Huomauttaisin tähän alkuun, että kysessä on osa laajempaa novellikokoelmaa(tai sen tapaista) - jos jotkin asiat tuntuvat irrallisilta, johtunee se siitä. Tai sitten yksinkertaisesti siitä, etten osaa kirjoittaa.
Sopuli
Filosofian tunnilla käskettiin määritellä rakkaus ja demokratia. Keksin täydellisen määritelmän rakkaudelle: suunnaton menettämisen pelko. Tietenkin minulta kysyttiin ainoastaan demokratian selitystä - sopersin jotakin siitä, että Suomen pitäisi olla demokraattinen valtio, muttei se sitä ole. Kuullostin aivokuolleelta, enkä olisi kyennyt perustelemaan kantaani kenellekkään. Taisin sanoa niin vain, oska se on yleisesti hyväksyttyä. Saatanan sopuli.
On naurettavaa, että minä määrittelen rakkautta. Vastahan Samuli Putroa lainaten selitin: "Mä en usko rakkauteen ja mä en tahdo kuulla, että sinä uskot niin." Selitin, kuinka kukaan ei oikeasti rakasta, tai ei ainakaan kannattaisi, koska saman hyödyn, vähemmällä vaivalla, saa käyttämällä ihmisiä. Kuka ostaa koko leivän, kun saa vatsansa täyteen maistiaisistakin? Selitin teflon lovesta. Selitin vain hölmöjen rakastuvan. Selitin sydänkoru kaulassa ja rakastuneet pingviinit paidan selkämyksessä. Saatanan naurettava sopuli.
Laahustin Mian kanssa kotiin. Puhuin taukoamatta tyhjiä lauseita, vaikka olisi ollut muutama täysikin. Kertoilin sujuvasti tappajanukke Chuckyn näköisestä pikkuserkustani, englannintunnista, TV-ohjelmista ja surkean vitsin, jonka olin kuullut ikävystyttäviltä muka-kavereiltani. En saanut sanotuksi mitään edes lähes merkityksellistä koko kotimatkana. Saatanan saamaton naurettava sopuli.
Päästyäni kotiin luin seinälläni olevan katkelman erään sarjan repliikeistä. TV:stä tullessaan se sai minut itkemään.
Mulla on nainen, jota mä rakastan.
Se nainen pelkää pimeetä ja ukkosta.
Mä vien sen pimeään metsään
Se ei haluis tulla, mut mä sanon sille, että tuu
nyt vaan.
Sitä pelottaa.
Siellä on pimeetä.
Sataa ja salamoi.
Mut mä otan sen naisen syliini ja kuiskaan sille
että sun ei tarvii pelätä.
Mä oon tässä.
Mä olen matkalla olevaa valoa.
Itketti, mutten pimeydeltä nähnyt kunnollista syytä sille. Eihän mulla ole edes postiennakolla noudettavaa Maclightia, saati sitten matkalla olevaa valoa. Saatanan surullinen, saamaton, naurettava sopuli.
Sopuli
Filosofian tunnilla käskettiin määritellä rakkaus ja demokratia. Keksin täydellisen määritelmän rakkaudelle: suunnaton menettämisen pelko. Tietenkin minulta kysyttiin ainoastaan demokratian selitystä - sopersin jotakin siitä, että Suomen pitäisi olla demokraattinen valtio, muttei se sitä ole. Kuullostin aivokuolleelta, enkä olisi kyennyt perustelemaan kantaani kenellekkään. Taisin sanoa niin vain, oska se on yleisesti hyväksyttyä. Saatanan sopuli.
On naurettavaa, että minä määrittelen rakkautta. Vastahan Samuli Putroa lainaten selitin: "Mä en usko rakkauteen ja mä en tahdo kuulla, että sinä uskot niin." Selitin, kuinka kukaan ei oikeasti rakasta, tai ei ainakaan kannattaisi, koska saman hyödyn, vähemmällä vaivalla, saa käyttämällä ihmisiä. Kuka ostaa koko leivän, kun saa vatsansa täyteen maistiaisistakin? Selitin teflon lovesta. Selitin vain hölmöjen rakastuvan. Selitin sydänkoru kaulassa ja rakastuneet pingviinit paidan selkämyksessä. Saatanan naurettava sopuli.
Laahustin Mian kanssa kotiin. Puhuin taukoamatta tyhjiä lauseita, vaikka olisi ollut muutama täysikin. Kertoilin sujuvasti tappajanukke Chuckyn näköisestä pikkuserkustani, englannintunnista, TV-ohjelmista ja surkean vitsin, jonka olin kuullut ikävystyttäviltä muka-kavereiltani. En saanut sanotuksi mitään edes lähes merkityksellistä koko kotimatkana. Saatanan saamaton naurettava sopuli.
Päästyäni kotiin luin seinälläni olevan katkelman erään sarjan repliikeistä. TV:stä tullessaan se sai minut itkemään.
