Mikään ei ole ollut elämässäni, niin vaikeaa kun kotiin meneminen sinä päivänä. Avasin portin hiljaa. Ahdistus puristi rintaani jokaisella askeleella yhä enemmän.
Satoi vettä. Syreenipensaat, jotka olivat vielä nuoria,heiluivat tuulessa.
Keinu paikallaan. Olimme halunneet perinteisen lautakeinun, kahden puun väliin. Mieleeni tuli kuva Siljasta. Hän istui keinussa hymyillen, minä seisoin hänen edessään. Yritin kutittaa hänen kylkeään, aina kun keinu tuli eteen.
Syttyikö silloin toive saada tähän keinuun lapsi? Vai oliko se aiemmin?
En muista. Menneisyys on sekoittunut kasaksi paloja, joissa ei ole enää järjestystä. Se on samantekevää. Mitä tehdä menneisyydellä, jos tulevaisuus on kuollut? Mikään ei johda mihinkään.
Työnsin avaimen lukkoon ja menin sisälle.
Sisällä oli täysin hiljaista. Riisuin kengät ja takin vaatekaappiin.
Löysin Siljan olohuoneesta. Hän istui sohvan nurkassa, viltti kiedottuna tiukasti ympärille. Silmät olivat itkemisestä punaiset.
Istuin hänen viereensä, laskien samalla avaimet pöydälle.
-Et sitten ollut sairaalassa ainakaan, soitin ne kaikki lävitse, hän sanoi.
-Silja...voi Silja, en voinut tulla kotiin, laskin käteni hänen polvelleen.
-Miten niin et voinut, jos sinä et jumalauta voi saada kanssani lasta, niin kenen kanssa sinun kuuluu se jakaa? Ääni nousi korkealle, käheäksi ja kyyneleet karkasivat poskille.
Hän nousi sohvalta ja paiskasi viltin viereeni.
-Olen odottanut täällä koko yön, soittanut sairaalat, poliisille, ystävillesi,
sitten tulet tänne muina miehinä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Olet pelkuri, suuri pelkuri, et voi vaimollesi sanoa suoraan asioita niin kuin ne ovat, mutta yöllä minä arvasin.
Eikä sinulla ole minulle mitään sanottavaa! Miten saatoit tehdä minulle näin?
Itkien hän juoksi yläkertaan ja pamautti oven niin lujaa kiinni, että huomasin seinällä olevan taulun heiluvan.
Istuin sohvalla pitkään ja mietin. En voisi mitenkään tällä hetkellä satuttaa Siljaa enempää. Olin tuijottanut sokeasti siihen kohtaan, jolloin kertoisin Siljalle sairaudestani, mutta en ollut huomannut Siljan tuskaa lapsen hankinnasta luopumisessa.
Päätin asian antaa hetken olla. Ehkä olisi parempi, että etenen askel kerrallaan.
Nousin sohvalta ja lähdin yläkertaan.
Silja makasi vatsallaan sängyllä ja itki.
- Silja, anna anteeksi, minä en voinut tulla. En yksinkertaisesti pystynyt kohtaamaan sinua. On totta, että me emme voi tehdä lasta ja se on minun syyni. Jos voisin, muuttaisin asiat, mutta minä en voi.
Kävin hänen viereensä, silitin hiuksia.
-Olin hotellissa yön ja vannon, että koko yön mietin sinua, rakas.
Anna anteeksi. Kyynel vierähti poskelleni. Mitä oikeasti pyysin anteeksi?
Pettämistäni? Sairauttani? Sitä, että olen mahdollisesti tartuttanut hänetkin?
Sitäkö, että emme voi tehdä lasta? Vaiko sitä, että huolestutin hänet turhaan?
En tiennyt. Hitosti oli anteeksipyydettävää ja pyytämällä hain itselleni vapautusta ahdistuksesta jota tunsin.
Silja nousi, otti kaulastani kiinni ja nojasi pääni rintaani. Pienen hetken sain kuvitella, että olen jo kertonut koko totuuden ja
kaikki olisi näin. -Onneksi minulla on sinut, hän sanoi.
Seuraavana aamuna lähdimme yhdessä kävelylle.
Oloni tuntui raskaalta. En saanut nukutuksi ja jos nukahdin, oli se koiranunta. Kuljimme vaitonaisina, omissa mietteissämme.
