Työnsin avaimen hiljaa lukkoon. Niin hiljaa, ettei se edes rahissut. Vedin ovea hitaasti ja rauhallisesti, kunnes se antoi periksi. Hiivin pienestä raosta sisään ja jätin kenkäni oven eteen. ”Sä oot tasan 20 minuuttia ja viis sekuntia myöhässä !” Kari nauroi lipaston takaa. Irvistin ja juoksin kevyesti keittiöön. Kari tuli perässäni ja katseli pöydästä touhuamistani. ”Mikä sulla on ?” hän kysyi, kun juustohöylä tippui kädestäni maahan. ”Miten nii ?” kysyin peitellen hyppivää ääntäni. ”Sä oot taas ollu juomassa !” Kari huudahti ja nousi ylös astuen lähemmäs minua. ”Mitä sä selität ”, naurahdin samalla katsoen ikkunaan päin. ”Sä lupasit äitille ja isälle, ettet sä jois !” hän vauhkosi turhasta. Tuhahdin ja käännyin häneen päin. ”Huolehi omista asioistas !”
Kevyt kevättuuli puhalsi ylitseni. Puristin paidan tiukemmin ylleni. Hiekka rahisi jalkojeni alla, kun kävelin kohti Lauran taloa. Se oli uusi kerrostalo aivan kaupungin laidalla. Eli todella kaukana meistä. Painoin summeria, jossa luki Immonen, ja pian rei´istä nappien yläpuolelta kuului Lauran äidin ääni. ”Jamina täällä ”, vastasin ja pirinä kertoi oven avatuksi. Hissin odotus tuntui ikuisuudelta se kilahti ja ovi avautui. Pian jo seisoin Lauran oven edessä. ”Moi ”, Laura mutisi ovelta ja piti sitä auki juuri sen verran, että näin pimeydestä hänen päänsä. ”Voinks mä tulla sisälle ?” kysyin hieman epäröiden. ”Me ollaa just siivoamassa ”, Laura supisi. ”Mä voin auttaa ”, sanoin ylipirteästi. Laura tuijotti minua hetken kuin olisin ollut jotain todella vastenmielistä, mutta kääntyi mustat hiukset liuhahtaen jättäen oven auki. Laskin kenkäni niille tarkoitettuun telineelle ja sipsutin farkkujen punttien hingatessa yhteen olohuoneen ohitse Lauran huoneeseen. Lauran äiti röhnötti sohvalla laiskana ja katsoi minua pienillä silmillään vihaisesti. Yritin hymyillä mahdollisimman kannustavasti.
”Ai te siivootte ”, huomautin istuessani Lauran sängyllä katsellen ympärilleni. Huoneen nurkkaan oli viskattu varmasti aikoja sitten pölyrätti. ”Täs on nää sun rookis !” Laura yhtäkkiä huusi ja heitti túpakka-askin syliini. ”Mitä hel… ?” ihmettelin, mutta Laura vaiensi minut juuri ennen, kun hänen äitinsä tuli ovelle. ”Ja sä lähet sitten nyt !” hän karjui ovelta ja tarttui minua rivakkain ottein kädestä vetäen minut ovelle. ”Mun tyttärelleni ei tungeta mitään väkisin. ”Täh !?” älähdin ja loin syyttävän katseen Lauraan. Hän katsoi nolona kyyneleet silmissä vain ulos. ”Nyt POIS täältä ”, hänen äitinsä huusi. Minä miltei juoksin ovelle laittamatta edes kenkiä jalkaan, nappasin ne vain telineestä ja pamautin oven perässäni. Avasin askin ja haukoin henkeäni. Viisi ruohosätkää katkenneina. ”Saatnan Laura !” kirosin ja heitin askin maahan. Valuin ovea pitkin maahan istumaan. ”Mä vihaan sua Laura !” huusin postiluukusta ennen kuin juoksin rappuset alas.
