tässä olis alku tarinaan, jonka olen kirjoittanut syksyllä 2001. olis ihan kiva kuulla mielipiteitä.
=========
Muuan vänrikki käveli mietteissään erästä Syvärin vanhaa korpitietä. Rintamalla oli hiljaista. Ke-vään aurinko lämmitti ja sulatti viimeisiäkin lumia. Tien reunoille oli kohonnut joitakin kukkia. Vänrikki, Heikki Vuorela, ajatteli ohimennen, että ne kukat eivät tienneet sodasta, ei siitä, kenen puolella ne kasvoivat, olivat vain.
Pataljoonan komentokorsu tuli näkyviin mutkan takaa. Heikki käveli rappuset alas ja avasi paksun oven. Oven takaa paljastui aseteline ja koruton pöytä täynnä paperia. Tupakansavun kyllästämä ilma purkautui ulos avonaisesta ovesta päästäen tilalleen raikkaan lämmintä kevätilmaa. Pöydän takana istui pataljoonan komentajan lähetti, joka nosti päätään tuntiessaan oven käyvän.
- Majuri odottaakin jo, lähetti kertoi ja nyökkäsi taaemmalle ovelle päin.
Heikki käveli ovelle, aukaisi sen, astui sisään ja sulki oven perässään. Majuri oli jo hieman har-maantunut, hyväryhtinen mies, täyttänyt talvella 54 vuotta. Hän seisoi ikkunan edessä, mutta kään-tyi sitten. Heikki istui tuolin reunalla ja katseli majuria. Oikeastaan majuri oli hänen isänsä, mutta majuri, Matti nimeltään, ei ollut koskaan antanut sen häiritä käskyjen ja tehtävien jakoa.
- No, mitäs kotiin kuului? Heikki kysyi. Matti oli ollut muutaman päivän lomalla kotona Helsin-gissä.
- Pommituksia entiseen tapaan. Aleksandra on sinusta huolissaan, samoin Maria, Matti kertoi.
- Entä Elina?
- Entistä villimpi, Sanni ei meinaa pysyä perässä, kun se tyttö juoksee ympäri taloa. Tässä on muuten pari kirjettä, Marialta ja Aleksandralta.
Heikki otti kirjeet ja alkoi lukea. Marian kirjeessä kerrottiin Elinan tekemisistä ja ikävästä. Äiti, Aleksandra, kirjoitti lähinnä siitä, kuinka ei voinut sietää muiden seurapiirirouvien kehumisia ja sururistien esittelyä. Heikki hymähti itsekseen ja alkoi jo lähteä. Matti viittasi hänet takaisin istu-maan ja kertoi hankkineensa Heikille viikon loman, ihan varmuuden vuoksi.
Heikki käveli takaisin linjoille, kiersi vartiopaikat ja meni korsuun. Hänellä oli lähellä ovea oma laveri, jolle hän nyt kallistui makuuasentoon. Hänellä oli loppujenlopuksi aika vähän tekemistä, kun ei ollut vahtivuorojakaan kuin pari kertaa viikossa. Olisi hän enemmänkin tehnyt, mutta miehet ei-vät antaneet. Tietenkin Heikki oli muutaman kerran viikossa myös kipinämikkona, mutta silti aika tuli pitkäksi.
Heikki sulki silmänsä ja antoi ajatustensa vaellella omia polkujaan. Äkkiä hän muisti sen, kun oli ensimmäisen kerran tavannut Marian. Silloin oli ollut kesä 1935, ja heidän perheensä oli ollut kesää viettämässä äidin perintöhuvilalla. Heikki oli lähtenyt aikaisin aamulla kävelemään ulos, metsään, pelloille. Silloin hän oli nähnyt, kuinka kaunis, nuori tyttö oli kävellyt metsäpolkua pitkin valkoi-sessa kesämekossa voikukkaseppele aseteltuna punaisille hiuksille. Tyttö oli kävellyt Heikin ohi ja hymyillyt hänelle. Sama oli toistunut useana aamuna, ja seuraavana kesänä Heikki oli tuonut tytön mukanaan huvilalle. Hän oli ihmetellyt, miksi äiti suhtautui jotenkin kylmästi Mariaan, mutta oli kuullut myöhemmin, että Marian isä oli ollut yksi pitäjän pahimpia sosialisteja. Heikki ei välittänyt esteistä eikä halunnut kaivella menneitä, ja lopulta heidän häitään oli vietetty samana syksynä.
