Joudun mielisairaalaan

menetkö pitkään niemeen?

ei laiteta pakkopaitaan jos et ala syömään hoitajia tai jotain. tai syö jenkkipurkkapaketillista sydänlääkkeitä. :o)
voi lähteä pois jos tuntuu siltä(siis jos olet sinne ihan vapaaehtoisesti menossa etkä pakkohoitoon) huoneessa on ihmisiä 1-3.
jos haluaa olla rauhassa niin kyllä saa olla. jos rupeet rikkomaan tavaroita joudut leparihuoneeseen, mutta siellä ei laiteta kumminkaan kiinni mihinkään vaan sinne siksi että siellä on kameravalvonta. lääkkeitä ei kukaan pakota syömään. nuortenosastolla saa pitää kännykkää aamukahdeksasta ilta kymmeneen ja sitten ne otetaan pois. kannattaa mennä jos lääkäri suosittelee.

Muahan ei vapaaehtoisesti eikä pakolla, ei koskaan viedä mihinkään pöpilään! Pienenä mut vietiin pöpilään sen vuoksi että olin koulukiusattu, siis sen vuoksi että jouduin kiusatuksi! Ei multa mitään hulluutta silloin löytynyt, mutta tässä maassa ei kannata luottaa kallonkutistajiin. Ajattele, jos joku kiusaa sua niin voit joutua hullulaan. Mahtaa tuntua kivalta, mutta onneksi en pienenä tajunnut minkä takia sinne jouduin. Pakkopaitaan ei laitettu, elo oli melkein kuin loistohotellissa, tosin jotkut liikkumisrajoitukset ottivat päähän. Osastolta ei saanut häipyä eikä huoneestaan saanut tulla ulos tiettyinä aikoina.

Tarkkailujalksolla päätetään se, että voidaanko sinua pitää hoidossa. Pakkohoitopäätöstä pitää perustella jollakin tavalla, joten älä anna tekosyytä.

Alkuviikoilla ei varmaankaan pääse vapaasti ulkoilemaan, samassa huoneesas voi olla montakin petiä ja ruoka tuodaan kellontarkuudella.
Pakkolääkitys tapahtuu pillereillä taikka ruiskulääkityksellä. Lääkityksen tarve on ´puhtaasti arviointia, joten pienikin vastahakoisuus voi johtaa pakkolääkitykseen.

Älä koskaan missään vaiheessa riehu. Mikäli et halua hoitoa, niin tuo asiasi esille ja vaadi välittömästi jouduttuasi lukitun ulkoven sisälle opastusta ja dokumentaatiota jolla voit valittaa vapaudenriistosta oikeuteen. Älä missään tapauksessa allekirjoita mitään paperia, varsinkaan sellaisia lomakkeita joissa on tyhiä kenttiä. Ota yhteys jo tässävaiheessa oikeusavustajan.

Nykyisin ei psykiatriselle osastolle jouduta vaan päästään, ole onnellinen että olet yksi niistä harvoista valituista jotka saavat hoitoa. Ota ihmeessä hoito vastaan.

Lyhyesti vastauksia kysymyksiin:

Voidaan pakottaa olemaan siellä jos olet vaaraksi itsellesi (suisidaalinen) tai ympäristölle.

Raivokohtauksia saavat / suisidaaliset potilaat dumpataan täyteen rauhoittavia ja tarvittaessa eristykseen/lepositeisiin.

Jos lääkkeistä kieltäytyy, niin niitä voidaan pakottaa ottamaan. Itse olin laitoshoidossa lääkemyönteinen, joten tarkkaan en osaa sanoa, mitä tekevät jos ei ota.

Riippuu ihan omasta asenteesta tuo laitoshoidossa viihtyminen. Itse koin sen aika rankkana henkisenä rääkkinä. Päivisin osastolla ei mitään tekemistä.

Ole huoleti. Minulla oli samanlaiset pelot, kun ensimmäisen kerran jouduin osastolle. En missään ole tavannut niin aitoja ja ystävällisiä ihmisiä, kun potilaat siellä olivat. Siellä kukaan ei teeskentele.

