Kaikki elämässä tuntuu menneen pieleen. En luettele vastoinkäymisiäni, niitä on riittänyt. Viimeiseksi minut irtisanottiin.
Kuitenkin olen muutama vuosi sitten löytänyt ihanan miehan ja ajattelimme hiljalleen, että perustaisimme perheen. Ensin hankittiin kissa ja katsottiin, miten sen kanssa pärjää.
Nyt on yritetty reilu vuosi lasta ja tiedetään jo, että (ainakin) miehessä on vikaa. (Minua ei sitten enää niin tutkittu - ainakaan vielä.) Koeputkihedelmöitys ainoa tapa saada lapsi.
Sitten kissa sairastui ja kuoli. Minua repii niin mieletön tuska. Vaikka tiedän, ettei tämä ole pahinta kaikesta, niin olen niin, niin mieli maassa. Olen huolissani tulevista iskuista. Muistan liian hyvin, miten edellisen vuoden aikana itkin joka kerta kuukautisten alkaessa epämääräisen pelon vallatessa mieltä yhä enemmän.
Ostin ennen varsinaista vauvan hankintaprojektia kirjan raskaudesta ja lapsen saannista. Mielessä kävi, että ehkä emme saakaan lasta, eikö kannattaisi ostaa se sitten, kun tietää. Ei, huusi mieleni, ei niin paljon huonoja asioita voi tapahtua minulle. Ei kaikki voi aina mennä pieleen. Sitten työnsin ajatukset sivuun, lakkaa aina ajattelemasta pahinta, käskin itseäni.
Nyt luulen, että kaikki iskut on todella suunnattu tänne päin. Että koeputkihedelmöitykset ei onnistu, uusia aikoja ei ole ajossa... jne. Ikääkin alkaa jo olla. Niin en taida niitä hoitojakaan saada sitten saada.
Minua itkettää myös rahatilanne. Olen työtön ja mieheni saa pientä palkkaa. Näin kyllä pärjäämme, mutta käsittääkseni hoidot maksavat tajuttomasti. Tarvitsisimme niin paljon muuta, että raivostuttaa, jos joutuu laittamaan uuden keittiön tai puolet autoon säästetyistä rahoista hoitoihin, joilla ei ole mitään takuuta onnistua. Menee iäisyys, ennen kuin saamme rahat säästettyä takaisin. Olin säästänyt kaiken itseasiassa vauvanhoito tarvikkeisiin: sänkyyn, sitteriin, syöttötuoliin, jne. Tuntuu kuin minut ryöstettäisiin. Että minulta vietäisiin nykyisyys ja tulevaisuus.
Miksi toiset saavat lapsia ilmaiseksi? Tiedän kyllä, että jokaisesta, joka joutuu hoitoihin tuntuu enemmän tai vähemmän, miksi minä? Silti - eikö mitään kohtuutta ole? Kaksi parasta kaveria ja veljen vaimo on raskaana. Niillä on varaa miettiä, että ostetaanko kultaisia vai hopeisia hammastikkuja.
Jos hoidot onnistuukin, niin eikö varmasti tule keskenmeno tai kätkytkuolema. Se sopisi, kun kissakin meni, juuri kun siihen oli tottunut, osasi sen tavat ja oli aivan hurmaantunut siitä.
Minä en jaksa tätä todellisuutta. Minä en halua enää vastoinkäymisiä. En tiedä enää, onko lapsi edes tärkeä, tärkeää on vain se, että minulta on jälleen ryöstetty toiveet, viety matto jalkojen alta, taaskin joudun luopumaan jostakin, mitä kovasti haluaisin, onko tällä kidutuksella mitään loppua?
Anteeksi. Oli pakko purkaa mieltä jonnekin. Ehkä joskus tuntuu paremmalta. Joskus on pinna tiukalla, kun on vain odotettava, on valmistauduttava katastrofiin uusiin katastrofeihin...
Kuitenkin olen muutama vuosi sitten löytänyt ihanan miehan ja ajattelimme hiljalleen, että perustaisimme perheen. Ensin hankittiin kissa ja katsottiin, miten sen kanssa pärjää.
Nyt on yritetty reilu vuosi lasta ja tiedetään jo, että (ainakin) miehessä on vikaa. (Minua ei sitten enää niin tutkittu - ainakaan vielä.) Koeputkihedelmöitys ainoa tapa saada lapsi.
Sitten kissa sairastui ja kuoli. Minua repii niin mieletön tuska. Vaikka tiedän, ettei tämä ole pahinta kaikesta, niin olen niin, niin mieli maassa. Olen huolissani tulevista iskuista. Muistan liian hyvin, miten edellisen vuoden aikana itkin joka kerta kuukautisten alkaessa epämääräisen pelon vallatessa mieltä yhä enemmän.
Ostin ennen varsinaista vauvan hankintaprojektia kirjan raskaudesta ja lapsen saannista. Mielessä kävi, että ehkä emme saakaan lasta, eikö kannattaisi ostaa se sitten, kun tietää. Ei, huusi mieleni, ei niin paljon huonoja asioita voi tapahtua minulle. Ei kaikki voi aina mennä pieleen. Sitten työnsin ajatukset sivuun, lakkaa aina ajattelemasta pahinta, käskin itseäni.