Häiden jälkeen he olivat asettuneet asumaan äidin ja isän kerrostaloasuntoon Helsingin keskus-taan, Heikin vanhaan huoneeseen. Varsinkin aluksi oli ollut rasittavaa asua samassa asunnossa van-hempien kanssa, vaikka asunto olikin iso. Heidän tyttärensä Elina oli syntynyt kesäkuussa 1937. Vain paria vuotta myöhemmin, syksyllä 1939 oli alkanut talvisota, johon myös Heikki oli ottanut osaa. Välirauhan aikana hän oli kouluttanut alokkaita, ja jatkosodan hän aloitti häntä huomattavasti vanhempien reserviläisten kanssa. Hyökkäysvaiheessa varusmiesrykmentit olivat raivanneet paljon, mutta tappioita omalle joukkueellekin oli tullut. Ja tässä sitä nyt oltiin, korsussa Syvärillä.
=========
Muuan vänrikki käveli mietteissään erästä Syvärin vanhaa korpitietä. Rintamalla oli hiljaista. Ke-vään aurinko lämmitti ja sulatti viimeisiäkin lumia. Tien reunoille oli kohonnut joitakin kukkia. Vänrikki, Heikki Vuorela, ajatteli ohimennen, että ne kukat eivät tienneet sodasta, ei siitä, kenen puolella ne kasvoivat, olivat vain.
Pataljoonan komentokorsu tuli näkyviin mutkan takaa. Heikki käveli rappuset alas ja avasi paksun oven. Oven takaa paljastui aseteline ja koruton pöytä täynnä paperia. Tupakansavun kyllästämä ilma purkautui ulos avonaisesta ovesta päästäen tilalleen raikkaan lämmintä kevätilmaa. Pöydän takana istui pataljoonan komentajan lähetti, joka nosti päätään tuntiessaan oven käyvän.
- Majuri odottaakin jo, lähetti kertoi ja nyökkäsi taaemmalle ovelle päin.
Heikki käveli ovelle, aukaisi sen, astui sisään ja sulki oven perässään. Majuri oli jo hieman har-maantunut, hyväryhtinen mies, täyttänyt talvella 54 vuotta. Hän seisoi ikkunan edessä, mutta kään-tyi sitten. Heikki istui tuolin reunalla ja katseli majuria. Oikeastaan majuri oli hänen isänsä, mutta majuri, Matti nimeltään, ei ollut koskaan antanut sen häiritä käskyjen ja tehtävien jakoa.
- No, mitäs kotiin kuului? Heikki kysyi. Matti oli ollut muutaman päivän lomalla kotona Helsin-gissä.
- Pommituksia entiseen tapaan. Aleksandra on sinusta huolissaan, samoin Maria, Matti kertoi.
- Entä Elina?
- Entistä villimpi, Sanni ei meinaa pysyä perässä, kun se tyttö juoksee ympäri taloa. Tässä on muuten pari kirjettä, Marialta ja Aleksandralta.
Heikki otti kirjeet ja alkoi lukea. Marian kirjeessä kerrottiin Elinan tekemisistä ja ikävästä. Äiti, Aleksandra, kirjoitti lähinnä siitä, kuinka ei voinut sietää muiden seurapiirirouvien kehumisia ja sururistien esittelyä. Heikki hymähti itsekseen ja alkoi jo lähteä. Matti viittasi hänet takaisin istu-maan ja kertoi hankkineensa Heikille viikon loman, ihan varmuuden vuoksi.
Heikki käveli takaisin linjoille, kiersi vartiopaikat ja meni korsuun. Hänellä oli lähellä ovea oma laveri, jolle hän nyt kallistui makuuasentoon. Hänellä oli loppujenlopuksi aika vähän tekemistä, kun ei ollut vahtivuorojakaan kuin pari kertaa viikossa. Olisi hän enemmänkin tehnyt, mutta miehet ei-vät antaneet. Tietenkin Heikki oli muutaman kerran viikossa myös kipinämikkona, mutta silti aika tuli pitkäksi.