Minulle teki hyvää päästä mielisairaala hoitoon. Olin onnellinen, kun pääsin eroon kaikista arkisista huolista: joku muu huolehti minulle ruuan ja piti huolen elämän säännöllisyydestä siis nukkumaan menemisestä, raittiudesta, heräämisestä, syömisestä. Minua auttoi sairaalaelämän kaavamaisuus, säännöllisyys edellämainittujen lisäksi mm. kahvinkeitto- ja ulkoiluajat.

Se, mistä en erityisesti pitänyt olivat potilaiden ja henkilökunnan kokoukset. Mutta ne eivät onneksi kestäneet pitkään.

Lääkityksen määrää lääkäri sairaalaan tulovaiheessa ja se, mitä on määrätty, on otettava. Lääkäri voi muuttaa lääkitystä, mutta lääkärin vastaanotolle ei välttämättä pääse helposti tai ainakaan heti, kun siltä tuntuu. Tosin lisälääkitystä antaa päivystävä, jos rupeaa rettelöimään.

Jälkeenpäin minusta on suorastaan hupaisaa, että pyytäessäni ylimääräistä rauhoittavaa, siihen ei voitu suostua, koska lääkäri ei ollut määrännyt sitä. Ruikutettua aikani ja saatuani lääkärin määräämään minulle sen, suivaannuin niin, etten enää halunnut ottaa sitäkään, mikä minulle oli alunperin määrätty. Sitten se kuitenkin oli pakko ottaa. Eli käytännössä ensin samat hoitajat kieltäytyvät antamasta lääkettä ja vähän ajan päästä pakottavat siihen.

Ylipäätään sairaalassa oleminen on helppoa, jos ei tee mitään (hoitajien kannalta) "hankalaa". Raivokohtaukset ovat haitaksi (pääasiassa itselle), mutta myös esimerkiksi ihastuminen tai rakastuminen. Se lienee kuitenkin aika triviaali ongelma. Itse en saanut raivareita, joten en osaa tarkkaan sanoa, mitä silloin tapahtuu. Ns. hankalia potilaita uhkailtiin usein lepositeillä mutta vain vaikeissa tapauksissa niitä käytettiin tai eristettiin potilas. Ollessaan hankala saa luultavimmin lääkettä niin, ettei enää tajua mistään mitään.

Poispääsemisestä sovitaan lääkärin kanssa. Jos et ole pakkohoidossa, mistä ilmeisesti kohdallasi on kyse, niin pääset kyllä pois, kun haluat, mutta varaudu siihen, että asia ei välttämättä tapahdu heti, kun saat sen päähäsi. Pääset pois keskusteltuasi lääkärin ja mahdollisesti oman hoitajan ja psykologin kanssa. Kaikki riippuu myös siitä, miten kauan olet hoidossa ollut ja miten kuntosi on kehittynyt ja mitä mieltä lääkärisi on kunnostasi. Äkkiseltään asian hoitaminen voi viedä muutaman päivän. Mutta luultavasti sovit lääkärisi kanssa hyvissä ajoin, milloin lähdet.

Minusta sinun kannattaa katsoa ja kokeilla, onko sairaalahoidosta sinulle hyötyä. Minusta se on etuoikeus enemmän kuin haitta. Ja palaan vielä vapauden menetykseen, jota pelkäät. Minusta juuri se oli vapauttavaa, se ettei tarvinnut kantaa vastuuta vapaudesta, joka normaalissa arjessa on mukana. Oli sairaalan säännöt, joihin sopeuduin hyvin eikä sen jälkeen tavinnut miettiä. Olin sairaalassa rauhallisempi kuin muuten. Mutta minä en ole sinä.

Toivon sinulle onnea.

Menet ihan tavalliseen sairaalaan, ei se ole sen kummempi paikka kuin mikä muu sairaala tahansa. Ehkä vain ruma nimi. On kokemusta, ihan tavallisia ihmisiä omien ongelmien kanssa, ja tuskin lääkkeitä pakotetaan syömään jos tuntuu, että ne eivät ole oikeita sinulle, aina voit käydä juttelemassa oma hoitajalle mieltä painavista asioista ja uskon, että huomaat sen itsekkin, että oli ihan turhaa pelkoa... Tsemppiä sulle ja uskon ja toivon, että paranet...