Juostessani pihan poikki vilkaisin vielä talon ikkunoihin. Laura oli laskenut kätensä lasia vasten ja muodosti huulilleen sanat: ”Anteeks ”. Näytin hänelle kansainvälistä merkkiä ja hävisin metsäpolulle. Polku oli oma löytämäni. Siellä pystyi koota ajatuksensa ja löysin sieltä vastauksen kaikkiin vastauksiin. Istuuduin läheiselle kivelle ja puristin polvet itseeni kiinni. ”Sä taas täällä ”, joku herätti minut ajatuksistani. ”Hä.. Ai joo. siis kuka sä oot ?” tuijotin pientä honteloa tyttöä edessäni. Hän istui vierelleni ja hymyili. Hän ei ollut erityisemmin nätti, mutta hymyillessään hän oli todella kaunis. ”Niin miten joku sun kaltainen vois tietää mut. Pienen, hiljaisen tytön, jolla ei oo ystäviä, kun pari ”, tyttö vuodatti. Hän katsoi metsään haikeana. ”Mikä sun nimi on ?” kysyin epäröiden pitäen katseeni tiiviisti kiinni tytössä. ”Nea ”, tyttö vastasi virallisesti ja vilkaisi nopeasti minuun, mutta lukittautui taas katsomaan metsään. ”Ai, no mä oon ”, aloitin, mutta hän sanoi jo tietäväisesti: ”Jamina. Keskuskoulun 9. luokalta ”. ”Nii ”, hymähdin ja niiskautin. ”Kaikkihan mut tietää ”, huokaisin tylsistyneenä. Nea nyökkäsi.
Aurinko alkoi painua pimentoon astellessani kotiin päin. Hymyilin hennosti tunkiessani kädet farkkujen taskuihin ja sulkiessani silmät tuulen kuiskiessa sanoja korviini. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olin iloinen. Mietin tiiviisti mistä se johtui, vaikka tiesin syyn aivan selvästi. Nea oli erilainen. Tunsin olevani oma itseni hänen kanssaan. ”Kerrankin ”, ajattelin talomme tullessa yhä lähemmäksi. Äiti seisoi surumielisenä oven edessä, mutten voinnut olla hymyilemättä. Nean vuoksi tunsin vihdoinkin syyn elää. ”Jamina Karvanen !” äiti huusi jo kaukaa. Saatoin nähdä kyyneleet hänen silmissään ja hetken punnitsin mahdollisia vaihtoehtoja. Hän katsoi minua pistävästi mennessäni hänen ohitseen sisälle. ”Miksi sä teet tän ?” hän kysyi ihmeissään ja ääni väristen. Vilkaisin kelloa ja huomasin olevani puoli tuntia myöhässä. ”Enhän mä oo ku puol tuntii myöhäs ”, tuhahdin. Äiti ylireagoi kaikesta, mutta sisimmässäni tunsin, ettei asia koskenut myöhästymistäni. ”Ja kehtaat esittää, ettet tietäis. Ja Laura parka joutu osalliseks sun sotkujas !” äiti karjui niin, että Karikin ilmestyi portaikon yläpäähän katsoen minua säälivästi. Hätistin hänet pois käden heilautuksella, sillä tiesin mitä äiti ajoi takaa. ”Ne ei ollu mun!” selitin kyyneleet silmissä. Äiti ei varmasti uskoisi minua. ”Kato, mä en ees oo kännissä ja mulla on ”, aloitin, mutta äiti pudisti päätään. ”Tää on nyt loppu !” se sanoi uhmakkaasti ja mä en voinu olla purskahtamatta itkuun. ”Sun on pakko lähtä mummolles. Mä en jaksa tätä enää. Ymmärrät sä !?” äiti kirkui puristaen minua käsistäni ja ravistaen minua edes takaisin. ”Ne ei ollu mun ! Usko mua ! Äiti !” kiljuin ja nostin kyyneleiset silmäni hänen omiaan vasten. ”Mä oon muuttunu, sun on pakko uskoo ”, kähisin itkun seasta. Äidin silmät olivat punaiset. Vaivuin vetelin polvin maahan yhdeksi mytyksi. ”Jamina, sun täytyy ymmärtää ”, äiti kuiski. Katsoin häntä vihaisena silmiin. ”Nyt, ku mä kerranki puhun totta. Sä et usko mua !” huusin ja rymistin rappuset ylös huoneeseeni ja kaaduin mahalleni sängylle. Tunsin olevani suoraan elokuvista. Tämä ei ollut totta.