Silja mietti varmasti lasta. Minä mietin miten voisin ikinä kertoa hänelle?
Mitä sitten tapahtuisi? Eroaisimmeko? Miten hän minua vihaisikaan!
-En minä sinua syytä, siitä, että emme voi tehdä lasta. Ethän sinä sille mitään voi. Meillä on onneksi toisemme ja tunteemme.
Mietin tätä jo ennen lääkärissä käyntiäsi. Meillä on kaikki asiat kunnossa.
Minusta me voisimme adoptoida lapsen. Minä ainakin voisin olla hänelle ihan yhtä hyvä äiti, kuin synnyttämälleni lapselle, Silja sanoi.
Tunsin olevani nalkissa. Voi, kuinka toivoinkaan asioiden olevan edes noin kunnossa. Asioita ei pystynyt korjaamaan, ei adoptiolla, ei millään.
- Mietitään vielä, annetaan asioiden hetken olla, sanoin. Olin niin väsynyt
kuin mies vaan voi olla.
Kului kaksi päivää. Vaelsin kuin haamu kotonamme. Onko haamulla vielä sielu, vai onko se jo puoliksi kadonnut?
Yhä useammin ajatukseni katosivat kuolemaan.
Siljan mielialat vaihtelivat. Toisella hetkellä hän itki ja toisena oli ylienerginen. Hän siivosi koko talomme. Askeleet olivat nopeat ja liike hermostunutta. Toisena hetkenä, hän putosi istumaan tuolille, sängylle tai sohvalle ja itki hetken. Aloittaakseen maanisuutensa taas alusta.
Kolmantena yönä hän hivuttautui lähelleni. Käsi kulki vartalollani.
Kauhu kulki lävitseni.
-Ei nyt, rakas.
Hän ei hellittänyt, jalka kietoutui ympärilleni, hiukset valuivat kasvoilleni.
-Silja, ihan oikeasti Silja, ei nyt.
Hän huokaisi ja kävi vierelleni.
-Ei se mitään, kyllä minä ymmärrän. Ymmärrän niin kauan , kuin tarvitset.
Sitten hän suuteli minua poskelle ja kävi nukkumaan.
“Ymmärrätkö Silja, ymmärrätkö todella?"
Satoi vettä. Syreenipensaat, jotka olivat vielä nuoria,heiluivat tuulessa.
Keinu paikallaan. Olimme halunneet perinteisen lautakeinun, kahden puun väliin. Mieleeni tuli kuva Siljasta. Hän istui keinussa hymyillen, minä seisoin hänen edessään. Yritin kutittaa hänen kylkeään, aina kun keinu tuli eteen.
Syttyikö silloin toive saada tähän keinuun lapsi? Vai oliko se aiemmin?
En muista. Menneisyys on sekoittunut kasaksi paloja, joissa ei ole enää järjestystä. Se on samantekevää. Mitä tehdä menneisyydellä, jos tulevaisuus on kuollut? Mikään ei johda mihinkään.
Työnsin avaimen lukkoon ja menin sisälle.
Sisällä oli täysin hiljaista. Riisuin kengät ja takin vaatekaappiin.
Löysin Siljan olohuoneesta. Hän istui sohvan nurkassa, viltti kiedottuna tiukasti ympärille. Silmät olivat itkemisestä punaiset.
Istuin hänen viereensä, laskien samalla avaimet pöydälle.
-Et sitten ollut sairaalassa ainakaan, soitin ne kaikki lävitse, hän sanoi.
-Silja...voi Silja, en voinut tulla kotiin, laskin käteni hänen polvelleen.
-Miten niin et voinut, jos sinä et jumalauta voi saada kanssani lasta, niin kenen kanssa sinun kuuluu se jakaa? Ääni nousi korkealle, käheäksi ja kyyneleet karkasivat poskille.
Hän nousi sohvalta ja paiskasi viltin viereeni.
-Olen odottanut täällä koko yön, soittanut sairaalat, poliisille, ystävillesi,
sitten tulet tänne muina miehinä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Olet pelkuri, suuri pelkuri, et voi vaimollesi sanoa suoraan asioita niin kuin ne ovat, mutta yöllä minä arvasin.
Eikä sinulla ole minulle mitään sanottavaa! Miten saatoit tehdä minulle näin?