Olen ymmärtänyt niin että minun halutaan suostuvan vapaaehtoisesti, mutta jos kieltäydyn hoidosta niin sitten tehdään pakkohoitopäätös ja minut viedään sairaalaan tahdosta riippumatta. Toisaalta oloni on ollut tosi kurja eikä lääkkeetkään ole auttaneet ja haluan kuitenkin parantua ja elää normaalia elämää, niin kai tämä sairaalahoitokin pitää kokeilla jos siitä olisi apua.

Toivon vain että hoitajat ja lääkärit ovat ymmärtäväisiä minua kohtaan, kun tähän mennessä on ollut huonoa onnea niiden kanssa.

Minullakin oli valtavasti ennakkoluuloja mielisairaalassa olon suhteen, aattelin että jos sinne mennessä ei ole hullu niin siellä viimeistään tehdään hulluksi. Ja se on se viimeinen paikka jonne joutuu kun mitään muuta ei ole tehtävissä.

Elämässäni tein ikäviä asioita, joiden vuoksi jouduin raiteiltani. Vuosikausia kannoin niitä harteillani, hakien apua sieltä jos täältäkin. Kävin psykiatrin juttusilla, kävin terapiassa, söin masennuslaakkeitä, mutta syyllisyyteni vain syveni tekojeni johdosta, mennen lopulta siihen tilaan että vaadin itse, vapaaehtoisesti päästä sairaalahoitoon. Kävin paikallisessa terveyskeskuksessa yleislääkärillä. Ikäväkseni sellaisen lääkärin vastaanotolla, joka suhtautui asiaan täysin välinpitämättömästi ja tylysti ja lääkärietiikan vastaisesti. Kirjoitti kuitenkin joitakin pillereitä. Pelkäsin itseäni, pelkäsin jäädä yksi, tuntui kuin seinät kaatuisivat päälleni ja päässäni takoi kauhea syyllisyyden tunne, olin täysin raiteiltani. Menin sitten eri kuntaan työterveyslääkärini puheille. Hän jaksoi kuunnella ollen asiallinen ja kirjoitti sitten lähetteen sairaalaan.

Tilanteeni oli siinä pisteessä että vaikka ajattelin että mielisairaalassa on vain täysin seonneita ihmisiä, että se on kirjaimellisesti hullujen huone, tunsin tämän olevan ainoa vaihtoehtoni. Ja päätin ottaa sen riskin.

Sairaalassa olostani muodostui pelkästään myönteinen kokemus. Kaikki siellä oli ystävällisiä, siellä oli monenkuntoisia potilaita, jotka kuntonsa mukaan jaettiin eri osastoille. Lääkärit ja hoitajat olivat IHANIA. Mitään siellä ei tehty väkisin. Lääkkeitä otettiin ajallaan, jokainen joka haluaa tervehtyä ottaa vapaaehtoisesti lääkkeensä. Tietysti on sellaisiakin potilaita jotka ovat niin sairaita että luulevat lääkkeen vain pahentavan tilannetta, eivätkä sen vuoksi ota sitä. Kyllä sairaalalääkäri näkee mikä potilaalle on parasta, ja jos hän määrää jotain lääkettä, määrää hän sen sen vuoksi että potilaalle tulee parempi olo.

Olin alussa suljetulla osastolla, koska sairaalassa oli niin täyttä että muualla ei ollut tilaa. Mutta heti kun tila antoi myöten minut siirrettiin avo-osastolle. Vaikka olinkin suljetulla osastolla ei siellä ollut sen kummempaa kuin avo-osastollakaan. Koska kaikki olivat asianmukaisessa hoidossa, meistä kaikista pidettiin erittäin hyvää huolta. Meillä oli omat huoneet, joko yksin tai toisen kaverin kanssa.

Ruokailuajankohdat olivat säännölliset, oli potilasistuntoja, joissa jokainen sai kertoa itsestään mitä tahtoi, sauna lämmitettiin silloin kun haluttiin. Mikä parasta siellä voi harrastaa, mie viihdyin käsitöillä, jossa kudoin ja askartelin joka päivä sallitun ajan. Sainkin paljon kaikenlaista aikaan, jota voin nyt iloisin mielin ihailla kotona.

