Koko vampyyrihöskä putkeen...

Sudenmieli kirjoitti:

Sälekaihtimet kiinni. Vaatteita hujan hajan lattialla ja huonekalujen päällä. Pölyä ja likaa joka puolella, niin ja verta.
Veri oli kuivunutta, vanhaa. Anes kosketti sitä sormillaan, koitti saada siitä jotain irti. Päiviä, ehkä viikkoja vanhaa. Anes ei muistanut. Päivät kuluivat ohi niin nopeasti. Eihän ajalla ollut hänelle merkitystä.
Anes katseli ympäri asuntoa. Se oli pieni, kerrostalon toisiksiylimmässä kerroksessa. Seinät olivat ohuet, kaikki alakerran äänet kuuluivat hänen asuntoonsa. Kaikki se elämä. Kaikki ne ihmiset.
Ei. Anes Puristi kätensä nyrkkiin, upotti kyntensä lihaansa, kunnes laiha veri alkoi valua lattialle. verta. Hänen vertaan mutta verta kuitenkin. Anes nuoli kämmentään, kirpeä maku täytti kaikki hänen aistinsa. Se ei ollut hyvää verta, ei niin voimakasta kuin ihmisillä. Mutta verta silti.
Jossain alemmassa kerroksessa itki lapsi. Olikohan jo yö? Anes ryömi ikkunalle, kurkisti kaihdinten lomasta. Ulkona oli pimeää, katuvalot loistivat kuin tähdet. Valo koski hänen silmiinsä, mutta ei yhtä pahasti kuin auringon valo.
vapisten Anes nousi, puki ylleen puhtaampia vaatteita. Violetti toppi, punertava minihame. hiukset olivat likaiset ja takussa, mutta ei sitä pimeässä kukaan näkisi.
Ovesta ulos, hissiin ja kun hissi kolahti alakerrokseen suoraan kadulle. Hän yritti olla ajattelematta Rakennuksen ihmisiä. Hän joisi jossain muualla, ei täälä. Siitä oli niin kauan kun hän viimeksi oli juonut.
Kadulla kukaan ei katsonut häntä. Miksi olisi. Hän ei erottunut mitenkään naapuruston asukkaista. Huonomainen paikka kun oli, kaikki alkoholisteja,narkkareita. Niin ja vampyyreita.
Neonvalot välkkyivät baarin oven yläpuolella, houkutteli ihmisiä sisään. Kuin hyönteisiä.
Anes katseli baarin kulmalla, katseli ihmisiä. Veri haisi nahan läpi, sumensi hänen aivonsa.
Ei. taas se järjen ääni. Lopeta tämä. Juo. Ei. Juo. Ei.
Anes kääntyi pois, puri huuleensa kun pakko oli jotain purra. Jano oli kova. Niin jano.
Anes kääntyi ja katosi varjoihin. Tänään hän ei joisi. Ei muuta kuin rottien verta.
***************
Anes kääntyi sivukujalle, käveli kohti punertavaa tiilirakennusta. Rakennus ei eronnut mitenkään ympäröivistä taloista muuten kuin värillään, ei kulttejä, ei osoitekilpiä. Vain muutama tiesi rakennuksen olevan lääkärin vastaanotto.
Ulko-oven takana oli suuri halli, jossa ei ollut muuta kuin pieni vastaanotto tiski, joka oli ympäröity panssarilasilla. Anes hymähti. Ikäänkuin se suojelisi paljoakin nälkäisen vampyyrin raivolta.
Tiskin takana istui nainen, nainen joka toi Anesin mieleen kuivaluumun. Ikäänkuin joku vampyyreistä olisi jo imenyt hänet kuivaksi.
Kuivaluumu vilkaisi Anesia kerran, ja tuuppasi sitten varausnumeron pienestä aukosta pöydän ja lasin välissä. Anes otti lapun ja käveli sisään seinustalla olevasta ovesta.
Käytävä johon Anes astui oli valkoinen, ei hohtavan valkoinen vaan ennemminkin likaisen valkea, ikäänkuin joku olisi sotkenut sen eikä kukaan saanut sitä puhtaaksi millään ihmetököteilläkään mitä ostos-tv:ssä myydään. Käytävän seinustoilla oli rivi mustia tuoleja, joista kaksi oli varattu. Tummiin vaatteisiin pukeutunut isokokoinen mies nojasi päätään seinään ja hengitti raskaasti. Punaisista huulista ja harmaasta ihonväristä Anes tiesi että mies ei ollut juonut aikoihin, ja mietti näyttikö hän samalta. Toisessa tuolissa, mahdollisimman kaukana miehestä, vapisi poika, iältään korkeintaan kuusitoista. Tuore uhri, Anes ajatteli eikä osannut sääliä. Hän ei enää muistanut miltä sääli tuntui.
Aika kului matelemalla. Tunnin odotuksen jälkeen käytävän päässä oleva ovi aukeni ja nainen hoippui ulos. Hän oli vetänyt takkinsa hupun päähänsä eikä hänen kasvojaan näkynyt, vaikka mitä väliä sillä oikeastaan oli. Anes ei välittänyt toisista, vaikka useimmilla Vampyyreillä olikin tiukka joukkohenki. Mutta ei hänellä, tai muilla tohtorin asiakkailla. Luopioilla.
