tsemppiä teille kaikki yh-äidit.
miten rehellisesti ottaen suhtaudutte ex-miehenne/lastenne isän uusiin kunppaneihin?
onko hänellä itsellään (uudella naisella) lasia, vai onko hän lapseton? ovatko he suunnittelemassa tai jo hankkineet yhteisen lapsen ex-miehenne/lastenne isän kanssa.
mikä oli eronne syy? muut seikat, vai se, että tämä uusi nainen "tuli väliinne"?
ovatko ex-miehenne eron jälkeiset suhteet kestäneet? onko itsellänne ollut uusia suhteiota ja jos, niin millaisia? (kesto, hyväksyikö uusi mies lapset jne,...)
olette miehen lasten äiteinä aina kakkossijalla lasten jälkeen näiden miesten elämässä. olisitteko sopeutuneet itse uutena kumppanina vastaavaan asetelmaan, jos teillä ei olisi lapsia "omasta takaa"?
miten tulette toimeen ex-miehen nykyisen kumppanin kanssa ja miten olette pärjänneet tämän ex-uusien kanssa?
minkä ikäisiä olette olleet mennessänne yhteen lastenne isän kanssa ja missä vaiheessa olette hankkineet lapset? minkä ikäisiä olette nyt?
ymmärrättekö mahdollisen uuden kumppanin naiiviutta ja mahdollista sopeutumattomuutta lapsiinne?
uusista kumppaneista jokainen ymmärtää sisimmässään, että lapset ovat etusijalla ja tahdomme parhaamme mukaan ymmärtää ja hyväksyä kaiken siihen liittyvän. se on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa! vaikeaa on pystyä omassa tunnemyräkässä järkevään ajatteluun ja empatiaan lasten ja ex-vaimon puolesta.
kiitos, jos vaivauduitte vastaamaan. itse erosin jo kumppanistani, jolla oli lapsia ja exä. koin vaikedet liian suuriksi, mutta jotenkin haluan yhä oppia tiedostamaan niitä omia puutteitani, miehen puutteita, ex-vaimon puutteita jne,...
kunnioitus ex-vaimoa kohtaan on olemassa. tämä on lasten äiti ja ansaitsee paikkansa -juuri lasten tähden.
ero tuottaa aina taloudellisia vaikeuksia (yleensä kummallekin osapuolelle) ja ymmärrän äärimmäisen hyvin miltä tuntuu jäädä yksn lasten kanssa. rahakaan ei korvaa sitä vastuunjakoa ja toisen aikuisen läsnäoloa. monen elämä on varman eron myötä parantunut laadussaan, mutta se alkutaival on varmasti ollut rankkaa. eromasennuksen aikana on pitänyt yksin kantaa vastuu lapsista, sietää miehen "toilailuja" ja tmä on saattanut tuntua myös välinpitämättömältä (sehän on rakkauden vastakohta). on täytynyt lasten takia selvitä taloudellisesti (lapsia hankittaessa asiat ovat olleet yleensä kunnossa ja toimeentulo laskettu ja jaettu kahden ihmisen kesken), vaikka se on ollut vaikeaa jne,...
vain elämänkokemusta rittävästi omaavat äidit/ex-puolisot ehkä kykebnevät ymmärtämään sen, että lapseton nainen on vielä naiivi. jo raskaushan kasvattaa henkisesti vastuuntuntoisemmaksi ja nimenomaan lapsen eta tavoittelevaksi. uudet(varsinkin lapsettomat) kumppanit ovat hyvin itsekeskeisiä ja huomionhaluisia jne,...
kysymys on kuitenkin inimillisyydestä.
rakastan yhä ex-kumppaniani. tiedän, että tämä tulee jatkossakin elämään itseän nuorempien naisten kanssa (kuten minäkin olin). toivon, ettö tämä osaisi tukea uutta puolisoaan siten, että tämä kokisi olevansa osa perhettä. en vain usko siihen (miesten ikuinen lapsellisuus ja itsekeskeisyys). tavallaan haen nyt keinoja onnistua autamaan tulevaa uutta kumppania siinä, mihin en koskaan itse kyennyt. tarvitsen evästystä (jota voin jakaa myös miehelle) kaikkiin niihin asoihin, joiden kautta uuden kumppanin on helpompi ymmmrtää ex-puolisoa, lasta ja miestä.
