Luin kirjan 100-vuotiaista: "Vuosisadan vartijat" (Tammi 2001). Heitä haastateltiin. Joukko oli hyvin heterogeeninen: oli miehiä, naisia, naineita, naimattomia, suurperheisiä, lapsettomia, rikkaita, köyhiä, uskovaisia, uskottomia, tosikoita, veitikoita, oppineita, oppimattomia, henkisen työn tekijöitä sekä työn raskaan raatajia...
Heitä näytti yhdistävän vahva elämän tahto. Kun kerran on pantu elämään tähän maailmaan, niin eletään sitten. Muita yhteisiä piirteitä oli vaikea havaita. No, ylipainoisia ei joukossa näkynyt, vaikka ei kukaan laihduttamisesta puhunutkaan. Ei 100-vuotiailla muutenkaan ollut paljastaa mitään pitkän iän salaisuutta. He sanoivat eläneensä tavallista elämää. Millaista nyt sitten itsekunkin "tavallinen" elämä oli ja on. Siinä kysymys, jonka heitän puitavaksi!
Heitä näytti yhdistävän vahva elämän tahto. Kun kerran on pantu elämään tähän maailmaan, niin eletään sitten. Muita yhteisiä piirteitä oli vaikea havaita. No, ylipainoisia ei joukossa näkynyt, vaikka ei kukaan laihduttamisesta puhunutkaan. Ei 100-vuotiailla muutenkaan ollut paljastaa mitään pitkän iän salaisuutta. He sanoivat eläneensä tavallista elämää. Millaista nyt sitten itsekunkin "tavallinen" elämä oli ja on. Siinä kysymys, jonka heitän puitavaksi!
Vastaukset 17
Vanhimmat
sen jo tässä iässä tiedän että huumorintaju ja asioiden positiivinen näkemys antaa kivamman elämän kun taas jossittelu ja katkeruus ovat todellisia tappotunteita.
Oletko niin pitkällä kehityksen tiellä, että kykenet katkeroitumatta luopumaan yhdestä ja toisesta sinulle ennen niin tärkeästä asiasta?
Sanotko hymyillen itsellesi, että tuota en enää tarvitse tai tuohon minulla ei ole enää varaa, tai että tuokin vastoinkäyminen minun on kestettävä?
On myös asioita ja ihmisiä, joita vilpittömästi inhoat. Jokaisella on. Millä ihmeen reseptillä toivotat heidät myönteisesti lähimpään kuuseen?
läpi kaikki tuntemani vanhukset joiden ikä on siinä 90 kieppeillä ja osalla jo ylikin, etsien heistä jotain yhdistävää tekijää ja löytyihän se;
huumorintaju ja optimistinen suhtautuminen asioihin. Kaikki elävät normaalia elämää, harrastaen jotain, yhdellä puutarhanhoito, toisella kalastus, kaikki seuraavat aktiivisesti maailmanmenoa ja lukevat paljon.
Parasta "ikälisää" varmasti on se, että puuhailee ja tekee jotain.
Olen tällaisen vireän vanhuksen tytär, hän yli 80 vuotiaana teki kaikille "naisilleen" (vaimo 3tytärtä 3miniää) käsilaukut ja maalasi käsin silkkihuivit.
Raskaat käsityöt oli vaihtuneet kevyempiin, mutta jälki oli yhä kaunista.
mutta tuossa edellä Maija jo valotti vanhan ihmisen tuntoja ja se todella pitää paikkansa. Kaikki vanhat eivät lopeta luovuuttaan eikä kaikkien vanhojen aivotoimintakaan heikkene samalla tavalla.
Vanhanakin ihminen on yksilöllinen.
Tietenkin kaikki tunteet ovat vanhallakin olemassa mihinkä ne muuttuisivat, mutta niiden kanssa oppii elämään "turhia hötkyilemättä".
Pitkään elämään mahtuu jo niin paljon että sattumukset ovat useimmiten jo kertaalleen läpikäyty ja suhtautuminen niihin on levollisempaa. Turhat ylilyönnit ja kiihkot eivät enää heilauta.
Erittäin sattuva on sanonta: "tänään tätä, huomenna tuota". Suhtautuminen asioihin on aivan erilaista kuin nuorempana.
Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava että katkeria vanhuksiakin löytyy, mutta useimmiten näillä henkilöillä se on ollut läpi elämän kestävä ominaisuus, joten mihin se vanhanakaan muuttuisi.
Kirjanpainaja on kirjaviisas
Tottahan se on, että kirjaviisaus monesti on kaukana arkitodellisuudesta. Tässä kirjassa kuitenkin, jonka otin esille (Vuosisadan vartijat), haastatellaan suoraan asianosaisia, so. 100-vuotiaita itseään. He kertovat koruttomasti ja viisastelematta käsityksiään elämästä. Parempaa tietoa pitkän tien kulkemisesta lienee vaikea muualta saada.
Minäkin olen lukenut vissiin saman kirjan,en muista kirjan nimeä.Siinä oli tosiaan suoraan nauhoitetusta puheesta kirjoitettu tekstit ,niitä sen kummemmin muuttamatta ja se teki kirjan viehätäväksi.
Siinä satavuotiaan ajatukset kiitivät vuoroin nykyajassa ,vuoroin menneessä.
Kukaan ei voivotellut eikä surrut menneitä jos kohta ei ollut ehkä onnenhetkiäkään ollut kovin paljon. Kannattaa lukea tuo kirja.
mikä on hänen elinikänsä pituuden salaisuus. Eikö se kuitenkin ole niin, että me itsekukin elämme niinkuin kanssasisaremmekin,syöden, juoden, itkien, nauraen ajattelematta elänkö niillä avuin lyhyemmän vai pidemmän elämän.
Eiköhän se iän salaisuus piile siinä minkälaisen koneiston satut syntymässä saamasi. Joillakin se kestää, joillakin se pettää. Joku välttää salakarit, joku niihin sortuu - ei siihen mitään poppakonstia ole.
oon sammaa mieltä kanssas että pitkä ikä on kiinni paljo koneistossa niistä geeneistä mitä on saatu.
mutta vaik olis mite hyvät geenit ne voip pilata elintavoillaa. jos on kova ryyppäämää se voip tietää maksan menetystä. ja monil haimasyöpää.
tupankanpoltto saattaa keuhkosyöpää.liika rasva verenkierto sairauksii ja sydäntautii,siinhä niit on.
enne vaik syötii rasvasta ruokaa, mutta se kulutettii työn teolla.
pidän kyllä tänä päivänä kaikista vaarallisempana lisäaineita. ihminen ellää kauemmin ko enne, mutta kaikennäkösii sairauksii on enenpi, etenki syöpää.
mie syön kyllä rasvaa ja kaloripitosta ruokaa,mutta minul on vissii semmoset geenit etten liho. minul on alipainoo siks yritän syyä vähä rasvaa.
kyllä ihmetytti ko televisios näytettii mite hienost pakattu pettuleipää myyää kiehtovana erikoisuutena.
voi,voi,kyllä se oli siihe aikaa ko sitä todella syötii, ankeeta eikä mitään hyvääkää. kaikki nykyää romanttisoiaan, laihuuskii on tavoteltavaa, nuoril niin et luut näkkyy.
mie ko olin nuor,niin laihuus kuvas köyhyyttä. vähä tanakat ihmiset sai töitä paremmin,piettii et tukevuus ja voima on samassa.
pyöreemmillä oli tuurii myös poikien keskuuessa,heitä haettii useemmin tanssimaa.
kyllä mie oon vielkii sitä mieltä, että pyöree nainen on kauniinpi ko liian laiha.
ne on vissii muoti asioita ja saattaa joskus taas muuttuu ehkä.
niinhä se on ettei monikaa aattele että eläis terveellisesti koko elämänsä. sitte ko tuottajat tuottaa viel sellasii herkkuja maailmaan, mite niitä voit järjis oleva ihminen vastustaa;)
ootteko syöneet tuota pehmistä,voi mie oon niin hulluna siihen nykyää. melkee joka päivä teen asiaa kaupunkii ja käyn tavaratalossa syömässä sellasen.
viimeksi nuor neiti kysy, minkäs rouva tännää ottaa. johon mie kysäsin ,et muistatko sie minut vaik niin paljo käyp ihmisii. kyllähän hää muistaa kun melkee joka päivä käyt sammaa aikaa.:))
nyt mie oon vähä tarkenpi syömises ko tulen mummoksi niin pittää olla hyvä kunto. tännääkin panin pataan perunoita,sipulii,lantuu,porkanaa ja kimpaleen sian lihhaa.
mie ostin kerra semmosen saviruukun siin tullee hyvvää ruokaa uunissa. sitä pittää muistaa vaa liottaa veessä enne ruuan laittoo.
nyt mään jo sajun keittoo ja sen kans syön ain kanelikorppuja. hyvää yötä kaikille.
siinäpä kysymys, jonka puitavaksemme heitit!