Ääni komensi seuraavaa sisään. Poika melkein juoksi, veti oven perässään kiinni. Hetkeä myöhemmin huoneesta kantautui itkua, ulinaa, joka olisi saanut kenen tahansa ihmisen itkemään itsekkin. Mutta ei Anesia.
Äänet vaimenivat ja lopulta poika poistui, punasilmäisenä, vapisevana, puristi kädessään ruskeaa paperipussia. Anes tiesi vallan hyvin mitä pussissa oli.
Mies katosi huoneeseen. Kului taas tunti. Sitten toinen, ja melkein kolmaskin ennenkuin mies astui ulos ja harppoi käytävää takaisin vastaanotto aulaan. Oli Anesin vuoro.
Tohtorin työhuone oli pieni mutta siisti. Kaksi lasiovista kaappia, työpöytä, tohtori tuoleineen ja tuoli potilaalle, ja tuoretta verta veripussissa roikkumassa tohtorin takana. Heidän koetinkivensä.
Anes istui ja tuiotti tahtomattaankin veripussia. Tohtori ei ollut tyhmä. Jos hän olisi liikahtanutkaan pussin tai miehen suuntaan, tämä olisi epäröimättä ampunut hänet pistoollilla jota piti ensimmäisessä lipaston laatikossa. Ei, tohtori ei ollut tyhmä.
Tohtori katsoi Anesia tummien kulmiensa alta.
-Siitä onkin jo aikaa.
Jo vain. Melkein puoli vuotta. Anes ei kuitenkaan vastannut. Mitä väliä sillä olisi?
-Minä tahdon lääkkeeni.
-Tietysti, tohtori sanoi aivan kuin asia olisi ollut sillä selvä, mutta kerroppa Anes, olenko minä sinusta tyhmä?
Anes huokaisi. Ei tietenkään. He olivat tunteneet toisensa melkein kuusi vuotta, tohtori ja hän. Mies oli etsinyt vapaaehtoisia uuteen kokeeseensa. Vampyyreista vaarattomia kansalaisia, tai jotain sellaista. Anes oli ollut silloin koukussa moneen asiaan, vereen ja huumeisiin enimmäkseen. Tohtori oli luvannut pakotien. Parannuksen. Mikä idiootti hän olikaan ollut.
-Mistä minä tiedän käytätkö tällä kertaa kuurin loppuun? Tohtori kysyi puhuen yhä ystävällisellä äänellä.
-Anna lääke. Anes tiesi raivostuvansa kohta. Mies kiusasi häntä, yritti saada hänet rukoilemaan pelastusta, olla Jumala hänelle.
Tohtori hymyili ja vilkaisi veripussia olkansa yli.
-Haluaisit taatusti tuosta, etkö vain, olet ihan sen näköinen. Milloin olet viimeksi juonut, muistatko?
Tietysti hän muisti. Kolme viikkoa ja kolme päivää sitten. Iskenyt miehen discosta ja mennyt hänen kotiinsa, rakastellut tätä ja juonut nautinnon hetkellä. Mies ei ollut kuollut. Hän oli juonut sen verran kuin tiesi olevan turvallista miehelle, vaikka olisi tahtonut enemmän. Mies ei taatusti muistaisi mitään, niin juovuksissa hän oli ollut, vaikka eihän Anes tiennyt, eikä enää juuri kiinnostanut. Nyt häntä harmitti ettei ollut juonut kyllikseen, vaikka mies olisikin kuollut siihen.
-Pari viikkoa, Anes vastasi lopulta.
Tohtori nyökkäsi. Hän kumartui, piti katseensa Anesissa, veti esiin ruskean paperipussin.
-Kahden viikon lääke. Ja minä toivon näkeväni sinut uudestaan kahden viikon kuluttua.
Anes hymyili kyynisesti. Lääke sai hänet koukkuun, pakotti saamaan lisää, ja samalla se houkutteli juomaan verta. Ei tulosta ilman tuskaa, oli joku sanonut. No, Tuskaa oli ainakin, mutta ei tuloksia.
Anes nousi ja poistui katsomatta taakseen, ei katsonut edes Kuivaluumua, vaikka nainen narisi jotain.
Poistuessaan kohti asuntoaan, piiloon auringon tieltä, hän vannoi tappavansa ensiksi nuo kaksi verenhimoonsa, jos lääke ei tehoaisi. Sittenpä Tohtorikin näkisi millaista se on.
*****************************
Samuel inhosi yövuoroja. Pienessä, 24 tuntia auki olevassa ruokapaikassa oli harvoin "kunnon" asiakkaita. Suurin osa oli juovuksissa, kuten nyt, ja Samuel toivoi ettei joutuisi jälleen kerran siivoamaan ranskalaisia jotka eivät itsepintaisesti suostuneet menemään alas asti, vaan päätyivät ruokalan lattialle eillisten herkkujen kera.