Itkien hän juoksi yläkertaan ja pamautti oven niin lujaa kiinni, että huomasin seinällä olevan taulun heiluvan.
Istuin sohvalla pitkään ja mietin. En voisi mitenkään tällä hetkellä satuttaa Siljaa enempää. Olin tuijottanut sokeasti siihen kohtaan, jolloin kertoisin Siljalle sairaudestani, mutta en ollut huomannut Siljan tuskaa lapsen hankinnasta luopumisessa.
Päätin asian antaa hetken olla. Ehkä olisi parempi, että etenen askel kerrallaan.
Nousin sohvalta ja lähdin yläkertaan.
Silja makasi vatsallaan sängyllä ja itki.
- Silja, anna anteeksi, minä en voinut tulla. En yksinkertaisesti pystynyt kohtaamaan sinua. On totta, että me emme voi tehdä lasta ja se on minun syyni. Jos voisin, muuttaisin asiat, mutta minä en voi.
Kävin hänen viereensä, silitin hiuksia.
-Olin hotellissa yön ja vannon, että koko yön mietin sinua, rakas.
Anna anteeksi. Kyynel vierähti poskelleni. Mitä oikeasti pyysin anteeksi?
Pettämistäni? Sairauttani? Sitä, että olen mahdollisesti tartuttanut hänetkin?
Sitäkö, että emme voi tehdä lasta? Vaiko sitä, että huolestutin hänet turhaan?
En tiennyt. Hitosti oli anteeksipyydettävää ja pyytämällä hain itselleni vapautusta ahdistuksesta jota tunsin.
Silja nousi, otti kaulastani kiinni ja nojasi pääni rintaani. Pienen hetken sain kuvitella, että olen jo kertonut koko totuuden ja
kaikki olisi näin. -Onneksi minulla on sinut, hän sanoi.
Seuraavana aamuna lähdimme yhdessä kävelylle.
Oloni tuntui raskaalta. En saanut nukutuksi ja jos nukahdin, oli se koiranunta. Kuljimme vaitonaisina, omissa mietteissämme.
Silja mietti varmasti lasta. Minä mietin miten voisin ikinä kertoa hänelle?
Mitä sitten tapahtuisi? Eroaisimmeko? Miten hän minua vihaisikaan!
-En minä sinua syytä, siitä, että emme voi tehdä lasta. Ethän sinä sille mitään voi. Meillä on onneksi toisemme ja tunteemme.
Mietin tätä jo ennen lääkärissä käyntiäsi. Meillä on kaikki asiat kunnossa.
Minusta me voisimme adoptoida lapsen. Minä ainakin voisin olla hänelle ihan yhtä hyvä äiti, kuin synnyttämälleni lapselle, Silja sanoi.
Tunsin olevani nalkissa. Voi, kuinka toivoinkaan asioiden olevan edes noin kunnossa. Asioita ei pystynyt korjaamaan, ei adoptiolla, ei millään.
- Mietitään vielä, annetaan asioiden hetken olla, sanoin. Olin niin väsynyt
kuin mies vaan voi olla.
Kului kaksi päivää. Vaelsin kuin haamu kotonamme. Onko haamulla vielä sielu, vai onko se jo puoliksi kadonnut?
Yhä useammin ajatukseni katosivat kuolemaan.
Siljan mielialat vaihtelivat. Toisella hetkellä hän itki ja toisena oli ylienerginen. Hän siivosi koko talomme. Askeleet olivat nopeat ja liike hermostunutta. Toisena hetkenä, hän putosi istumaan tuolille, sängylle tai sohvalle ja itki hetken. Aloittaakseen maanisuutensa taas alusta.
Kolmantena yönä hän hivuttautui lähelleni. Käsi kulki vartalollani.
Kauhu kulki lävitseni.
-Ei nyt, rakas.
Hän ei hellittänyt, jalka kietoutui ympärilleni, hiukset valuivat kasvoilleni.
-Silja, ihan oikeasti Silja, ei nyt.
Hän huokaisi ja kävi vierelleni.
-Ei se mitään, kyllä minä ymmärrän. Ymmärrän niin kauan , kuin tarvitset.
Sitten hän suuteli minua poskelle ja kävi nukkumaan.
“Ymmärrätkö Silja, ymmärrätkö todella?"
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.