Mie koin sairaalassa olon kuin olisin ollut jossain lomakohteessa täysihoidossa. Alkuaika meni jatkuvasti itkiessä, mutta hoidon kehittyessä aloin voida paremmin. Olen leipoja ihmisiä, niimpä leivoin osastollani viikottain aina jotain herkkua, jota sitten potilaat ja hoitohenkilökunta saivat syödäkseen. Ja kun toiset olivat mielissään siitä kun he saavat sellaisia herkkuja, se kohensi minunkin mielialaani saadessani tehdä sellaista mistä toisetkin pitivät.

Potilastilat olivat hyvin viihtyisät ja kodikkaat, siellä saattoi katsella televisiota, kuunnella musiikkia, keittää kahvia kun halusi, lukea lehteä tai vain seurustella toisten potilaitten kanssa. Aamut alkoivat aamupalalla, sen jälkeen oli lääkkeiden jako, aamupalaveri ja pari kertaa viikossa aamujumppa. Sitten siinä oli joko terapeutin tai lääkärin tai omanhoitajan kanssa keskustelua. Lounaan jälkeen avautuivat harrastusmahdollisuudet ja niissä vierähtikin sitten nelisen tuntia, sitten oli taas ruokailu, iltapalaveri, iltapalapala ja iltatoimet. Oman jaksamisensa mukaan sai viettää vapaa-ajat, sai olla harrastusten parissa tai sitten vain levätä huoneessaan. Itse sai tehdä mitä tahtoi päivän aikana, sai käydä kaupungilla, ulkoilla mitä halusi vain tehdä, kunhan kuitenkin hoitohenkilökunnalle ilmoitti jos poistui talosta, että he eivät huolestuisi.

Vapaa-ajallani tein siellä käsitöitä paljon, kävin viikonloppuisin lomilla tai ystävien luona kylässä, minulla kävi vieraita. Ja kaiken tämän kannustuksella oloni koheni. En kuitenkaan hätäillyt poislähdöllä, ajattelin että lääkäri kyllä sanoo kun on se aika. Ja se aika koitti kahdeksan viikon kuluttua.

Voitko kuvitella! mieli oli haikea sieltä pois lähtiessäni, ajatellessani kaikkea sitä mitä olin tuona aikana siellä kokenu. Hyvin haikealla mielellä hyvästelin kanssani tekemisissä olleet ihmiset.

Siellä oli kodikasta ja turvallista tuntua. Se on todella hyvä paikka, sellaiselle ihmiselle joka sen suuntaista hoitoa tarvitsee. Minulla on pelkästään postitiivisia kokemuksia mielisairaalahoidosta. Se on kuin parasta täysihoitoa, kun vapaaehtoisesti on alusta alkaen mukana. Pakkohoitoon ja pakkopaitaan joutuvat vain sellaiset jotka taistelevat kaikkea hoitoa vastaan vaikka ovatkin hoidon tarpeessa.

Näin Lapin läänin mielisairaalassa. Suurkiitos kaikesta mitä sain siellä kokea. Muistan sairaalaa ja sen henkilökuntaa lämmöllä. Siitä on nyt kaksi vuotta kun minut kirjoitettiin sairaalasta ulos. Syyllisyyden tunne alkaa hellittää lääke ja terapia-hoidon vielä jatkuessa. Minulla on hoitavan lääkärin puhelinnumero johon voin soittaa jos siltä tuntuu.

Mene ihmeessä sairaalahoitoon, sillä tässä tilanteessa ajatellaan AINOASTAAN sinun parastasi. Sinulle annetaan lääkettä joka vain helpottaa sinun oloasi. Lääkityksesti ja hoitosi on sellaista että raivokohtauksia tuskin tulee. Sinä tahdot parantua ja hoitohenkilökunta tahtoo sinun parantuvat. He tekevät kaikkensa sinun eteesi, älä siis taistele vastaan. Ja kun noudatat hoito-ohjeita, huomaat pian että sinun on huomattavasti parempi olla. Sairaalahenkilökunta on ihanaa ja asiansa osaavaa, he tekevät kaikkensa meidän potilaittemme parhaaksi. Kuuntele heitä, ota lääkkeesi ajallaan niin huomaat pian olevasi se sama ihana ihminen, joka olit ennen sairastumistasi.

Kaikkea hyvää sinulle ja kaikkea hyvää mielisaairaalatyölle, kun mieli voi hyvin, kaikki voi hyvin.

Aikaisemmissa keskusteluissa tulikin lähes kaikki mahdollinen.