Joe oli kassalla, eikä töissä ollut ketään muuta heidän lisäkseen, eikä enempää olisi tarvittukaan. Samuel mietti oliko paikassa ollut koskaan ruuhkaa.
-Kaksi hampurilaista, Joe, joka oli palvellut muutamaa teini-ikäistä, hihkaisi, ja hymyili tekopirteästi asiakkailleen. Samuel lisäsi pari pihviä pannulle, eikä kiinnittänyt mitään huomiota oven aukeamisen ja sulkemisen ääniin, asiakkaiden puheisiin tai Joen myyntipuheisiin. Häntä väsytti, ja kuuli vain lihan tirinän...
-Aiotko sinä polttaa ne pihvit, saatana?!
Samuel hätkähti. Joen kasvoilla oli raivon irvistys, ja hetken Samuel harkitksi hänen lyömistään. Hetki meni ohi, Joe syöksyi Samuelin ohitse kaapimaan kärventyneitä pihvejä roskiin.
-Sori. Taisin nukahtaa.
Joe vilkaisi häntä murhaavasti.
-Painu myymään. Sinun vuorosi. Ja muuten, tyttöystäväsi tuli taas.
Samuel pyörähti ympäri. Takimmaiseen pöytään oli ilmestynyt nuori nainen. Samuel veti syvään henkeä ja kysyi olkansa yli Joelta
-Se tavallinenko?
-Jep.
Samuel kaivoi esiin voileipätarvikkeet ja valmisti nopeasti kolmikerroksisen kalkkunavoileivä, ruokalan erikoisevään, kuten Joe sitä ylpeästi nimitti. Hän asetti sen lautaselle, kaatoi lasiin maitoa ja lähti kuljettamaan niitä kohti pöytää. Mennessään hän tarkkaili naista. Hän oli todella outo ilmestys. Nainen ilmaantui aina silloin tällöin, tilasi erikoisleivän ja lasin maitoa, istui tuntikausia tuiottamassa niitä ja häipyi koskematta ruokiin. Muut työntekijät sanoivat saavansa hänestä kylmiä väreitä, mutta Samuelista hän oli kiinnostava. Hän oli mennyt möläyttämään sen kerran, ja siitä asti kaikki olivat kutsuneet naista hänen tyttöystäväkseen.
Mutta nyt naista ei ollut näkynyt aikoihin. Ja ulkonäöstä päätellen hänellä oli mennyt aika huonosti. Iho oli kalpea, hitusen harmahtava, huulet loistivat tummanpunaisina, silmien alla olivat tummat varjot. Hiukset roikkuivat suorana olkapäille, vaatteet olivat likaiset ja aika paljastavat, kuten Samuel huomasi lähetyessään. Violetti toppi roikkui lysähtäneenä ja liian isona, hame oli repeillyt. Samuel laski lautasen hänen eteensä.
-Ole hyvä.
Nainen nosti katseensa. Se oli ensimmäinen kerta kun hän oli katsonut ketään suoraa silmiin, yleensä vain tuiotti pöytää tai annostaan. Samuel huomasi hämmästyksekseen ettei voinut kääntää katsettaan pois noista silmistä. Ne olivat tummat, kajaalit olivat levinneet, mutta nissä oli jotain muutakin.
Nälkää.
Kuin nainen olisi ahminut häntä silmillään.
Se oli puistattavaa, mutta Samuel ei voinut kääntyä pois.
-Mikä sinun nimesi on?
-Samuel. Samuel ei tajunnut puhuvansa.
-Haluatko tulla asunnolleni tänään?
-Työni loppuvat kahdelta.
Nainen nyökäsi. Sitten hän kääntyi tuiottamaan lautastaan.
Samuel palasi pää pyörällä tiskin taakse. Mitä ihmettä hän oli mennyt tekemään?
Kaksi tuntia kului hiljaisesti. Asiakkaat katosivat, vain tyttö jäi. Kello tuli kaksi, ja Samuel tajusi hämärästi seisovansa ovella naisen kanssa.
-Tule. nainen käveli hänen ohitseen, katua pitkin, katosi pimeään.
Samuel tiesi että hänen seuraamisensa muuttaisi kaiken. ehkä hän halusikin kaiken muuttuvan. Hän ei tiennyt, ei jaksanut ajatella. Hän veti syvään henkeä ja seurasi naista tämän astellessa päättäväisesti eteenpäin. Seurasi kohtaloaan.

***************************
Anes avasi asuntonsa oven, työnsi miehen sisään ja sulki oven tiukasti. Asunnossa oli pimeää, hyvä niin, ettei sotku näkynyt. Anes oli yrittänyt siivota, mutta paikka oli silti kuin kaatopaikka.
Anes osoitti sohvan tummaa hahmoa ja komensi miestä istumaan. Hän katseli kuinka mies kompuroi pimeässä.
-voisitko laittaa valot?
Anes ojensi kättään ja sytytti sohvapöydällä olevan, asunnon ainoan lampun. Lamppu ei valaissut juuri mitään, hohti vain himmeää valoaan. Sekin sai silti Anesin räpyttelemään silmiään ja hän mietti miksi ihmeessä oli edes hommannut kirotun kapineen.
