisikaan häntä takaisin vaikka haluaisin. Siihen
asti olisin voinut hänet vielä saadakin, jos vain
olisin halunnut. Nyt olen kuitenkin päässyt asian
yli ja olen myöskin löytänyt miehen jonka kanssa
haluan viettää loppuelämäni. Vapauden kaipuuni
siis loppui lyhyeen mutta aikaisempi suhde ei
olisi kestänyt jos en olisi tehnyt tätä päätöstä.
Nyt olen kokenut yksinolon ja todennut ettei se
oli minua varten. Ja kun nyt olen löytänyt
vierelleni täydellisen miehen, en voi muuta kuin
suositella eroa jos vapauden kaipuu painaa. Siitä
joutuu kärsimään mutta mielestäni kärsii enemmän
jos joutuu loppuelämänsä pohtimaan millaista olisi
olla vapaa.
Kiitos kovasti kaikista neuvoista. Ihana huomata,
etten ole yksin tämän tunteeni kanssa: muutkin
ovat kokonaan saman. Juuri sitä pelkään, mistä
Dutch#8 puhui. Jos jään tähän suhteeseen
-olkoonkin että kaikki on hyvin ja rakkautta
riittää, pelkään että kymmenen vuoden kuluttua
löydän itseni avioliitosta, ehkä lapsien
äitinäkin, ja vapaudenkaipuu pilaa silloin
kaiken. Poikaystäväni on ymmärtävinen (ainakin
sanoo ymmärtävänsä, käytäntö on kai vähän
toista...) ja hän itse sanoi "parempi, että sulle
tuli nää fiilikset nyt, eikä viiden vuoden
kuluttua". Mutta entä jos en enää koskaan löydä
ketään poikaystäväni veroista, yhtä ihanaa,
lempeää, ja täydellistä miestä, jos päästän hänet
nyt menemään? Toisaalta ymmärrän itsekin, ettei
pelko menettämisestä ole mikään syy pysyä
yhdessä... mutta ero on niin vaikea. sattuuis
liikaa...
sun pitää vaan yksinkertasesti mun mielestä tehä
niinku sydän sanoo!ei järki,vaan sydän..vaikka
voi olla,et mä oon vähän turhan nuori ja
kokematon sua neuvomaan,mut tee,mikä tuntuu
oikeelta!kerranhan sitä vaan elämää eletään ja
jos jahkailee liikaa,ei koskaan saa mitään
aikaseks..et silleen..
Itseasiassa olen itse vähän samanlaisessa
tilanteessa..Paitsi että vain minulla on se
vapauden kaipuu..Silti en vain uskalla erota
nykyisestäni juuri noiden asioiden takia mitä
sinäkin mainitsit..
Tsemppiä :)