Omasta kokemuksesta voin sanoa,että ole hoitomyönteinen.Älä yritä tehdä vastarintaa tai muutenkaan juonitella.Itse menin lääkärin suosituksesta vapaaehtoisesti,mutta sitten ykskaks halusin pois.Kuten edellä kerrottiinkin hankaluuksia tuli. Jouduin suljetulle osastolle välittömästi.Yritin tehdä vastarintaa,mutta kullä niillä konstit on.

Mielisairaalassa on todella hyvä olla.Alku häpeästä kun selviää,niin kyllä kaikki sujuu hyvin.Aika voi tulla todellakin pitkäksi,jos ei käytä harrastus mahdollisuuksia.

Kyllä selviät.Kaikkea hyvää sulle.

jos masennus on todella paha etkä itse selviä, sitten en tiedä mitä sanoa, koska pahasti masentunut tuskin saa itsestään huolihdittua, nainen tietty voisi iskeä miehen itsestään huolehtimaan,
ne lääkkeet saattaa olla todella vaarallisia. jos sinne on pakko mennä, lähde karkuun. ota kaikki rahat mitä saat kokoon ja muuta mahdollisimman kauas ulkomaille, joissain kaupungeissa voi tehdä pimeää työtä papereittakin, koskaan et kummoista elämää siten tule saamaan, mutta parin vuoden päästä saatat jo voida (muualla, täällä ne paperit jo on) ottaa rehellistäkin työtä vastaan, katsovat että on se selvinnyt tähänkin asti, jos saavat tietää että sulla hullun paperit on,
sitten kun ne on, et voi mennä töihin (joten ei säästy millä poiskaan lähteä), tai pikemminkin et saa mistään töitä jne., lääkkeet voi aiheuttaa kaikenlaisia peruuttamattomia ongelmia, jopa hengenmenetyksen (ja kun niitä käyttää, muut huomaa sen käytön, ne "hullut" joita ihmiset väittää kaduilla näkevänsä, yleensä ne oireet tulee niistä lääkkeistä.

sairaalassa esim. minut ilman mitään syytä piikitettiin sänkyyn, joku siellä oli jossa ei mitään vikaa näyttänyt olevan, aina kun tuli ulos huoneestaan, veivät takaisin ja piikin ahteriin, paska haisi käytävällä pitkälle, onneksi huoneeni oli toisessa päässä, yksi kävi aineissaan toisten kimppuun, jne.

aina kun ulkopuolelta joku tuli, alkoivat mulle puhumaan, mikä lie taiteilija ja korjausporukoita siellä kävi, kun hoitajat oli sennäköisiä ettei niillä kaikki kotona ole. eikä ollutkaan. hakkasivat yhden potilaan syyttä kun tämä ei tahtonut mennä nukkumaan illalla määrättyyn aikaan ja antoivat lääkettä tälle jotta tämä nukkuu (mikä on hakkausta pahempi) jne.
huvitti teeveessä kun tunnettu psykiatri väitti että suurin osa naispotilaista joilla jokin tietty tauti oli (vai oliko se yleensä) olisi tulleet raiskatuiksi aiemmin. sääliksi kävi tietty niitä naisia, ensin raiskataan ja sitten siitä lääkkeillä vielä rangaistaan, vaikken uskonutkaan ihan täysin sitä (ehkä tulivat raiskatuiksi kun olivat olleet ensin lääkekuurilla ja siitä syystä tilassa jossa helposti joutuu hyväksikäytetyksi vaikka minkä taholta, aatteles kun joudut aineissa asioimaan viranomaisten luona ja ne lukee jostain papereista että sulla on hullun paperit) - huvitti lähinnä siksi että kun näki kun ne lääkärit ja hoitajat keksivät täysin järjettömiä tarinoita potilaista ja itse käyttäytyivät niin että kuuluisivat telkien taakse (lähinnä taas tarkoitan niitä lääkkeitä) ja lehdistä voi aina välillä lukea mitä jokin psykiatri tai hoitaja on tehnyt jne.