Kevyt kevättuuli puhalsi ylitseni. Puristin paidan tiukemmin ylleni. Hiekka rahisi jalkojeni alla, kun kävelin kohti Lauran taloa. Se oli uusi kerrostalo aivan kaupungin laidalla. Eli todella kaukana meistä. Painoin summeria, jossa luki Immonen, ja pian rei´istä nappien yläpuolelta kuului Lauran äidin ääni. ”Jamina täällä ”, vastasin ja pirinä kertoi oven avatuksi. Hissin odotus tuntui ikuisuudelta se kilahti ja ovi avautui. Pian jo seisoin Lauran oven edessä. ”Moi ”, Laura mutisi ovelta ja piti sitä auki juuri sen verran, että näin pimeydestä hänen päänsä. ”Voinks mä tulla sisälle ?” kysyin hieman epäröiden. ”Me ollaa just siivoamassa ”, Laura supisi. ”Mä voin auttaa ”, sanoin ylipirteästi. Laura tuijotti minua hetken kuin olisin ollut jotain todella vastenmielistä, mutta kääntyi mustat hiukset liuhahtaen jättäen oven auki. Laskin kenkäni niille tarkoitettuun telineelle ja sipsutin farkkujen punttien hingatessa yhteen olohuoneen ohitse Lauran huoneeseen. Lauran äiti röhnötti sohvalla laiskana ja katsoi minua pienillä silmillään vihaisesti. Yritin hymyillä mahdollisimman kannustavasti.
”Ai te siivootte ”, huomautin istuessani Lauran sängyllä katsellen ympärilleni. Huoneen nurkkaan oli viskattu varmasti aikoja sitten pölyrätti. ”Täs on nää sun rookis !” Laura yhtäkkiä huusi ja heitti túpakka-askin syliini. ”Mitä hel… ?” ihmettelin, mutta Laura vaiensi minut juuri ennen, kun hänen äitinsä tuli ovelle. ”Ja sä lähet sitten nyt !” hän karjui ovelta ja tarttui minua rivakkain ottein kädestä vetäen minut ovelle. ”Mun tyttärelleni ei tungeta mitään väkisin. ”Täh !?” älähdin ja loin syyttävän katseen Lauraan. Hän katsoi nolona kyyneleet silmissä vain ulos. ”Nyt POIS täältä ”, hänen äitinsä huusi. Minä miltei juoksin ovelle laittamatta edes kenkiä jalkaan, nappasin ne vain telineestä ja pamautin oven perässäni. Avasin askin ja haukoin henkeäni. Viisi ruohosätkää katkenneina. ”Saatnan Laura !” kirosin ja heitin askin maahan. Valuin ovea pitkin maahan istumaan. ”Mä vihaan sua Laura !” huusin postiluukusta ennen kuin juoksin rappuset alas.
Juostessani pihan poikki vilkaisin vielä talon ikkunoihin. Laura oli laskenut kätensä lasia vasten ja muodosti huulilleen sanat: ”Anteeks ”. Näytin hänelle kansainvälistä merkkiä ja hävisin metsäpolulle. Polku oli oma löytämäni. Siellä pystyi koota ajatuksensa ja löysin sieltä vastauksen kaikkiin vastauksiin. Istuuduin läheiselle kivelle ja puristin polvet itseeni kiinni. ”Sä taas täällä ”, joku herätti minut ajatuksistani. ”Hä.. Ai joo. siis kuka sä oot ?” tuijotin pientä honteloa tyttöä edessäni. Hän istui vierelleni ja hymyili. Hän ei ollut erityisemmin nätti, mutta hymyillessään hän oli todella kaunis. ”Niin miten joku sun kaltainen vois tietää mut. Pienen, hiljaisen tytön, jolla ei oo ystäviä, kun pari ”, tyttö vuodatti. Hän katsoi metsään haikeana. ”Mikä sun nimi on ?” kysyin epäröiden pitäen katseeni tiiviisti kiinni tytössä. ”Nea ”, tyttö vastasi virallisesti ja vilkaisi nopeasti minuun, mutta lukittautui taas katsomaan metsään. ”Ai, no mä oon ”, aloitin, mutta hän sanoi jo tietäväisesti: ”Jamina. Keskuskoulun 9. luokalta ”. ”Nii ”, hymähdin ja niiskautin. ”Kaikkihan mut tietää ”, huokaisin tylsistyneenä. Nea nyökkäsi.