"Vuosisadan vartijat" on tämän kevään lukuohjelmistossani ensimmäisten kirjojen joukossa "Top-listallani 10 kärjessä". Tuo kirja herätti heti ilmestyessään jo mielenkiintoni. Syynä lähiomaisteni pitkäikäisyys, joka itselleni on antanut paljonkin aihetta pohdinnoille.
Äitini jäi leskeksi 85-vuotiaana. Hän hoiti 87-vuotiaana kuolleen isäni kotona loppuun saakka. Tuolloin monet ajattelivat, että elämän muutos tuossa iässä on niin suuri, että se vie mukanaan myös lesken.
Toisin kuitenkin kävi. Äitini aloitti taas kerran uuden vaiheen elämässään. Sitä kesti 13 vuotta. Hän nukkui pois 98-vuotiaana vuosi sitten, henkisesti täysissä voimissaan.
Millaista oli tuo "tavallinen" elämä, jota hän eli? Ainakaan se ei ollut helppoa. Se sisälsi suuria menetyksiä ja muutoksia mm. kolmen lapsen kuoleman.
Vahva elämän tahto - pelaaminen niillä elämän valttikorteilla, jotka on annettu ja käteen jäänyt - se hänellä oli. Usein toistuneita, kuultuja lausahduksia äitini huulilta olivat:
* Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä mitään, tänään auttaa Herra.
* Kun elo parasta on ollut, on se työ ja tuska ollut.
* Niin kuin päiväs, niin on voimas aina.
* Jos tietäisin kuolevani huomenna, istuttaisin tänään vielä omenapuun.
* Hapan vanha ihminen on Pirun loistotekele.
* Mä olen täysin työllistetty, kun hoidan ja passaan tuon lähes satavuotiaan naisen (itsensä)24h/vuorokaudessa.
Vuosi vuodelta äitini elämän ilo tuntui vain lisääntyvän. Hän nautti vuoden ajoista ja niiden kauneudesta. Seurasi mielenkiinnolla maailman tapahtumia. Hän ei elänyt niinkään menneessä, vaan eli täysillä tätä päivää, suunnitteli huomista, mutta oli valmis koska tahansa lähtemään tästä elämästä.
Läskiä, voita, perunaa ja silliä hän söi loppuun saakka hyvällä halulla mottonaan: "Ei enää näin vanhalla iällä kannata ruokailutottumuksiaan muuttaa."
Tuo positiivinen elämän asenne oli jatkuvan ihmettelyn aihe ympäristölle. Sitä hän jakoi myös ympärilleen kuunnellen, rohkaisten, kannustaen, myötäeläen.
Yksi asia oli hänelle kuitenkin ehdoton. Hän ei koskaan vastannut puhelimeen, kun TV:stä tuli hänen mieliohjelmansa.
Arvatkaapa, mitä ne olivat? No, "Kauniit ja rohkeat" ja "Enkelin kosketus" tietenkin...:)))
Olipa hieno helmi tuo kertomus äidistäsi ja hänen elämän asenteestaan. Kiitos!
Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka haluaisivat elää 100 v, tai loputtomiin. Minusta tuntuu, että olisi kurjaa elää pidempään, kuin suurin osa ystävistä, suurin osa koko lähipiiristä. Olisi kauheaa joutua hautaamaan suuri joukko sukulaisia, omat lapset ja kenties vielä lapsenlapsetkin, tietysti, jos omat lapset olisivat perineet yhtä rautaiset geenit, niin mikäs siinä sitten. Minä haluan elää vain kohtuullisen ajan ja sitten antaa tilaa seuraaville sukupolville, jos vielä saisi valita kuolintapansa, niin äkkilähtö seisovilta jaloilta ilman kitutunteja tai itkuisia hyvästejä olisi paras.