Itse olin nuorisopsykan osastolla masennuksen ym takia. Se oli sellanen vanha rivitalo, omat vaatteensa sai pitää päällä, kolme kertaa päivässä ruoat, terapiaa aina välillä, lopun aikaa voi hengailla muiden kans, katella telkkaa tai videoita, pelailla ym. Ei siinä mitään ihmeempää oo, jos oot koskaan ollu millään leirillä niin samanlaista, 1-3 hengen huoneita ja hoitsut yleensä kattoo että jos on joku tyyppi joka ei muiden kanssa tuu toimeen niin se sitten menee yksinään huoneeseen tai eri osastolle. Ei siinä oo mitää pahaa eikä pelättävää, yleensä itellä on vaan niin vaikeet fiilikset siinä vaiheessa että kaikki tuntuu pahalta.

Ja turha kenenkään tulla aukoon päätä että oon joku hullu, harvaa sellasta ihmistä löytyy maailmasta joka ei koskaan vähän skitsahtelis. Osasto on vaan paikka jossa yritetään selvittää sun asioita. Jos et oo psykoottinen tai kovin itsetuhoinen niin et kovin kauaa siellä oo, eikä kukaan laita lepareihin ellet tosissaan ala riehuun. Yleensä ne ei ees tykkää pitää ihmisiä osastolla kovin pitkään, vaan sen seurantajakson ja sitten jatkohoito yleensä vaan terapiaa ym. Huolet pois ja tsemppiä!

avo-osastolle jossa tod.näk. saat käyttää omia vaatteitasi ovesi ei ole suljettu mutta sinua hoidetaan !!!
Hoitoosi kuuluvat myös lääkkeet,terapia,lääkärin arviot tilastasi, asiaa tarkemmin tietämättä oletan että sinulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia ja lääkäri on näin katsonut että tilaasi voidaan parhaiten seurata valvotuissa olosuhteissa osastolla, sinulle tod.näk määrätään omahoitaja jonka kanssa voit päivittäin keskustella mieltäsi askarruttavista asioista myös peloistasi,osastoilla on valvotut olosuhteet ei sinulle siellä mitään pahaa tapahdu!

Kun viranomaiset alkavat juonitella kansalaista vastaan, he käyttävät hyväkseen ihmisten hyväuskoisuutta ja hölmöyttä koska väärinkäytös ei näin saa jälkikäteen kovin suurta huomiota ulkopuolisen silmissä, kukapa nyt tekisi numeron omasta hölmöydestään. Kaikki perustuu salailuun.

Kun pakkohoitopäätöstä ollaan tekemässä, asiasta ei tietenkään hiiskuta uhrille mitään, korkeintaan voi päätellä että jotain poikkeavaa on tekeillä.

Juonittelun huomaa lähipiirin omituisesta hiljaisuudesta kun joihinkin lähitulevaisuutta koskeviin kysymyksiin ei vastata mitään. Kun osastolle ollaan lähdössä uhrille puhutaan vain "pikku jutusta" ja jotkut saattavat olla surullisia ja hieman peloissaan ilman näkyvää syytä.

Osastolla peli on sitten jo menetetty, ovet menevät perässä kiinni ja uhri JULISTETAAN hallinnollisella päätöksellä hulluksi. Perusteet voi olla hyvinkin huterat. Psykologeilla ei ole kykyä järkevään keskusteluun psykologisen maalimankuvansa vuoksi, kuten kävi ilmi viime marraskuussa Jippiin terveyspalstalla aloittamassani viestiketjusta.

Mä olin pari kuukautta. Se on ihan toinenmaailma hölmöile aluksi ihan kunnolla. Leiki oikeen kunnon hullua niin mä tein. Varo putkaa mä jouduin kerran. Tai kokeile jos huolit. Nyt olen jo "siviilissä" ja yritän olla suht normaali. Ystävysty tutustu ihmisten sielunelämään aloita tupakan poltto ainakin sairaala jakson ajaksi siellä on parhaat jutut siellä tupakka huoneessa kaikki on lähes terveitä mutta kun astuu ulos käytävälle hups musta tuli taas hullu! Kokeilemisen arvoinen juttau kaikille ketkä uskaltaa...Ei muuta ku tsemppiä. Tietysti masennuksessa on kovin vaikea olla luova mutta yritä vapauttaa sisäinen tarzanisi ja kantele vaikka tauluja tai kuselattialle. saahan ainakin hoitsut puheenaihetta.

Tohtori Tolosen suosittelemia kalaöljyjä ei saa käyttää, vaikka maksaisit ite.