kaikki me loppujen lopuksi ajattelemme aina lasten etua, emmekä omaamme. jokainen järkevä aikuinen tiedostaa lapse viattomuuden ja syyttömyyden vanhempien vastoinkäymisiin.
voimia ja jaksamista ja kiitos.
ps.uusi läppis ja siksi lukuisat kirjoitusvirheet. sormituntumaa vaikea löytää.
miten rehellisesti ottaen suhtaudutte ex-miehenne/lastenne isän uusiin kunppaneihin?
onko hänellä itsellään (uudella naisella) lasia, vai onko hän lapseton? ovatko he suunnittelemassa tai jo hankkineet yhteisen lapsen ex-miehenne/lastenne isän kanssa.
mikä oli eronne syy? muut seikat, vai se, että tämä uusi nainen "tuli väliinne"?
ovatko ex-miehenne eron jälkeiset suhteet kestäneet? onko itsellänne ollut uusia suhteiota ja jos, niin millaisia? (kesto, hyväksyikö uusi mies lapset jne,...)
olette miehen lasten äiteinä aina kakkossijalla lasten jälkeen näiden miesten elämässä. olisitteko sopeutuneet itse uutena kumppanina vastaavaan asetelmaan, jos teillä ei olisi lapsia "omasta takaa"?
miten tulette toimeen ex-miehen nykyisen kumppanin kanssa ja miten olette pärjänneet tämän ex-uusien kanssa?
minkä ikäisiä olette olleet mennessänne yhteen lastenne isän kanssa ja missä vaiheessa olette hankkineet lapset? minkä ikäisiä olette nyt?
ymmärrättekö mahdollisen uuden kumppanin naiiviutta ja mahdollista sopeutumattomuutta lapsiinne?
uusista kumppaneista jokainen ymmärtää sisimmässään, että lapset ovat etusijalla ja tahdomme parhaamme mukaan ymmärtää ja hyväksyä kaiken siihen liittyvän. se on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa! vaikeaa on pystyä omassa tunnemyräkässä järkevään ajatteluun ja empatiaan lasten ja ex-vaimon puolesta.
kiitos, jos vaivauduitte vastaamaan. itse erosin jo kumppanistani, jolla oli lapsia ja exä. koin vaikedet liian suuriksi, mutta jotenkin haluan yhä oppia tiedostamaan niitä omia puutteitani, miehen puutteita, ex-vaimon puutteita jne,...
kunnioitus ex-vaimoa kohtaan on olemassa. tämä on lasten äiti ja ansaitsee paikkansa -juuri lasten tähden.
ero tuottaa aina taloudellisia vaikeuksia (yleensä kummallekin osapuolelle) ja ymmärrän äärimmäisen hyvin miltä tuntuu jäädä yksn lasten kanssa. rahakaan ei korvaa sitä vastuunjakoa ja toisen aikuisen läsnäoloa. monen elämä on varman eron myötä parantunut laadussaan, mutta se alkutaival on varmasti ollut rankkaa. eromasennuksen aikana on pitänyt yksin kantaa vastuu lapsista, sietää miehen "toilailuja" ja tmä on saattanut tuntua myös välinpitämättömältä (sehän on rakkauden vastakohta). on täytynyt lasten takia selvitä taloudellisesti (lapsia hankittaessa asiat ovat olleet yleensä kunnossa ja toimeentulo laskettu ja jaettu kahden ihmisen kesken), vaikka se on ollut vaikeaa jne,...
vain elämänkokemusta rittävästi omaavat äidit/ex-puolisot ehkä kykebnevät ymmärtämään sen, että lapseton nainen on vielä naiivi. jo raskaushan kasvattaa henkisesti vastuuntuntoisemmaksi ja nimenomaan lapsen eta tavoittelevaksi. uudet(varsinkin lapsettomat) kumppanit ovat hyvin itsekeskeisiä ja huomionhaluisia jne,...
kysymys on kuitenkin inimillisyydestä.