Heikki sulki silmänsä ja antoi ajatustensa vaellella omia polkujaan. Äkkiä hän muisti sen, kun oli ensimmäisen kerran tavannut Marian. Silloin oli ollut kesä 1935, ja heidän perheensä oli ollut kesää viettämässä äidin perintöhuvilalla. Heikki oli lähtenyt aikaisin aamulla kävelemään ulos, metsään, pelloille. Silloin hän oli nähnyt, kuinka kaunis, nuori tyttö oli kävellyt metsäpolkua pitkin valkoi-sessa kesämekossa voikukkaseppele aseteltuna punaisille hiuksille. Tyttö oli kävellyt Heikin ohi ja hymyillyt hänelle. Sama oli toistunut useana aamuna, ja seuraavana kesänä Heikki oli tuonut tytön mukanaan huvilalle. Hän oli ihmetellyt, miksi äiti suhtautui jotenkin kylmästi Mariaan, mutta oli kuullut myöhemmin, että Marian isä oli ollut yksi pitäjän pahimpia sosialisteja. Heikki ei välittänyt esteistä eikä halunnut kaivella menneitä, ja lopulta heidän häitään oli vietetty samana syksynä.
Häiden jälkeen he olivat asettuneet asumaan äidin ja isän kerrostaloasuntoon Helsingin keskus-taan, Heikin vanhaan huoneeseen. Varsinkin aluksi oli ollut rasittavaa asua samassa asunnossa van-hempien kanssa, vaikka asunto olikin iso. Heidän tyttärensä Elina oli syntynyt kesäkuussa 1937. Vain paria vuotta myöhemmin, syksyllä 1939 oli alkanut talvisota, johon myös Heikki oli ottanut osaa. Välirauhan aikana hän oli kouluttanut alokkaita, ja jatkosodan hän aloitti häntä huomattavasti vanhempien reserviläisten kanssa. Hyökkäysvaiheessa varusmiesrykmentit olivat raivanneet paljon, mutta tappioita omalle joukkueellekin oli tullut. Ja tässä sitä nyt oltiin, korsussa Syvärillä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
EI hassumpaa pöytälaatikkotunnelmointia, sota-ajan romanttiikkaa ja naisia peilissä. Kaikki riippuu taas kerran tietenkin siitä, mikä on tämän tekstin "syväri": a) onko sitä (uberhauptligen, Mein Kommandant)?; b) onko se vielä selkiytymätön?; c) onko se rakkautta, sydänsuruja ja sankaruutta kullattujen sotavuosien aikaan (eikä muuta)?; d) onko se Historiaa isolla H:lla vai historiaa, tosi pienellä etukirjaimella?: kliseistä myytinrakennusta, tarkkanäköistä ajankuvaa ja ihmiskuvausta vai eeppisiä kaaria sukukronikan muodossa?
Tietyt ilmaisusi ovat yksinkertaisesti joko a) turhia, tai b) kömpelöitä. Siksi koko tekstiä (kuten "kaunokirjallista" tekstiä aina) uhkaa joko a) turhuuden, tai b) kömpelyyden raiskaama yleisilme. Mutta vasta uhkaa, pieniä korjauksi ja hahmojen syventämistä tekstin edetessä niin kyllä tämä elokuvakäsikirjoitukseksi kelpaa, ainakin Selinin ja kumppaneiden tuotantoon. Näin Levottomien komososan jälkeen...
-Levottomia aikoja elämme, levottomia, niin levottomia.
Teräsapina.
Eli yksi asia vielä:
Tietenkin tällä tekstillä on mahdollisuuksia Kariston ja Gummeruksen kaltaisten kustannustalojen politiikassa, jo tällaisenaankin, jos vain muistat ONNELLISEN LOPUN ja ajan kultaamat tunnelmat! Eli pistä paperia sinne vain, niin emmekö vain voi jo ensi joulun alla nauttia Kariston uudesta sotaleskiromaanista ja vieläpä uudelta tekijältä!
Uusia Laila Hietamiehiä ei ole koskaan liikaa, paitsi Otavalla (?!).
Teräsapina
niin, ottaen huomioon, että kyseessä on todellakin vain aloitus melkoisesti pidempään tekstiin, en pitäisi kommenttiasi kovinkaan perusteltuna. mistä termi sotaleskiromaani? mistä päättelet, että päähenkilö tai joku hänen läheisistään kuolee?
mitä taas loppuun tulee, luokittelisin sen vähemmän onnelliseksi.
Sotaleskiä on kahta lajia: niitä jotka pettävät, niitä jotka pettyvät.
Sitten vielä yksi asia: asiasisällölliseen uskottavuuteen pyrkivässä kaunokirjallisessa tekeleessä pitäisi hallita ne kuuluisat "faktat": tässä tapauksessa talvi/jatkosotahistorian ja -strategian perusteet, taistelutaktiikan lyhyt oppimäärä, ohjesäännöt jne. Siksi näitä kirjoja tapaavat kirjoittaa ne Suomi-konepistoolin lyijykynään vaihtaneet raavat veteraanit, jotka -siis - OLIVAT SIELLÄ hei - ja joiden mahdolliset "kaunokirjalliset puutteet" ovat jotain mikä vain pitääkin antaa anteeksi.