Hän istui miehen viereen sohvalle ja tarkasteli tätä. Hiukset olivat värjätty punaiseksi ja nostettu piikeiksi geelillä. Hänen vaatteensa olivat kuten miesten yleensä, mukavan näköiset. Farkut ja valkoinen villapaita. Paidan kaulus oli avara, ja paljasti kaulan. Anes nuolaisi huuliaan.
Mies näytti aina vaivautuneelta. tai mies ja mies. Varmaan vasta reilu kaksikymppinen, nuorukainen sopisi paremmin. Mutta olihan Aneskin nuori. Tai oli ollut kuollessaan.
Ehkä hänen pitäisi käskeä mies matkoihinsa. Ja ottaa lääke. Tohtorin luona käynnistä oli jo kaksi päivää. Hän oli pitkittänyt lääkkeen ottoa, tiesi mitkä tuskat sen mukana tulivat. Ja nyt hän oli tuonut miehen asuntoonsa. Eivätkä he tulleet sinne kuin yhtä tarkoitusta varten.
Anes nojasi lähemmäs, painoi huulensa miehen poskea vasten. Mies, Samuel, henkäisi ja nojasi taaksepäin.
-Minä en edes tiedä nimeäsi.
-Onko sillä väliä?
Ei ollut. He suutelivat, Anes kietoi kätensä miehen olkapäille. Hänen huulensa hyväilivät huulia, poskea, hän kutitti kielellään miehen korvaa. Hän laskeutui alemmas, kohti kaulaa, tunsi veren sykkivän valtimossa, eikä voinut enää odottaa...
Kipu iski Samueliin ja hän kiljaisi, tuuppasi naisen pois päältään. Ellei Anes olisi ollut nälkäinen ja heikko, hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Nyt Anes kuitenkin vierähti sohvalta lattialle, vetäytyi sykkyrään ja alkoi nyyhkiä. Itkeä hän ei enää osannut, joten hän ulisi, piti samanlaista ääntä kuin pelokas koira.
Samuel pyyhkäisi kaulaansa, ja hänen sormensa punertuivat vereen. Haava ei kuitenkaan tuntunut pahalta. Hän kumartui katsomaan naista.
Nyt se on loppu. Anes ei pystynyt nousemaan, nälkä sai hänet sairaaksi, keikutti huonetta. Hän näki vain vaivoin miehen kumartuneen yllensä.
-Auta, auta minua.
Tapa, vie kipu pois. Päästä minun tästä helvetistä. Anesin teki mieli huutaa, muttei saanut enää ääntä kurkustaan. Mies voisi tappaa hänet. Tappaisikin. Tumma pimeys nieli hänet ja toi painajaiset.
Samuel henkäisi. Enää ei ollut mitään epäilystä siitä mikä naista vaivasi. Hän näki selvästi pidentyneet kulmahampaat, tummina hänen verestään.
Jos hän olisi ollut järkevä, viisas, hän olisi etsinyt terävän esineen ja tappanut naisen. Mutta jostain syystä Samuel ei halunnut.
Hän nousi, ja alkoi tutkimaan asuntoa. Asunnossa oli vain kaksi huonetta, olohuone ja pieni ovella eristetty makuuhuonen, johon mahtui vain sänky ja pieni yöpöytä. Keittiö oli olohuoneen nurkassa, pelkkä syvennys jossa oli hella, kaapit ja jääkaappi. Vessa oli onnettoman kokoinen, pelkkä pytty ja allas, mutta ei peiliä. Ei tietenkään, Samuel muistutti itseään. Vampyyreilla ei ole peilikuvaa.
Hän palasi naisen viereen. Tämä hengitti raskaasti ja näytti huonolta. Hetken epäröityään Samuel nosti hänet syliinsä ja raahasi makuuhuoneeseen, peitteli vuoteeseen ja varmisti että ikkunan verhot olivat kiinni.
Hän sulki oven ja telkesi sen kiinni. Hän otti naisen laukusta avaimet (eikä laukussa muuta ollutkaan) ja irtoitti toisen niistä, pisti omaan taskuunsa ja laittoi toisen avaimen takaisin. Sitten hän sammutti valon, lähti ja lukisti oven mennessään.

****Mies oli tumma ja komea, ja Anesin mieleen tuli mustalaisten ennustukset. Mies kumartui pyödän yli
-Mennäänkö jonnekkin mukavampaan paikkaan?
Miehen kuiskaus oli pehmeä kuin silkki, eikä Anes voinut vastustaa.
He hoippuivat ulos ravintolasta, mies kietoi kätensä Anesin hartioiden ympäri ja tuki tämän kulkua. Anes oli juonut ihan liikaa.
Mies ohjasi Anesin kadulta syrjäiselle kujalle, eikä Anes pitänyt sitä ihmeellisenä. Hänellä oli aivan liian mukavaa.
Mies työnsi Anesin vasten talon seinää, suuteli ahnaasti huulille, kouri. Anes vastasi hiukan hämillään. Kukaan ei ollut ennen suudellut häntä niin. Kuin yrittäisi imeä hänen sielunsa.