rakastan yhä ex-kumppaniani. tiedän, että tämä tulee jatkossakin elämään itseän nuorempien naisten kanssa (kuten minäkin olin). toivon, ettö tämä osaisi tukea uutta puolisoaan siten, että tämä kokisi olevansa osa perhettä. en vain usko siihen (miesten ikuinen lapsellisuus ja itsekeskeisyys). tavallaan haen nyt keinoja onnistua autamaan tulevaa uutta kumppania siinä, mihin en koskaan itse kyennyt. tarvitsen evästystä (jota voin jakaa myös miehelle) kaikkiin niihin asoihin, joiden kautta uuden kumppanin on helpompi ymmmrtää ex-puolisoa, lasta ja miestä.
kaikki me loppujen lopuksi ajattelemme aina lasten etua, emmekä omaamme. jokainen järkevä aikuinen tiedostaa lapse viattomuuden ja syyttömyyden vanhempien vastoinkäymisiin.
voimia ja jaksamista ja kiitos.
ps.uusi läppis ja siksi lukuisat kirjoitusvirheet. sormituntumaa vaikea löytää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En lukenut kuin alun viestistäsi, mutta sanoisin, että älä anna menneitten liikaa häiritä tulevaisuuttasi.
Itse tulin kirjoitusten aikaan raskaaksi ja erosimme lapsen olessa parivuotias. Sitten tuli minulle menohalut, lapsi oli hoidossa isovanhemmilla usein viikonloppuisin. Aloin jäämään "koukkuun" ravintola-viikonloppuihin, jotka aiemmin olivat minulle täysin vierasta touhua.
Tapasin niiltä reissuilta kumppanin, joka muutti pian yhteen kanssani. Hän hyväksyi lapseni hyvin, ainoa vaan, että alkoholi oli liikaa pelissä mukana ja tiesin, ettei suhde tule loppua elämää kestämään. Kesti kuitenkin 7 vuotta.
Jätin hänet ja eikös taas kuvioihin mukaan tullut pubi-reissuilta jollakin tavoin häiriintynyt, väkivaltainen alkoholistin alku. Hänellä oli lapsi, jonka hyväksyin muitta mutkitta viikonlopu-isäänsä tapaamaan. Poika piti myös minusta ja lapsestani. Kohtelin heitä tasavertaisesti.
Jätin taas miehen alkoholin takia. Näin se homma eteni "oikeaa etsiessä", lapsi siinä sivussa mukana. Nyt asuu omillaan ja ei halua olla yhteydessä minuun, ymmärrän toisaalta miksi.....
"olette miehen lasten äiteinä aina kakkossijalla lasten jälkeen näiden miesten elämässä. olisitteko sopeutuneet itse uutena kumppanina vastaavaan asetelmaan, jos teillä ei olisi lapsia "omasta takaa"?
miten tulette toimeen ex-miehen nykyisen kumppanin kanssa ja miten olette pärjänneet tämän ex-uusien kanssa? "
Ensimmäistä kommenttiasi en ikävä kyllä ymmärrä. Mitä tarkoitat?
En voi miettiä, miten toimisin tai tuntisin JOS... En voi tietää, millainen ihminen olisin, jos minulla ei olisi lapsia. Minulla on ollut "aina" lapset.
Miksi exän uuden kumppanin kanssa pitäisi tulla toimeen? Miksi hänen kanssaan pitäisi ystävystyä, tai luoda jonkinlaiset välit? Tietysti, jos kutsuu exää kylään vaikkapa lasten synttäreille, niin sitten pitäisi kutsua tai olla kutsumatta myös se exän uusi..
Oma tarinani: tein lapset kovin nuorena, olimme avoliitossa. Valtavan riitainen liitto. Minussa oli aina vikaa ja vielä vähän vikaa ja minun pitäisi muuttua.. jatkuvaa vittuilua. Olimme yhdessä seurusteluaika mukaanluettuna lähes 10 vuotta, lapset oli kuitenkin hyvin pieniä kun erosimme. Ero oli minun päätös ja valinta, mies vastusti.
Ero oli helpotus. Vasta sitten pystyi elämä alkamaan. Minun näköiseni elämä. Mutta jatkuva moittiminen haukkuminen nimittely vittuilu, henkinen väkivalta ja alistaminen oli kyllä itsetunnon polkenut olemattomiin.