Lähipiirissäni on eräs hyvin vanha ja pirteä rouva, jonka elämänilo ja elämäntahto on uskomattoman vahva. Ihailen tätä rouvaa ja hänen asennettaan elämään, voin vain kadehtien todeta, etten koskaan osaa varmaan suhtautua asioihin yhtä suurella luottamuksella ja rentoudella, kuin hän. Jos joskus eläisin yhtä pitkään kuin hän, toivoisin olevani edes hiukan yhtä fiksu ja aurinkoinen, kuin tämä melkein sokea, heiveröinen ja hyväntuulinen ilopilleri.
Kaikki toivovat pitkää ikää, mutta harvat sen saatuaan ovat tyytyväisiä, kirjoitti Seneca.
Taidan lukeutua niihin harvoihin. Suhtaudun vanhenemiseeni uteliaasti. Enhän tiedä, mikä on päätepysäkki, mutta maltan odottaa.
Kuvittelen, että kun elämän konduktööri puhaltaa pilliinsä ilmoittaen pääteaseman lähestyvän, kumartaisin kiittäen matkatovereitani hyvästä seurasta ja laskeutuisin kaikkeuden syliin.
Enhän tiedä kuinka sitten käy, mutta nyt vielä ikkunoista näkyy mielenkiintoisia maisemia...
Kiitos keskustelijoille! Ettei totuus unohtuisi (ei se kyllä ole unohtunutkaan), haluan esitellä suurenmoisen 100-vuotiaan. Hän on amerikkalainen Grandma Moses, joka aloitti taidemaalauksen 70- vuotiaana ja maalasi 100-vuotiaana mestariteoksen. http://www.benningtonmuseum.com/grandma.html
Kiitos taidenautinnosta!
Tänä aamuna olen juonut aamukahvini Bennington Museumissa Grandma Moseksen seurassa:)
Voi, miten olen nauttinut!
Valitsin itselleni kolme mieluisinta taulua (valinta ei ollut suinkaan helppo). Ne ovat: "Kaunis maailma", "Ensi lumi" ja "Syksy".
Minulle tämä tietokoneen tarjoama maailma on kaikkine mahdollisuuksineen loputon ihmettelyn ja ihastelun kohde.
Ilolla otan vastaan vihjeitä erilaisista sivustoista, joita olette tästä maailman suurimmasta kirjastosta löytäneet.
Totuus tahtoo minulta kyllä välillä unohtua. Tekniset taitoni eivät nimittäin ole kovinkaan kehuttavat, joten tieto ei välttämättä mene aina perille.
Jään nytkin ihmettelemään, miten tuo Bennington Museumin osoite on tähän ruudulle saatu näkyville.
Olisiko tiedossanne muita mielenkiintoisia osoitteita taidegallerioihin?
Frederiikka hyvä, hienoa että viihdyit Grandma Moseksen seurassa. Liitän oheen maailman ehkä suurimman figuratiivisen taiteen tietopankin osoitteen. Siellä on hienoja nettisivustojakin, joitakin aika hämmästyttäviä suomalaisiakin...
http://www.figuredrawings.com/linkspaintings.html
Kannattaa käydä jollakin kurssilla hankkimassa perustaidot, "ajokortti" näiden asioiden hallintaan. Ne ovat kyllä kohtuullisesti opittavissa - vanhempanakin.
Firenzeen olen taidematkailussani nyt joutunut. Nautiskelen kahviani ihastellen Sandro Botticellin "Kevättä", tuota varhaisrenessanssin mestariteosta.
Muistot kuljettavat minua ajassa taaksepäin parikymmentä vuotta. Silloin olin ensimmäistä kertaa lomamatkalla Italiassa ja poikkesin myös Firenzessä tarkoituksena nähdä Botticellin Kevät, tuo varhaisrenessanssin mestariteos.
Valitettavasti se jäi näkemättä, koska museon ovet sulkeutuivat juuri saavuttuamme Firenzeen ja matka jatkui.
Vieläkin harmittaa tuo asia.
Taidankin alkaa toivoa itselleni pitkää ikää, että ennättäisin nähdä vielä tuo "Kevään" ja sitten vasta ...:)"
Kiitos vinkki-linkistä Alvar K! Minulle se avaa mahdollisuuden kerrassaan mielenkiintoiseen taidematkailuun.