Oletteko tavanneet menneisyyden haamuja? Jos
olette koskaan kokeneet mitään vastaavaa, ja
mieluiten ehkä selvinneet siitä ulos onnellisena,
järjissään, tai edes hengissä... kaipaisin..
niin, noh... en oikeastaan neuvoja koska tuskin
kuitenkaan noudattaisin niitä, mutta ehkä lähinnä
muiden kokemuksia että tietäisin etten ole
ainoa/yksin/friikki.
Minun tarinani meni jotakuinkin näin.. :
Aloittelin seurustelua ihanan tyttösen kanssa
joka sitten humalapäissään (ei riitaa...
huom... ) olisi harrastanut seksiä
yhteisen "ystäväni kanssa" mutta kaverin peli
meni lakkoon. Vannoivat eeti voi selittää kun ei
itsekään ymmärrä ja viina vei jne jne. Olisin
jättänyt, ja jättäisin, jos olisin oikeasti niin
vahva ihminen että voisin sen tehdä vaikka tyttöä
rakastankin... en vain ole, eli en jättänyt ja
tuskin jätänkään. Tuntuu vaan että siitä
muistosta ei pääse eroon kulumallakaan, voi jospa
edes en olisi nähnyt sitä itse. JA koko ajan
tuntuu kuin olisin ainoa josta tuntuu pahalta ja
että koko muu maailma pitää huonoa oloani täysin
epäoikeutettuna. Niin... tosin nyt sitten ihan
muista aiheista puhuttaessa tyttöpieni puhui
itsensä pussiin ja selitti aivan tosissaa kuinka
hän ei ikinä tee humalassakaan mitään vahingossa,
vaan aina on se kontrolli ja oma päätös mukana.
Nämä ajatukset tappavat minut.... heikko kun olen.
Nyt kun menemme ulos saman porukan kanssa niin
kaikki näyttäytyy minulle mustien lasien läpi.
Kun hän tanssii poikapuolisten kaveriensa kanssa
muutaman hitaan tanssin katselen sitä ja
haluaisin vain kuolla pois, kun meillä on
erimielisyyttä, se syvällinen keskustelu käydään
entisen heilan kanssa, ja puolet ajasta on kuin
minä olisin... niin... ihan kuin olisin nykyisenä
poikaystävänä pudonnut astetta kaveria
etäisemmäksi.
Jotta kaikki ei menisi nyt ihan ristiin,
mainitsen vielä että kun olemme kahden on kaikki
kaunista. Melkeinpä itseasiassa kauneinta.
Viihdymmä toistemme seurassa, puhumme asioista,
ja kaikki yleisesti ottaen kahdenkesken tapahtuva
toiminta on mitä parhainta.
Mutta ulkomaailma tekee kaikesta rumaa.
Joku varmaankin miettii miksi kirjoitan tänne?
En kaipaa apua sen kummemin kuin mitä alussa
mainitsin, mutta olen ihmisenä semmoinen jonka on
aivan pakko puhua jollekin. Ja koska ainoa jolle
ehkä olisin voinut (siis... niin... ehkä...)
harkita puhuvani on se jonka kanssa tyttö oli
minua pettämässä, olen luonnollisesti nykyään
hyvin paljon puhumassa seinille ja itselleni.
Voi... miksi minun pitää tietää rkastavani tuota
tyttöä? Jos en olisi varma, olisi asialla hieman
toinen sävy, tai itseasiassa sillä tuskin olisi
sävyä enää lainkaan.
olette koskaan kokeneet mitään vastaavaa, ja
mieluiten ehkä selvinneet siitä ulos onnellisena,
järjissään, tai edes hengissä... kaipaisin..
niin, noh... en oikeastaan neuvoja koska tuskin
kuitenkaan noudattaisin niitä, mutta ehkä lähinnä
muiden kokemuksia että tietäisin etten ole
ainoa/yksin/friikki.