En halunnut uutta suhdetta. Päätin, etten koskaan ole niin yksinäinen että olisin kenenkanssa tahansa; päätin, ettei aamiaispöydässäni istu lapsilleni huomenta ärisemässä milloin kukakin arska tai make tai reiska, krapulainen yhden illan karvajalka. Ja se piti, vaikkakin minua pidettiin kummallisena, kun naiminen ei kiinnostanu ??!!
Olin helpottunut kun exä löysi uuden kumppanin, minun suhtautuminen häneen oli neutraalia. Lapset pitivät hänestä, ihan kiva että tulivat toimeen keskenään. Exä aloitti uuden suhteen hyvin pian eromme jälkeen. Niin miehet kait yleensä..
tämä suhde kyllä kesti , vaikkakin exän alkoholiongelma ilmeisesti paheni . Se oli kyllä meidänkin suhteessamme, mutta ei niin pahana, jokapäiväisenä.
Minä en irtonumeroita huolinut.
Bailaamassa kävin silloin kun lapset olivat isällään tai sitten meille tuli lapsenvahti, kovin usein en kuitenkaan. Huonoa oli se, ettei voinut harrastaa oikein mitään, kun en saanut lapselikkajuttua sittenkään...
Monta mutkaa siinä elämän varrella on ollut, ei niistä nyt. tai no.. oli pitkä suhde, se päätyi eroon, koska se mies halusi niin. Miehellä oli toinen, sen tajusin sitten myöehmmin. Se oli törkeä loukkaus!!!!!
Meillä oli avioehto, joten mitään muuta kuin omani en saanut mukaan. Purkinavaajasta lähtien piti kaikki hankkia, joten olihan se talous kuralla. Onneksi on kirpputtoreja ja kierrätyskeskus: hyvät ihmiset, viekää vanhat ylijäämähuonekalunne ym. tavaranne kierrätyskeskukseen!!!! eikä kaatopaikalle!
Minä vietin sinkkuelämää sitten ihan tosissaan, kotiin lapsille en näytille yhtäkään körilästä vienyt, mutta kyllä lapset tiesivät, kun jo niin isoja olivat... eivät he tykänneet äidistä, joka kävi bailaamassa tuon tuostakin ja tuli kotiin höyryissään ja aamulla pää himmeenä.. sitä ei kuitenkaan kauaa kestänyt.. en halunnut uutta suhdetta mutta sitten löytyikin mies, ihan erilainen kuin nuo edelliset. Terve, vahvalla itsetunnolla varustettu.
Lapsellinen, no.. on ja ei. Vastuuntuntoinen kyllä, ei alkoa, ei tupakkaa, uskollinen, rehellinen.
Nyt olen siis uusperheessä. Miehelläni on lapsia edellisestä liitosta, viikonloppuisin tapaamiset täällä meidän kodissamme.
Miehen exä on elämässämme lasten kautta tavallaan. Lapset ovat äitinsä lapsia, toimivat ja ajattelevat äitinsä tavoilla.
En aina ymmärrä niitä.
Oli nooramainen kirjoitus.....
olen eronnut entisestäni pari vuotta sitten.Meillä 3vuotias poika.ex-mieheni alkoi seurustelemaan heti eron jälkeen,suhde ei toiminut ja he erosivat parin kuukauden seurustelun jälkeen.tässä välissä hän yritti minua takaisin,mutta en suostunut.Neljä kuukautta meni ja hän löyti jälleen naisen itselleen.Puolen vuoden seurustelun jälkeen nainen tuli raskaaksi.Nyt heillä pieni lapsi ja ex-mieheni itkee yhä perääni.On sanonut,että minä ja poikani ollaan aina ensimmäisenä hänen sydämessään.Itse asun jo yhdessä ihanan miehen kanssa.eksäni on jopa pyytänyt minua jättämään hänet ja pitäisi muka aloittaa taas hänen kanssaan.koskaan en luovu nykyisestäni...ex-mieheni nykyinen ei hyväksy minua eikä lastani.kyse on kuulema mustasukkaisuudesta.nykyinen kumppanini hyväksyy lapseni täysin.Mitään suurempia ongelmia meillä ei ole ollut.nykyisellä miehelläni ei ole omia lapsia.