Miehen huulet liikkuivat kaulalle, ja sitten, odottamatta tuli kipu. Anes parahti, mutta mies oli häntä isompi ja vahvempi, painoi hänet tiukemmin seinää vasten. Kipu kaulalla yltyi sietämättömäksi, Anes ei voinut kuin huutaa.
Kipu laantui, muuttui sykkiväksi. Anesia alkoi heikottaa. Koko keho meni turraksi. Hän ei tuntenut enää jalkojaan. Miehen hengitys tuntui kuumalta hänen kaulallaan, hän kuuli lipovan, imevän ääneen joka inhotti häntä.
Hän ei nähnyt enää, maailma pimeni joka kerta kun mies imi hänen vertaan sisäänsä. Kaikki oli epäselvää, äänet, tuntemukset. Hän upposi pimeään, hukkui. Pimeä. Kylmä...
Anes veti henkeä, päästi huudon. Oli pimeää, mutta hän näki silti. Hän makasi vuoteellaan, verhot olivat kiinni. Joku seisoi ovensuussa, katseli häntä. Se mies ruokalasta. Samuel
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx
Samuel nousi hissiin ja painoi numeronappulaa. Hissi lähti liikkeelle nytkähtäen, ja Samuelin ajatukset lähtivät harhailemaan.
Hän oli käynyt aamulla ilmoittamassa Joelle tekevänsä enää vain päivävuoroja. Sen jälkeen hän oli mennyt ostoksille, ostanut pöytälamppuja, hedelmiä, ilmanraikastimia. Hän oli varmaan hullu. Miksi hän välitti mokomasta perkeleestä? Mitä se hänelle kuului?
Mutta semmoinen Samuel oli aina ollut. Hän oli hoitanut eläimiä, lapsiakin teini-iässä. Toiset olivat haukkuneet häntä homoksi. Minkä hän sille mahtoi että piti toisten auttamisessa ja hoitamisessa?
Samuelin vanhemmat olivat lääkäreitä. Kenties se johtui siitä. Samuelin kaksi iso-veljeä olivat vanhemmille täydellisiä. Toinen seurasi vanhempiensa jälkiä lääkäriksi, toinen taas lakimieheksi. Ja Samuel? Hänestä tuli puuseppä.
se oli ollut aikamoinen shokki. Hän piti auttamisessa? Miksei hän lukenut lääkäriksi?
Samuel ei halunnut vain hoitaa ja unohtaa. Hän halusi tietää mitä tapahtui auttamilleen ihmisille sen jälkeen. Olla osa heidän elämäänsä. Kuten Vikin.
Hän oli törmännyt Vikiin melkein kaksi vuotta sitten, ja oli juuri täyttänyt 21. Viki oli ollut myymässä itseään kadunkulmalla. Samuel kutsui hänet kotiinsa kahville. Selvisi että Viki tarvitsi rahaa yöpaikkaan. Hän jäin yöksi Samuelin sohvalle ja yö venyi viikoiksi ja kuukausiksi. Viki oli 17, ja karannut kasvattivanhempiensa luota. Hän ja Samuel sopivat hyvin yhteen, heillä oli samanlainen huumorintaju, ja kumpikin ymmärsi toista. Melkein kaksi vuotta he olivat eläneet yhdessä. Eräänä päivänä Viki saapui kalpeana kotiin, istutti Samuelin tuoliin ja kertoi. Hän oli ollut raskaana, mutta oli juuri teettänyt abortin.
Samuel ei tiennyt mitä ajatella. Lapsi oli hänenkin. Eikö Viki ollut ajatellut kysyä häneltä?
Helvetti, Viki huusi, se oli hänen kehonsa, ja hän päätti halusiko kantaa 9 kuukautta lasta. Hän ei halunnut lasta, hän halusi elää.
Viki lähti samana iltana.
Samuel oli loukkaantunut. Hän olisi halunnut lapsen, ja huolehtinut siitä Vikin puolesta. Eikö Viki ollut luottanut häneen sen vertaa että olisi kertonut?
Hissi kolahti oikeaan kerrokseen. Samuel kaivoi avaimen taskustaan, työnsi sen oikeaan oveen ja astui sisään.
ilma oli tunkkainen, joten Samuel avasi hiukan ikkunaa. Hän suihki ilmanraikastetta ympäriinsä, keräili vaatteita kasalle. Hedelmät hän laittoi tyhjänä ammottavaan jääkaappiin. Jääkaappi ei ollut päällä, joten Samuel laittoi sen käyntiin. Hän oli juuri työntämässä yhden lampun johtoa pistorasiaan kun kuuli huudon.
Hän avasi varovasti makuuhuoneen oven. Nainen heittelehti vuoteessa, näki ilmeisesti painajaista. Nainen kiljahti taas, ja jäi haukkomaan henkeään. Hitaasti hänen silmänsä aukenivat, ja kääntyivät tuiottamaan Samuelia raivon vallassa.
Hetkeen kumpikaan ei puhunut.
-Tuo minulle lääkkeeni, nainen sanoi lopulta.
-Mitkä lääkkeet?