Nyt luulen, että kaikki iskut on todella suunnattu tänne päin. Että koeputkihedelmöitykset ei onnistu, uusia aikoja ei ole ajossa... jne. Ikääkin alkaa jo olla. Niin en taida niitä hoitojakaan saada sitten saada.
Minua itkettää myös rahatilanne. Olen työtön ja mieheni saa pientä palkkaa. Näin kyllä pärjäämme, mutta käsittääkseni hoidot maksavat tajuttomasti. Tarvitsisimme niin paljon muuta, että raivostuttaa, jos joutuu laittamaan uuden keittiön tai puolet autoon säästetyistä rahoista hoitoihin, joilla ei ole mitään takuuta onnistua. Menee iäisyys, ennen kuin saamme rahat säästettyä takaisin. Olin säästänyt kaiken itseasiassa vauvanhoito tarvikkeisiin: sänkyyn, sitteriin, syöttötuoliin, jne. Tuntuu kuin minut ryöstettäisiin. Että minulta vietäisiin nykyisyys ja tulevaisuus.
Miksi toiset saavat lapsia ilmaiseksi? Tiedän kyllä, että jokaisesta, joka joutuu hoitoihin tuntuu enemmän tai vähemmän, miksi minä? Silti - eikö mitään kohtuutta ole? Kaksi parasta kaveria ja veljen vaimo on raskaana. Niillä on varaa miettiä, että ostetaanko kultaisia vai hopeisia hammastikkuja.
Jos hoidot onnistuukin, niin eikö varmasti tule keskenmeno tai kätkytkuolema. Se sopisi, kun kissakin meni, juuri kun siihen oli tottunut, osasi sen tavat ja oli aivan hurmaantunut siitä.
Minä en jaksa tätä todellisuutta. Minä en halua enää vastoinkäymisiä. En tiedä enää, onko lapsi edes tärkeä, tärkeää on vain se, että minulta on jälleen ryöstetty toiveet, viety matto jalkojen alta, taaskin joudun luopumaan jostakin, mitä kovasti haluaisin, onko tällä kidutuksella mitään loppua?
Anteeksi. Oli pakko purkaa mieltä jonnekin. Ehkä joskus tuntuu paremmalta. Joskus on pinna tiukalla, kun on vain odotettava, on valmistauduttava katastrofiin uusiin katastrofeihin...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olen kokenut irtisanomisen ja lastakin on yritetty kohta vuosi. Onneksi potkut tuli aikaisemmin eikä "vauvaprojektin" aikana, muuten en varmaan olisi jaksanut.
Meillä on myös noita karvaisia lapsia ja ajatuskin siitä, että niistä pitää jonain päivänä luopua, tuntuu pahalta.
Toivon sinulle todellakin voimia ja jaksamista. Pitäkää miehenne kanssa toisistanne hyvää huolta.
...kurjalta. Mutta mietipä omaa asennetta asioihin? Et uskalla unelmoida. En tarkoita että tarvitsisi mennä postiiivisen ajattelun kursseille, mutta luulen että keskusteluapu olisi tarpeen. Voisit kysyä terveysasemalta. Elämä ei ole tosiaankaan oikeudenmukaista, mutta toivo on se joka pitää ihmisen "hengissä".
Olen sitä mieltä, että oma terveytesi ja mielialasi on nyt tärkein hoitaa, jotta olet valmis ottamaan vauvan vastaan. Pelkkä vauva ei takaa onnellisuutta elämään!
Tsemppiä!
Minä sairastan vaikeaa endoa, enkä ole yrityksistä huolimatta tullut raskaaksi. Monta viikkoa saattaa mennä että voin elää "normaalia" elämää miettimättä koko lapsettomuusasiaa, mutta sitten tulee se pohjaton paha olo kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se on niin syvää surua, vihaa ja raivoa, etten koskaan ole kokenut moista. Sitten sitä miettii, että loppuuko se ikinä ihan oikeasti, vai onko se aina tällaista oravanpyörää... Sitä toivoo, että tulisi raskaaksi luonnollisesti, en ole ollenkaan halukas hormonihoitoihin. Sitten jostain saan aina voimaa jatkaa eteenpäin. Yleensä tilanne on sellainen, että olen tyytyväinen itseeni työssä tai harrastuksen parissa, eli olen saavuttanut jotain. Minua auttaa myös ajatus siitä, että kaikella, myös tällä, on oma, tärkeä tarkoituksensa, vaikken sitä itse ainakaan juuri nyt ymmärrä. Mutta tilanteeni on siinä kohtaa tismalleen samanlainen, että ystäväpiirissä on monta (tällä hetkellä viisi) naista raskaana ja yksi on juuri synnyttänyt. Tuohon em. joukkoon kuuluu kaksi parasta ystävääni. Aina ei tiedä, miten niitä äitiysjuttuja jaksaa kuunnella. Tai että tajuaako kukaan, miltä minusta tuntuu, sillä tilanteeni ei suinkaan ole tuntematon ystävilleni. Kamalaa on miettiä sellaista asiaa, mihin ei yksinkertaisesti ole vastausta: Miksi juuri minä??? Voimaa ja jaksamista sinulle ja kaikille muille kohtalotovereille!