Aloitetaan alusta,
ala-asteella olin luokalta niitä poikia joita
eivät tytöt katselleet vaikka toisin olisinkin
halunnut.
Yläasteella aika sama tilanne lukuunottamatta
muutamaa poikkeusta 9:llä luokalla.
Nyt 18 vuotiaana vieläkin saman tyyppinen
tilanne, mutta nyt huomaan, etten kovastikaan
haluaisi tyttöihin (tai tässä vaiheessa, naisiin)
pahemmin tutustuakaan. Tuntuu, että naiset
juoksisivat vain sen "pitkän, tumman,
huumorintajuisen, seksikkään ja lihaksikkaan"
perässä.
Tällainen tilanne saa miettimään, että mitä
pitäisi tehdä, normaalisti kohta pitäisi
nimittäin se tyttöystäväkin löytyä.
Olen tässä vuosien varrella huomannut, etten
todellakaan ole se puheliain tyyppi enkä myöskään
tumma enkä lihaksikas, tarkemmin ajatellen en
myöskään jaksa kunnolla ilahtua huumoristakaan.
Elämääni kuuluu nyt koulu, pari hyvää kaveria,
olut, talo jossa yksin asun sekä tietokone ja
auto.
Puistattaa.
Perjantaisin tekee mieli lähteä ihmisten
ilmoille, mutta harhakuva (?) naisista,
seurauksena ujous luo sulkeutuneisuutta eikä
seurusteluista taia sen takia tulla mitään.
Löytyykö maailmasta naista joka huolisi tällaisen
kummallisen miehenalun kaverikseen? Vai pitääkö
itse muuttua radikaalisti?
Jos elettäisiin 50 vuotta sitten niin tilanne
saattaisi olla toinen, mutta nykykään eletään
niin sosiaalista aikaa, että "huh" sanon minä.
Kommentteja, neuvoja?
ala-asteella olin luokalta niitä poikia joita
eivät tytöt katselleet vaikka toisin olisinkin
halunnut.
Yläasteella aika sama tilanne lukuunottamatta
muutamaa poikkeusta 9:llä luokalla.
Nyt 18 vuotiaana vieläkin saman tyyppinen
tilanne, mutta nyt huomaan, etten kovastikaan
haluaisi tyttöihin (tai tässä vaiheessa, naisiin)
pahemmin tutustuakaan. Tuntuu, että naiset
juoksisivat vain sen "pitkän, tumman,
huumorintajuisen, seksikkään ja lihaksikkaan"
perässä.
Tällainen tilanne saa miettimään, että mitä
pitäisi tehdä, normaalisti kohta pitäisi
nimittäin se tyttöystäväkin löytyä.
Olen tässä vuosien varrella huomannut, etten
todellakaan ole se puheliain tyyppi enkä myöskään
tumma enkä lihaksikas, tarkemmin ajatellen en
myöskään jaksa kunnolla ilahtua huumoristakaan.
Elämääni kuuluu nyt koulu, pari hyvää kaveria,
olut, talo jossa yksin asun sekä tietokone ja
auto.
Puistattaa.
Perjantaisin tekee mieli lähteä ihmisten
ilmoille, mutta harhakuva (?) naisista,
seurauksena ujous luo sulkeutuneisuutta eikä
seurusteluista taia sen takia tulla mitään.
Löytyykö maailmasta naista joka huolisi tällaisen
kummallisen miehenalun kaverikseen? Vai pitääkö
itse muuttua radikaalisti?
Jos elettäisiin 50 vuotta sitten niin tilanne
saattaisi olla toinen, mutta nykykään eletään
niin sosiaalista aikaa, että "huh" sanon minä.
Kommentteja, neuvoja?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei sun itseäsi pidä alkaa muuttamaan, koska eihän
se pitemmän päälle onnistuisi. Et jaksaisi vetää
sitä roolia loppuelämääsi, jos väärä ihminen
sitten rakastuisi sinuun roolisi takia.
Ja toisekseen, eihän sussa vikaa ole. Rohkaise
mielesi, äläkä nyhjää vaan kotona, koska eivät ne
naiset sieltä sinua hakemaan tule =)
Kun on oma itsensä, niin vetää puoleensa oman
laisiaan ihmisiä.
Mun jätkäkaveri on normaali noin 180 cm pitkä
poika, ei laiha ei lihava, ei ole treenannut
itseään jne... Ei harrasta mitään erityistä.
Mutta mulle just täydellinen jätkäkaveri, jota mä
rakastan! Ja jonka kanssa mä viihdyn, vaikka itse
olenki vähä joka paikassa mukana oleva tyttö.
Mä en itse ole mikään erityisen kauniskaan.
165/60 on mitat, sellanén aika tavallinen tyttö,
mutta jos "hänelle" kelpaan, niin olen täysin
tyytyväinen itseeni =)
Zemppiä elämässäsi =)
joo no mustakaa sun ei pitäis muuttuu, ainakaa
paljoo, ujous on ärsyttävä vaiva mut pitää vaan
yrittää ottaa rennosti ja ottaa vaan itteää
niskasta kiinni! hymyile vaan likoille joist oot
kiinnostunu ja jos saat hymyn takasin mee
rohkeesti juttelee! äläkä tosiaakaa ala esittää
mitää mitä et oikeest oo!!
ennen mä aina rakastuin "täydellisii" jätkii, mut
nyt mä vaan haluisin "tavallisen" jätkän.. Koska
yleensä ne "täydelliset" on ärsyttävän
itserakkaita, eikä niis ookaa paljoo muuta hyvää
ku ulkonäkö.. (en nyt kyl tarkota kaikkii tosi
hyvännäkösii, tiiän kyl kivoiki tyyppei!)
Tsemppiä, kyl mä uskon et sä löydät oman rakkaan
nopeemmin ku huomaatkaa! ;)
Rohkaisu on erittäin suuri kun sain todeta,
että toivoa on myös tällaisella äärimmäisen
rauhallisella ja mietteliäällä ihmisellä.
Uskon siihen, että kun hän, tuo "oikea" saapuu
kohdalle niin juttu ikäänkuin saattaisi jopa
edetä aika helposti, näin olen rakastuneilta
kavereilta kuullut homman käyvän.
Sitä odotellen,
hyvää syksyn jatkoa itse kullekin!
...että just nää kiiltokuvapojat,namut ja
kaikinuolin ulkosesti ihanat jäbät on
todellisuudessa luonteeltaan ihan muuta ku
odotit. ite mulla on keskiverto ulkonäkänen
kulta,mutta sillä on sitäkin ihanampi luonne.
anyway:luonne ratkasee ei ulkonäkö!ja PISTE!
Erittäin lohdullista kuulla.
Ilmeisesti tällainen mielipide syntyy
varsinaisesti myöhemmässä iässä.
Muistan varhaisvuodet jolloin se jätkä joka
sai aikaan eniten tuhoa, joka lintsasi eniten ja
joka oli myös haka jalkapalossa jne., oli myös
luokan suosituin.. Samoin luokan meikatuin ja
suulain tyttö käänsi vuorostaan poikien katseet.
Mielenkiintoinen asia.