Naisihmisen on luontevinta tyytyä kuvaamaan sitä kuuluisaa kotirintamaa tai sitten ainakin sisäisen lotan maisemaa hetkellä jolla Suomineidon lanteita vaan ei vyötäröä kavennetaan sodan ankaralla korsetilla. Hyvä, suosittelen että kirjoitatkin sotaleskiromaanisi tunnelmalliseen "Valmont in War" -kirjeromaanimuotoon, jonka puitteissa sekä Heikin että Marian (whose soul is so RED of intellectual and emotional passion (and hair also) but yet so WHITE like a virgin of thousands lakes...) sielujen tuskaisen yksinäiset korsut aukeavat ja he syleilevät etäisyyksien ja tykkien jylyn yli.
Tämä on varteenotettava suositus. On nimittäin tullut vihdoin jo aika - KEKKONEN ON KUOLLUT JA SORSAKIN AMMUTTU ALAS; LAURI TÖRNISTÄ PUHUMATTAKAAN -- SIIS AIKA JO VIHDOIN KIRJOITTAA SOTAROMAANI; JOKA VAPAUTTAA TUNTEMATTOMAN SOTILAAN IKONISESTA HOHTEESTA; JA PUHKOO TUON PÖNÄKÄN MYYTIN. TUNTEMATON SOTILAS OLI
NAINEN! SISÄINEN LOTTA MEISSÄ KAIKISSA; AVAA TÄMÄ LIPAS; SE ON PANDORAN. SITTEN VOIMME PUHUA VUODEN KIRJALLISESTA TAPAUKSESTA (JA UNOHDA SE KARISTO).
Näin jylisivät Teräsapinan tykit
... ajatusten Laatokasta tuo kirjoituksesi ;) Loistavaa että joku jaksaa tässä maassa ajatella ja pitää jylinän ohella tyyliä yllä. Alankin heti houkutella esiin sisäistä lottaani. Ryhdyn passaamaan parranajohaavan saanutta kultaani.
hauskaa että ihmiset uskaltavat rohkeasti kertoa mielipiteensä. sillä lopultakin ne ovat vain mielipiteitä.
Kiitokset lämmittävät aina vaikka tietääkin ne ansainneensa VÄHINTÄÄN, ja toki paljon enemmänkin...
Kiitos, Juu Majava; aivan totta, tyyli, jylina ja ajattelu ovat nykyään harvinainen yhdistelmä, mutta TERÄSAPINA tarjoaa tätä herkkua kaikille, jotka osaavat kiittää.
Ja Elli, ei tekstisi varmaan hassumpi ole, tarinanana eritoten; ehkä olet tarinankertoja, pienen tai suuren no matter. Pistä paperia sinne Karistoon ensin ja katso sitten mitä tehdä.
Naisihminen tekisi vain hyvin jos välttäisi sissikomppanian veristen vaiheiden ja asekaluston lukkojen, piippujen, suunseutujen, perien, jalustojen ja varsinaisten lyijyruiskujen kuvausta kuin ruttoa! Se kylvää naisihmisen proosaan kuolemaa kuin HILJAINEN amerikkalainen, se menee metsään kuin Suomen sotilas -- sitä vain pelkään; sitäpaitsi, kyllä noita jermuiluja ovat asianosaiset ja paremmin varustautuneet ruiskuttajat jo töhrineet riittämiin. Naisen kuvaus olkoon NAISEN KUVAUS vaietuista hetkistä, kätketyistä katveista: herkkiä tunnelmapaloja, SISÄISEN LOTAN MAISEMAN SALOJA, SOITA, TIEN PIENTAREEN RUISKUKKIA (HYVÄ!) vaan EI KENTTÄKASARMIA PELKKÄÄ HARMAAHARMIA!
Teräsapina was here!
Täytyy antaa jätkälle krediittii näist texteistä. Oon luikenu näit sun juutui nyt kymmenise kappaletta ja hauskaa on ollu! Siis levottoman hauskaa jälkee!
Sussa on steelii ja styylii, teräsape aika kibeesti. Mut milloin mä saan lukea sua kansien välist?
Vai kirjotatko sä vaan enklanniks ku toi toinen kotimaine ei oikei luonnistu?
mä oo timppa vaa, kapaakafilosofi ja suurte humoristien diggari.