-Ruskeassa pussissa, keittiössä.
Samuel sulki oven mennessään, koskaan ei voisi olla liian varma.
Pussi lojui unohdetun näköisenä keittiösyvennyksessä, ja hän kurkisti sen sisään. Putkiloita kellertävää nestettä ja ruiskuja.
Samuel palasi makuuhuoneeseen. Nainen makasi yhä paikallaan.
-Käytkö sinä päälle?
-näytänkö siltä että jaksaisin?
Nainen todella näytti heikolta. Vain tummissa silmissä paloi raivo. Samuel astui lähemmäs.
-Tässä
-En minä jaksa laittaa sitä itse, sinun täytyy.
Samuel ihnosi piikkejä. Hän vilkaisi putkiloita.
Nainen tuiotti kylmästi vuoteelta.
Samuel kaivoi ruiskun ja yhden putkilon esiin, ja Anesin neuvojen mukaisesti täytti ruiskun. Hän ruiskautti ilmakuplat ulos kuten lääkärisarjoissakin.
-Mikä sinun nimesi on? Samuel kysyi samalla kun laskeutui polvilleen vuoteen viereen.
-Anes
Samuel tarttui Anesin oikeaan käteen, ja työnsi neulan suoneen.
***********************

Kouristukset tulivat saman tien, kun lääke pääsi hänen suoniinsa. Anes tunsi miehen hätkähtävän vierellään ja pomppaavan lattialle. Hän puri huuliinsa kouristusten aikana, tunsi kitkerän veren valuvan kurkkuunsa tuoden hiukan helpotusta janoon. Taas se alkoi.
Lopulta hän rentoutui, kouristukset lakkasivat, ja hän jäi makaamaan henkeään haukkoen hikisiin lakanoihin kietoutuneena. Jostain ilmestyi käsi joka pyyhkäisi likaiset hiukset pois hänen kasvoiltaan.
-Oletko kunnossa?
Anes täytti keuhkonsa ilmalla, tunkkaista, paksua ilmaa.
-se johtuu vain lääkkeistä, Anes vastasi viimein. Huone pyöri vielä, joten hän puristi silmänsä kiinni.
-Mihin se auttaa?
Helvettiäkö se uteli, menisi pois ja antaisi hänen kuolla, tai vielä parempaa, kuolisi, jotta hän voisi imeä kaiken ihanan veren...
-Sen pitäisi viedä verenhimo poies, Anes vastasi lopulta. Miten ohuelta ja heikolta hänen äänensä kuullostikaan.
-Auttaako se?
-Näyttääkö se siltä?
Anes avasi silmänsä. Mies seisoi sängyn vieressä, kumartuneena hänen ylleen. Hetken Anes oli varma näkevänsä sykkivän valtimon hänen kaulallaan.
Mies hätkähti, ja nousi kiireesti pystyyn.
-Haluatko jotain? äänessä kuulsi pelko, mutta se oli kätketty taitavasti huolen alle. Anes käänsi päänsä pois.
-Vain verta.
-Eikös lääkkeen pitänyt...
-niin piti! Anes huudahti.
-Sen piti tehdä niin paljon, mutta se saa vain haluamaan lisää verta, eikä sen käyttöä voi lopettaa, koska siihen jää koukkuun!
Mies seisoin hetken vilkuillen epäröiden ovelle ja sitten taas häneen. Anes näki epäröinnin muuttuvan pättäväisyydeksi, kun mies katsoi häneen.
-Odota.
Mies katosi keittiöön ja Anes kuuli kolinaa. Kohta mies ilmestyi takaisin kädessään puukko, likainen ja ruostunut.
Nyt minä kuolen, Anes ajatteli ja ajatus toi hänelle hetken helpotusta. Mies istui sängyn reunalle ja Anes sulki silmänsä odottaen iskua suoraa sydämmeen.
Iskua ei kuitenkaan tullut.
Sen sijaan Anes tunsi huulillaan jotain kosteaa.
Verta.
Anes avasi suunsa ja tunsi rautaisen maun, avasi silmänsä ja katsoi ihmeissään miestä. Mies oli viiltänyt peukalonsa tyveen, eikä verta tullut paljon, mutta Anes tarttui käteen ja nuoli haavaa.
mies veti kätensä pois.
-Minä autan sinua, hän sanoi ja katsoi Anesia silmiin, Mutta vain jos sinä annat minun auttaa.
Anes veti kasvoilleen hymyn. Tietysti. Tietysti.

*******************
Seuraavat viikot olivat Samuelin elämän oudoimmat. Hän kävi omassa asunnossaan vain harvoin, vaihtamassa vaatteita tai hakemassa tavaroita. Yöt hän vietti Anesin asunnossa, päivisin kävi töissä. Usein hän ihmetteli miten ihmeessä hän jaksoi, sillä hän nukkui enää muutaman tunnin yössä.
Aamulla ennen lähtöään hän telkesi makuuhuoneen oven, jossa Anes yleensä nukkui päivät. Illalla tullessaan hän avasi oven, ja yhdessä he istuivat pimeässä, puhuivat välillä, tai olivat vain.