Minun tarinani meni jotakuinkin näin.. :
Aloittelin seurustelua ihanan tyttösen kanssa
joka sitten humalapäissään (ei riitaa...
huom... ) olisi harrastanut seksiä
yhteisen "ystäväni kanssa" mutta kaverin peli
meni lakkoon. Vannoivat eeti voi selittää kun ei
itsekään ymmärrä ja viina vei jne jne. Olisin
jättänyt, ja jättäisin, jos olisin oikeasti niin
vahva ihminen että voisin sen tehdä vaikka tyttöä
rakastankin... en vain ole, eli en jättänyt ja
tuskin jätänkään. Tuntuu vaan että siitä
muistosta ei pääse eroon kulumallakaan, voi jospa
edes en olisi nähnyt sitä itse. JA koko ajan
tuntuu kuin olisin ainoa josta tuntuu pahalta ja
että koko muu maailma pitää huonoa oloani täysin
epäoikeutettuna. Niin... tosin nyt sitten ihan
muista aiheista puhuttaessa tyttöpieni puhui
itsensä pussiin ja selitti aivan tosissaa kuinka
hän ei ikinä tee humalassakaan mitään vahingossa,
vaan aina on se kontrolli ja oma päätös mukana.
Nämä ajatukset tappavat minut.... heikko kun olen.
Nyt kun menemme ulos saman porukan kanssa niin
kaikki näyttäytyy minulle mustien lasien läpi.
Kun hän tanssii poikapuolisten kaveriensa kanssa
muutaman hitaan tanssin katselen sitä ja
haluaisin vain kuolla pois, kun meillä on
erimielisyyttä, se syvällinen keskustelu käydään
entisen heilan kanssa, ja puolet ajasta on kuin
minä olisin... niin... ihan kuin olisin nykyisenä
poikaystävänä pudonnut astetta kaveria
etäisemmäksi.
Jotta kaikki ei menisi nyt ihan ristiin,
mainitsen vielä että kun olemme kahden on kaikki
kaunista. Melkeinpä itseasiassa kauneinta.
Viihdymmä toistemme seurassa, puhumme asioista,
ja kaikki yleisesti ottaen kahdenkesken tapahtuva
toiminta on mitä parhainta.
Mutta ulkomaailma tekee kaikesta rumaa.
Joku varmaankin miettii miksi kirjoitan tänne?
En kaipaa apua sen kummemin kuin mitä alussa
mainitsin, mutta olen ihmisenä semmoinen jonka on
aivan pakko puhua jollekin. Ja koska ainoa jolle
ehkä olisin voinut (siis... niin... ehkä...)
harkita puhuvani on se jonka kanssa tyttö oli
minua pettämässä, olen luonnollisesti nykyään
hyvin paljon puhumassa seinille ja itselleni.
Voi... miksi minun pitää tietää rkastavani tuota
tyttöä? Jos en olisi varma, olisi asialla hieman
toinen sävy, tai itseasiassa sillä tuskin olisi
sävyä enää lainkaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Menneisyyden haamuja?
Ah, kyllä olen kohdannut.
Niin palavan tulisesti rakastamani tyttö kyllästyi iänikuiseen jankutukseen, ja
jätti minut. Sattui helvetin paljon, mutta ei mennyt kuin muutama kuukausi, niin
todellakin tajusin, että:"eihän se ollutkaan se oikea!".
Joka suhteessa on välillä ongelmia/pysyvät ongelmansa, mutta ei se ole
todellakaan mikään toimiva suhde, jossa oma sydämesi vuotaa verta, ei tod!
Usko minua, minä tiedän!
Pakotie koko suhteesta:Et pysty jättämään naistasi(en pystynyt minäkään), joten
kaivat väkisellä totuuden ulos hänestä. Älä tyydy huonoihin/jo kuultuihin/sinua
tyydyttämättömiin selityksiin. Jos nainen ei ymmärrä sinua, vaan suuttuu, olisi
sinun aika nostaa kytkintä perkeleen nopeasti! Ehkä hän tosin sitä ennen jättää
sinut, mutta sehän onnenpotku vasta onkin.
Hyvä mies:Onnesi on muualla, kuin tässä suhteessa!