Aurinko alkoi painua pimentoon astellessani kotiin päin. Hymyilin hennosti tunkiessani kädet farkkujen taskuihin ja sulkiessani silmät tuulen kuiskiessa sanoja korviini. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olin iloinen. Mietin tiiviisti mistä se johtui, vaikka tiesin syyn aivan selvästi. Nea oli erilainen. Tunsin olevani oma itseni hänen kanssaan. ”Kerrankin ”, ajattelin talomme tullessa yhä lähemmäksi. Äiti seisoi surumielisenä oven edessä, mutten voinnut olla hymyilemättä. Nean vuoksi tunsin vihdoinkin syyn elää. ”Jamina Karvanen !” äiti huusi jo kaukaa. Saatoin nähdä kyyneleet hänen silmissään ja hetken punnitsin mahdollisia vaihtoehtoja. Hän katsoi minua pistävästi mennessäni hänen ohitseen sisälle. ”Miksi sä teet tän ?” hän kysyi ihmeissään ja ääni väristen. Vilkaisin kelloa ja huomasin olevani puoli tuntia myöhässä. ”Enhän mä oo ku puol tuntii myöhäs ”, tuhahdin. Äiti ylireagoi kaikesta, mutta sisimmässäni tunsin, ettei asia koskenut myöhästymistäni. ”Ja kehtaat esittää, ettet tietäis. Ja Laura parka joutu osalliseks sun sotkujas !” äiti karjui niin, että Karikin ilmestyi portaikon yläpäähän katsoen minua säälivästi. Hätistin hänet pois käden heilautuksella, sillä tiesin mitä äiti ajoi takaa. ”Ne ei ollu mun!” selitin kyyneleet silmissä. Äiti ei varmasti uskoisi minua. ”Kato, mä en ees oo kännissä ja mulla on ”, aloitin, mutta äiti pudisti päätään. ”Tää on nyt loppu !” se sanoi uhmakkaasti ja mä en voinu olla purskahtamatta itkuun. ”Sun on pakko lähtä mummolles. Mä en jaksa tätä enää. Ymmärrät sä !?” äiti kirkui puristaen minua käsistäni ja ravistaen minua edes takaisin. ”Ne ei ollu mun ! Usko mua ! Äiti !” kiljuin ja nostin kyyneleiset silmäni hänen omiaan vasten. ”Mä oon muuttunu, sun on pakko uskoo ”, kähisin itkun seasta. Äidin silmät olivat punaiset. Vaivuin vetelin polvin maahan yhdeksi mytyksi. ”Jamina, sun täytyy ymmärtää ”, äiti kuiski. Katsoin häntä vihaisena silmiin. ”Nyt, ku mä kerranki puhun totta. Sä et usko mua !” huusin ja rymistin rappuset ylös huoneeseeni ja kaaduin mahalleni sängylle. Tunsin olevani suoraan elokuvista. Tämä ei ollut totta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jatkatko itse, vai saavatko muutkin yrittää? Pidin eirtyisesti siitä, että tarina pääsi vauhtiin eikä jäänyt jumittamaan tyhjissä kuvailuissa. Liioiteltua dramaattisuutta voisi vähän karsia, niin teksti olisi mukavampaa lukea. Hyvä hyvä!