Miten täytyisi käsitellä asiaa teini-ikäisen, herkässä iässä olevan sisaruksen kanssa vanhemman kuolemaa?
Varmasti teini-ikäiset kokevat menetyksen kuitenkin jollain tapaa eri tavalla, kuin esim. minä vanhempana sisaruksena.
Mie olen 25-vuotias, opiskelijatyttönen. Sisarukseni ovat 17-vuotias pikkusisko ja 14-vuotias pikkuveli.
Äitimme kuoli marraskuun 29pv. ja vasta nyt sitä alkaa tapahtumaa itsekin tajuamaan ja on käynyt mielessä monta kertaa, että miten asiasta pitäisi kunnolla puhua. Isästä ei paljon työnarkomaanina ole apua tässä jutussa.
Äiti kuoli yllättäen 55-vuotiaana.
Ollaan käyty koko perhe neljä kertaa psykiatrin puheilla, mutta ihan turhaa puhetta siellä jankutetaan. Ei tehoa ainakaan vielä.
Varmasti teini-ikäiset kokevat menetyksen kuitenkin jollain tapaa eri tavalla, kuin esim. minä vanhempana sisaruksena.
Mie olen 25-vuotias, opiskelijatyttönen. Sisarukseni ovat 17-vuotias pikkusisko ja 14-vuotias pikkuveli.
Äitimme kuoli marraskuun 29pv. ja vasta nyt sitä alkaa tapahtumaa itsekin tajuamaan ja on käynyt mielessä monta kertaa, että miten asiasta pitäisi kunnolla puhua. Isästä ei paljon työnarkomaanina ole apua tässä jutussa.
Äiti kuoli yllättäen 55-vuotiaana.
Ollaan käyty koko perhe neljä kertaa psykiatrin puheilla, mutta ihan turhaa puhetta siellä jankutetaan. Ei tehoa ainakaan vielä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei!
Lämmin ajatukseni teille. Olette joutuneet kovin nuorena kohtaamaan aika kovan asian. Itse menetin äitini 15v., siskoni oli 13 ja veljeni 11v. Se tapahtui v. 1974 eli nyt olemme kaikki jo yli nelikymppisiä perheellisiä ihmisiä.
Ensinnäkin, tuntui hyvältä lukea, että huolehdit sisaruksistasi, mutta muistahan myös pitää huolta itsestäsi. Olet aivan oikeassa, että sisaruksesi ovat siinä iässä, jolloin äidin menetys on tosi kova juttu ja josta voi jäädä haavat auki loppu elämäksi.
Miten sisaruksesi käyttäytyvät? Pystyttekö puhumaan keskenänne asiasta? Muisteletteko äitiä? Onko tapahtuma muuttanut heidän käyttäytymistään kotona/koulussa/kavereiden seurassa? Asutko itse vielä kotona? Kuka teillä otti äidin paikan esim. kodin "pyörittämisessä"? Se on saattanut langeta 17-vuotiaalle, joka toki siihen varmaan pystyy, mutta hänkään ei saa menettää nuoruuttaan tämän tapahtuman kustannuksella.
Ihan hyvä, että olette käyneet psykiatrilla. Vaikka nyt ei tunnukaan, että siitä olisi ollut apua, tilanne saattaa näyttää toiselta vuosien päästä. Ehkä siitä oli sittenkin apua. Onko teillä läheisiä sukulaisia/kummeja/isovanhempia, joiden kanssa myös voisitte purkaa tilannetta? Teitä saattaisi myös auttaa joku saman kokenut, ehkä jo vähän vanhempi henkilö. Sisaruksesi ehkä pystyvät purkamaan asiaa kavereidensa kanssa, mutta olisi ehdottoman tärkeää puhua myös aikuisten ja vielä ammattilaisten (esim. koulupsykologi) kanssa.
Sen yhden ja tärkeimmän vanhan neuvon antaisin: Puhukaa!! Jos te nyt patoatte tämän sisäänne, se kostautuu ja tulee esiin ennemmin tai myöhemmin ja paljon pahempana. Jos niitä itkuja ei itke nyt, ne itketään siten nelikymppisenä. Sen voin sanoa omasta kokemuksestani. Tuolloin 30v. sitten ei meillä ollut mahdollisuutta minkäänlaiseen ammattiapuun. Ei ollut kriisiryhmiä tms.
On totta, mitä sanoit, että vasta nyt alkaa todellisuus valjeta. Onhan äitinne kuolemasta vielä kovin vähän aikaa. Mutta nyt juuri on oikea aika myös alkaa purkamaan tilannetta.
Kirjoita uudelleen, jos vielä tunnet tarvetta.
Kaikkea hyvää teille, terv. kahden nuoren äiti
Puhumalla ja puhumalla ja ajan kanssa surusta on vain pakko jatkaa eteenpäin.
On tärkeää, että puhutte siitä , että sanomiset ym pienet riidat ovat osa elämää, sillä lapset usein tuntevat suotta syyllisyyttä , mitä tuli tehtyä, sanottua.
Siihen,että sanoit ,että isäsi on työhön uppoaja, se on yksi tapa surra, ja se pitää hyväksyä, senkin voit selittää nuoremmillesi ja olkaa osa tukena kaikki toisillenne , myös isällenne.
Lämpimin ajatuksin..