Voi... se kuulostaa noin sanottuna niin, niin,
niin helpolta ja juuri siltä miten sen itsekin
ajattelin...
Tai siis ajattelen aina kun olen muualla kuin
tyttöseni seurassa. Kasvotusten... on niin paljon
vaikeampaa olla laskelmoiva ja ajatella
järkevästi.
En silti aio loputtomiin olla ja ihmetellä
tapahtumia puolittaisena sivustakatsojana. Oolen
ennenkin jo luvannut itselleni etten enää tee
kompromisseja sydämen asioissa, joten... aika
näyttää...
Välistä vaan tuntuu niin tietämättömältä ja
pieneltä. Ihan kuin ei olisi itse valtuutetu
kykeneväksi tekemään näin suuria päätöksiä...
Kiitoksia kuitenkin...
mut olen muija, ja jätkäni petti mua entisen
muijansa kanssa, ei sekstaillut, mutta kaikkea
muuta kyllä... tapahtuneesta on jo puoli vuotta,
muuta yksin ollessani tämä tulee väkisinkin
mieleeni. No kylläkin jätkäni on meinannut jättää
minut kolme kertaa tämän kyseisen exänsä takia,
mutta aina on valinnut minut.
MÄ kuulun knas niihin heikkoihin ihmisiin, jotka
rahastavat niin paljon kultaansa, ettei pysty
jättämään häntä. Voisin olla paljon onnellisempi
yksin, tai jonkun toisen kanssa, mutta en uskalla
jättää jätkääni. Entä jos en olekkaan
onnellisempi, vaan vielä surullisempi ja
masentuneempi kuin nyt?
Meillä on myös se onkelma, että yhdessä jos
olemme jossain bailaamassa tai saunaillassa tai
jossakin vain, niin jätkäni ei huomaa minu. Olen
monesti bileissä joutunut monelle kaverilleni
selittelemään, että ollaan me vielä yhdessä,
vaikkei se siltä näytäkkää. Eikä meillä mitään
riitaa ole... mielestäni se on suhteellisen
noloa. Jätäni ei flirttaile toisten kanssa
oikestaan, mutta jos muija änkeää seuraan, niin
ei se sille kerro etttä on varattu ennenkuin jos
mä satun paikalla tai se sattuu kysymään asiaa.
Ja se muutenkin käyttäytyy aina kuin olisimme
kavereita tai emme tuntisi lainkaan....
Ei sulla sattuis olemaan mitään vinkkejä miten
elää tämän kanssa?
En halua jätkääni jättää.... pitää vain oppia
elämään "hänen tapojensa mukaan"
...olen ehkä se huonoin tässä aiheessa antamaan...
Tekisi toisaalta mieleni kehottaa olemaan
tekemättä kompromisseja jne. Mutta sitten
toisaalta enkös ole juuri itse kyseisiä
kompromissja tekemässä... Kuulostaa nimittäin
aivan samalta. Kun ulos mennään ei minua ole
olemassa ja kukaan ei tiedä että olemme yhdessä
ja kukaan ei edes osaisi päätellä sitä käyttäen
villeintä mielikuvitustaankaan.
Järki sanoo että ei semmoisen kanssa pitäisi
opetella vain elämään... olkoonkin siten vaikka
toisen tapojen kunnioittamista... ja en
itseasiassa tiedä miten se olisi edes
mahdollista. Monesti tuntuu että ei se nyt niin
vaikeaa olekaan, mutta sitten sitä kohtaa vaikka
siellä iänikuisessa ravintolassa jonkun yltiö-
söpön tuttavapariskunnan jotka ovat aivan
liimaantuneita toisiinsa koko illan ja aivan
avoimestijumaloivattoisiaan.
Silloin taas mieli huokaa hiljaa, ja...ja...
Ehkä sun kannattaisi olla parempi ihminen kuin
minä... ja sanoa miehelles että miettii mikä
sille on oikeasti tärkeää?
Mutta, kuten sanottua... minä - Neuvojana?
Huono ajatus.