Samuel pelkäsi. Se oli luonnollinen reaktio kun tiesi olevansa vampyyrin seurassa. Hän oli varuillaan, vältti kääntämästä selkäänsä naiselle, koitti vältellä semmoisia puheenaiheita jotka eivät vampyyrille sopineet.
Anes ei pitänyt järjestelystä, mutta ei valittanut. Päivät hän yleensä nukkui, joten lukkojen takan oleminen ei sinänsä ollut ongelma, vaikka muutaman kerran hän olikin raivoissaan hakannut ovea, saamatta sitä kuitenkaan auki, niin heikko hän oli. Kukaan ei tullut vaikka hän huusi keuhkonsa rikki raivoaan, sillä kerrostalon asukit eivät pistäneet nenäänsä toisten asioihin. Anesista oli toisaalta mukavaa että hänestä huolehdittiin. Samuel toi hänelle ruokaa, lihaa yleensä, joskus hedelmiäkin joita hän ei kuitenkaan syönyt. Liha meni alas helpommin, ja hän söi sen yleensä raakana, vaikka Samuel kielsi. Hän otti lääkkeensä, vaikka hän ei tiennyt auttoiko se sen paremmin kuin ennenkään. Hän halusi yhä verta, mutta ei tarvinnut sitä enää elääkseen. Samuel kävi hakemassa Tohtorilta lisää ainetta kun se loppui.
Eräänä iltana, kun he molemmat istuivat mitään puhumatta pimeässä, Samuel esitti sen kysymyksen johon hän kaikkein vähiten halusi vastata.
-Miten sinusta tuli vampyyri?
Anes veti henkeä. Tuskaiset muistot vyöryivät hänen ylleen, tukehduttivat.
-Ei sinun ole pakko kertoa, Samuel kiirehti sanomaan kun näki Anesin ilmeen, Mutta sinun on pakko joskus luottaa johonkin.
-onko?
Samuel ei vastannut. Hetken Anes pureskeli kynttään ja alkoi sitten tahtomattaan puhua.

Hän rakasti juhlimista. Usein hän käytti myös aineita, koska niistä tuli mukava olo, ja hän saattoi hetkeksi unohtaa. Selvinpäin häntä aina hävetti, ja hän toivoi olevansa kuin sisarensa, syntynyt äidiksi. Katkerana hän mietti mahtaisiko hän koskaan olla niin hyvä äiti, kuin hänen sisarensa oli jo 16 vuotiaana synnytettyään esikoisensa. Iltaisin hän ei kuitenkaan ajatellut, hän vain juhli, ja niin hän kohtasi sen miehenkin. Mies houkutteli hänet mukaansa, ja sitten oli vain kipu, kipu ja pimeä, jonka hän ei odottanut koskaan loppuvan...
Kun Anes tajusi seuraavan kerran jotain, hän huomasi kauhukseen makaavansa arkussa. Jotenkin hänen onnistui kaivautua ulos, mutta muistikuvat olivat sekavia, eikä hän osannut sanoa varmaksi muuta kuin sen että mies oli häntä odottamassa.
Miehen nimi oli Razael. Se kuullosti Anesista ihan naisen nimeltä, mutta mies oli ollut itse siitä ylpeä. Hän oli ottanut Anesin mukaansa, vienyt piemään loukkoon jota oli kutsunut kodikseen, selittänyt Anesille mikä hän oli, miksi hän oli tullut, kuin se olisi ollut suurikin kunnia.
Razael oli ottanut Anesin mukaansa ja vienyt hänet discoon, pyytänyt mukaansa nuoren tytön ja saattanut hänet pimeälle kadulle. Kauhuissaan Anes oli katsellut kuinka mies mursi tytön niskan yhdellä kädellä, ja repinyt kurkun auki hampaillaan. Hän oli pakottanut Anesin juomaan, ja kauhukseen hän huomasi pitävänsä siitä. Siitä asti he olivat yhdessä tappaneet ja juoneet.
Anes ei kuitenkaan kestänyt sitä. Hän sekosi, ja Razael kuljetti hänelle huumeita jotka veivät todellisuuden hetkeksi pois. mutta vain hetkeksi. Razael ruokki häntä, toi aineita, mutta vampyyrin kärsivällisyys ei kestänyt pitkälle. Hän jätti Anesin, ja valmisti itselleen uuden naisen, ja niin Anes jäi yksin.
Anes ei tiennyt miten monta vuotta oli kulunut, ei miten oli ne kuluttanut. Hän muisti vain yöt ja punaisen veren, haavekuvat ja painajaiset.
Ja sitten tuli Tohtori. Kuin enkeli. Hän tarjosi parannusta, ja epätoivoissaan Anes tarttui siihen. Lääke rauhoitti, mutta vain hetkeksi. Se sai verenhimon niin suureksi, että käyttö oli pakko lopettaa ja juoda, kunnes Anes tajusi jääneensä lääkkeeseen koukuun. Hän alkoi taas ottamaan sitä, ja sama juttu toistui. Kerta toisensa perään. Ja tässä hän oli nyt.

