tonko teillä nuorilla

itse aloin olla masentunut joskus kahdeksannen luokan aikoihin, mutta lääkäriin uskaltauduin vasta kun olin "jo" 19 vuotias.. diagnoosi on pitkäaikainen masennus josta en ole vieläkään parantunut...

itse kärsin masennuksesta ja paniikkihäiriöstä eli ilmoitan kuuluvani kastiin.!

en tiedä sairastanko varsinaisesti masennusta, mut oon ollu nyt masentunu pari kolme vuotta. ja kärsin myös suhteellisen lievästä (?)paniikkihäiriöstä, mut mulla on kyllä lääkkeet molempiin... ja käyn myös nuorisopsykologin luona pari kolme kertaa kuukaudessa. ei vaan tunnu vielä auttavan, kai se pitäis lähtee itsestä se parantuminen... mut ei vaan jaksa. :(

No toi vitutus nyt on mulla ainakin suht normaalia, ja tapahtuu aika usein, jos nyt näin voi sanoo. No ei siis välttämättä päivittäin tai edes viikottain, mutta kuitenkin. Ja riippuu tietty miten sä määrittelet sen vitutuksen? kyllähän mä joka päivä kuitenkin vähän hermostun tai kettuunnun johonki asiaan, mut se menee sitten pian ohi. Suurempaa ja pidempiaikaista ketutusta on siis harvoin nykyään.

Yläasteelle tultuani musta tuli koulukiusattu. Sellanen vanhempi poikaporukka kiusas lähinnä mua, mutta siinä ohessa se kohdistu myös mun kavereihin. Se ja jokunen muu todellä ikävä juttu mitä mulle tapahtu 7. ja 8. luokien aikana sai mut masentumaan. Mä harkitsin jatkuvasti itsaria ja lähes joka ilta mä itkin. Mä itkin niin kauan, et mä nukahin. Jos mun piti vaikkapa lukee kokeisiin, mä en pystyny, koska mua itketti. Mä en todellakaan jaksanu koulua yhtään. Sitten 8. luokan aikaan, talvella tai keväällä, yritin jopa itsaria (siitä ei tiedä oikeestaan kukaan), mutta se ei kyllä ollu lähelläkään onnistumista. Hyvä niin, ettei onnistunukaan, koska nykyään mun on hyvä olla. Kiusaajat on poissa kuvioista, mulla on uusia kavereita ja elämä on mukavaa. Mä oon paremmin sujut itteni kanssa, mä hyväksyn itteni sellasena ku oon. Ja mun itsetunto on noussu. Koulussakin mä jopa osaan joten kuten viihtyä nykyään.

Eli mä nyt haluun sanoo kaikille, jotka on masentuneita ja surullisia, ja kenties harkitsee itsaria tai tekee muuten itelleen pahaa, jotta sais sen pahan olon pois. Älkää, rakkaat ihmiset, tehkö niin itellenne, älkääkä läheisille ihmisillenne! Siitä aiheutuu vaan enemmän tuskaa. Oma serkkuni teki noin puol vuotta sitten itsarin, ja se järkytti ja satutti aivan hirveesti kaikkia! Sekin sai mut ajattelemaan, että itsari ei oo koskaan se ratkaisu. Asiat kyllä selviää ja paranee ajallaan, täytyy vaan koittaa jaksaa odottaa, ja koittaa ajatella asioita erilailla. Ajatella asioita ilosemmin ja hyvässä mielessä, ni ne oikeesti alkaa näyttämään siltä. Ei jäädä pyörimään siihen tuskaan, vaan koittaa ponnistaa siitä ylös. Kyllä kaikki paranee ajallaan. Mä voin sen sanoo, koska mä oon sen kokenu.

Toivottavasti tästä oli jollekin apua ja rohkasua, toivottavasti tää kosketti jotain ja anto jollekin jotain ajateltavaa.

Mä toivotan oikein hyvää, ihanaa jatkoa kaikille! Koittakaa jaksaa, vaikka välillä tuntuu, että elämä potkiikin liian kovaa persuuksille. Nouskaa vaan aina ylös ja jatkakaa pää pystyssä matkaa! =)

Pientä masennusta ilmaantui tosa joskus aikaa sitte, siitä ei oo enää mitää jäljellä, ja paniikkikohtauksia tais olla pari.