Mulla on nainen, jota mä rakastan.
Se nainen pelkää pimeetä ja ukkosta.
Mä vien sen pimeään metsään
Se ei haluis tulla, mut mä sanon sille, että tuu
nyt vaan.
Sitä pelottaa.
Siellä on pimeetä.
Sataa ja salamoi.
Mut mä otan sen naisen syliini ja kuiskaan sille
että sun ei tarvii pelätä.
Mä oon tässä.
Mä olen matkalla olevaa valoa.
Itketti, mutten pimeydeltä nähnyt kunnollista syytä sille. Eihän mulla ole edes postiennakolla noudettavaa Maclightia, saati sitten matkalla olevaa valoa. Saatanan surullinen, saamaton, naurettava sopuli.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jokin tässä vaikuttaa vähän keskeneräiseltä.
Ehkä johtuu siitä, että on eksynyt kokonaisuudestaan, en tiedä. Minusta tämä oli pelkkä alku.
Noille sopulilausahduksille minä en löydä kyllä mitään järkevää yhtymäkohtaa itse jutun juonen kanssa, mutta väliäkö hällä. Ellei niitä olisi ollut, minä tuskin olisin lukenut loppuun asti, saati sitten kirjoittanut mitään kommentintapaistakaan.
Onko tarkoituksesi jatkaa tätä?
Kirjoitelma on todellakin keskeneräinen ja kirjoitin sen tänne juuri siksi, että saisin parannusehdotuksia ja kritiikkiä. Omalle tekstilleen kun tulee niin helposti sokeaksi, eikä tajua, mitä sille voisi tehdä, vaikka tajuaisikin, että siinä on jotakin vialla.
Noista sopuleista sanoisin, sen verran, että sopulithan ovat eläimiä, jotka juoksevat porukalla jorpakkoon. Minulle sopuli symbolisoi sitä, että tehdään asioita kuten kaikki muutkin, vain siksi, että kaikki muutkin tekevät niin. Esimerkiksi sanotaan, että Suomi on mukamas demokraattinen valtio, vaikkei välttämättä ole ajateltu niin.
Tekstisi on ehkä "keskeneräinen", mutta sitä en pidä sinänsä ongelmana; keskeneräisyys on toki oma tyylilajinsa (ja mikäpä teos ei olisi jossain määrin sitä).
Nuoren kirjoittajan (tytön?) tekstille kuten usein elämällekin tyypillinen kirpeänsuloinen kokemus tulee riveiltä (ei välistä) hienosti läpi. Tätä välittömyyttä jää aina joskus kaipaamaan oppineen ammattikirjoittajan työstä; naiiviuden pelko ei ole aina kirjallisuuden alku; ja sentimentaalisuus kuuluu nuoren ihmisen tekstiin aitona osana: AITONA osana; siksi se ei ole huonoa sentimentaalisuutta.
Olisi ehkä luontevinta jatkaa tätä tekstinpätkää osana laajempaa päiväkirjanomaista "tunnustusta"; päiväkirjanomaiset "tunnustukset" ovat sitäpaitsi muodissa.
Äänesi on jossain kokeilevan nuortenkirjallisuuden ja nuorisorapin poljennon välimaastossa; siinä on siten tiettyä pop-viehätystä, joka hakee runon sykettä arjen esineistä ja ilmiöistä. Samalla kuitenkin tietyt ilmaisut jäävät ehkä liian "kertosäkeenomaisiksi": "matkalla olevaa valoa"...
Anyway, tästä on hyvä jatkaa.
Tietyt maneerit ovat jokaisen kirjoittajan turvana ja vaarana; siksi on kirjailijan itseymmärrykselle tarpeellista kokeilla erilaisia tyylejä ja lajityyppejä.
Näin puhui TERÄSAPINA.
Kuka sopisi paremmin laatimaan takakansitekstejä kirjoihin kuin Teräsapina?
Täytyy antaa pisteitä tarkkanäköisyydellesi; teksti tosiaankin on osa "päiväkirjanomaista tunnustusta".
Tuosta matkalla olevasta valosta täytyy sanoa, etten edes henkilökohtaisesti pidä ko. lauseesta. Asia on nimittäin niin, että tuo Tv-sitaatti on todellinen tv-sitaatti; Irtiottoja-sarjan avausjaksosta napattu. Kiinnostaisi tietää, mitä muita "kertosäkeenomaisia" lausahduksia tekstissäni oli. Myös muut kehitysideat olisivat tervetulleilta.
Teräsapina on hyvin otettu tästä tunnustuksesta.
Teräsapinana tunnettu suurkirjoittaja tekee toki kansien väliin kuolematonta elämän nekrologia, mutta kansitekstien ytimekästä poljentoa ei pidä sitäkään vähätellä, taiteilijan ohjelmiston harjoitteluvaiheessa eritoten ei!
Teräsapina