Samuel oli istunut hiljaa koko tarinan ajan. Nyt hän liikahti, katsoi Anesiin katse niin sääliä täynnä että hänen teki mielensä repiä silmät irti ja syödä ne.
-Minä en tiennyt sen olevan sellaista, Mies sanoi hiljaa,
-Sinä et tiedä mistään mitään!
Mies näytti loukkaantuneelta ja hän nousi katsoen Anesia tiukasti.
-Minua väsyttää.
Anes nousi ja käveli tottelevaisesti makuuhuoneeseen. Ovi kolahti kiinni ja hän kuuli kuinka se teljettiin. Viisas mies.
Anes heittäytyi sängylle. Joka ilta herätessään hän vannoi että tänään mies kuolisi. Joskus hän ei voinut muuta kuin kuunnella miten veri kohisi miehen suonissa vahvana. Himo oli suurta, mutta silti hän ei koskaan tehnyt mitään. Anes vakuutti itselleen sen johtuvan siitä, että veri maistuisi paremmalta mitä kauemmin odotti.
Totuus oli kuitenkin se, että Anes oli aina ollut riippuvainen jostain; Huumeista, Razaelista, verestä ja lääkkeistä.
Ja nyt Samuelista.

*************************

Samuel seisoi ovella ja tuiotti nukkuvaa naista. Unessa hän näytti niin erillaiselta, elävältä... Ihmiseltä.
Samuel kääntyi, sulki oven perässään. Anes oli nukahtanut aamulla. Enää pari tuntia ja hän heräisi taas, eikä Samuel tiennyt oliko hän peloissaan vai odottavainen. Ehkä molempia. Kunhan Anes heräisi hän kertoisi päätöksensä. Hän toivoi että Anes ymmärtäisi.
Kului reilu tunti. Aurinko alkoi vajota kerrostalojen taakse, värjäten taivaan veren punaiseksi. Anesin huoneesta kuului ääniä. Nopeasti Samuel nousi, veti verhot kiinni. Ilta-aurinkokin oli vaarallinen.
Anes ilmestyi ovelle, katsoi miestä ja istui sanaakaan sanomatta. Hän näytti nyt erillaiselta kuin ennen, iho ei enää ollut niin kalpea, hiukset olivat puhtaat. Terve, Samuel ajatteli. Vaikka Anes kyllä sanoi ettei paranisi koskaan.
Samuel istui naisen viereen, kumartui lähemmäs.
-Anes...
Nainen nosti katseensa. Samuel epäröi hetken. Katse oli niin ilmeetön. Sitten hän rohkaisi itsensä, veti henkeä ja jatkoi
-Minä tiedän mitä sinä varmaan ajattelet minusta tämän jälkeen, mutta... Minä taidan rakastaa sinua ja haluan olla vampyyri!
Anes tuiotti hetken ja puhkesi sitten nauruun, kuivaan, läpitunkevaan nauruun. Samuelia puistatti.
-Et sinä rakasta minua, Anes kähähti, sinä vain haluat niin saatanasti hoivata jotakin että kuvittelet rakastavasi.
-Rakastan, oikeasti. Samuel tarttui anesin kylmään käteen.
-ehkä nyt. Ehkä oikeasti, Anes kuiskasi ja näytti äkkiä surulliselta, mutta kunhan olet astunut pimeyteen ei nykyisillä tunteillasi ole mitään merkitystä.
Samuel nielaisi.
-Etkö sinä sitten... minua...
-En minä tiedä mitä tunnen, Anes henkäisi, kaikki muuttuu kun on kuollut. Ehkä joskus elävänä olisinkin rakastanut... nyt sinä olet vain oveni selviytymiseen, ilman sinua minä kuolisin. Riippuvainen. Ehkä se sitten on sinusta rakkautta jos oikein haluat.
Samuel silitti Anesin kättä.
-Etkö sinä halua että minä olisi luonasi aina?
-Haluan. Mutta enemmän minä haluan että pysyt tuollaisena, olet onnellinen, elävä... Anes huokaisi, katsoi pois.
-Sinä vihaisit sitä myöhemmin, hän jatkoi hiljaa, kuolemaa, verenpunaisia ajatuksia. Sinä kärsisit enkä minä halua sitä sinulle.
-Sehän on minun päätökseni, Samuel vastasi.
Anes vältteli hänen katsettaan. Kun hän puhui hän puhui niin hiljaa että Samuel tuskin kuuli.
-Ja olisistko sinä todella valmis siihen kipuun ja kärsimykseen vain minun vuokseni? Uhraisit perheesi ja itsesi pidemmän elämän vuoksi joka on pelkkää varjoja ja kuolemaa?
Samuel tarttui Anesin leukaan, pakotti tämän katsomaan silmiisä.
-Entä sinä? Oletko sinä valmis torjumaan ainoan joka siihen vapaaehtoisesti haluaa? Aioitko elää pimeässä ikuisesti... yksin?
Ulkona tähdet syttyivät yksitelleen pimenevään yöhön, vaikkei niitä saastepilviltä voinut nähdäkkään. Yö oli täynnä salaisuuksia.

Loppu

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä