Animaali

Golden kirjoitti:

Voisiko joku arvostella tämän (vielä keskeneräisen) joku aika sitten aloittamani tarinan? Voin laittaa jatkoa sitä mukaa tähän kun vaan kerkiän, jos tämä on mieluisa.

I Uni

Kävelen sumuisessa huoneessa yrittäen päästä ovelle, jonka näin hetki sitten. Näen viimein taas nelikulmaisen valonlähteen.
“Sen on pakko olla ovi...”, ajattelen.
Kun pääsen viimein oven luo, astun sen läpi ja saavun tällä kertaa todella kirkkaaseen huoneeseen. Näen edessäni ihmisen hahmon.
“Voitko auttaa? En löydä ulos.”, sanon hahmolle joka ei vastaa vaan, vaan lähtee kävelemään pois päin. Lähden seuraamaan hahmoa. Kuljemme lukemattomista ovista läpi, kunnes hän pysähtyy ja kääntyy puoleeni huoneessa, missä tuskin näen eteeni.
“Mitä sinä teet täällä?”, kysyy naisen ääni ja hahmo ottaa olkapäistäni kiinni.
“E-en minä... Voisitko opastaa minut ulos täältä?”, vastaan pelokkaalla äänellä ja vetäisen itseni kauemmas hahmosta.
“Et saisi olla täällä.”, hahmo sanoo ja astahtaa taas lähemmäs minua uhkaavasti.
“Lähden, jos kerrot minulle, miten.”, sanon astuen samalla pari askelta taaksepäin.
Hahmo ottaa käsivarrestani tiukan otteen ja lähtee vetämään minua perässään. Saavuttuamme huoneessa olevan yksinäisen valokeilan keskelle näen viimein hahmon kasvot selvästi. Lyhyet ja mustat hiukset, liekehtivät silmät.
“Tuollaisia silmiä en ole ikinä nähnyt ennen.”, sanon mielessäni ihaillen. Päästän säikähtäneen huudahduksen kun nainen kumartuu taas puoleeni.
“Opastan sinut pois täältä, jos lupaat tulla takaisin. Jos lupaat antautua minun opetettavakseni kun ilmestyn taas luoksesi.”, nainen sanoo vaativalla äänellä. Nyökkään katsoen naisen liekehtiviin silmiin.
“Kun seuraavan kerran kuulet nimen Safír. Silloin on aika. Silloin ilmestyn luoksesi kun seuraavan kerran vaivut uneen. Vien sinut paikkaan, missä voit aloittaa opintosi.”, nainen jatkaa.
“Mitkä opinnot?”, kysyn nopeasti naisen alkaessa painella vierelleni ilmestyneen riimuja täynnä olevan tolpan pintaa.
“Saat sitten tietää, kun sen aika tulee.”, nainen vastaa vilkaisematta minuun ja suoristaa selkänsä kun tolppa alkaa loistaa hyvin kirjasta valoa. Suojaan silmiäni koko ajan kirkastuvalta valolta ja astun kauemmas. Juuri kun olen astumassa ulos valokeilasta vetäisee nainen minut takaisin tolpan eteen ja kehottaa pysymään paikoillaan. Jokin outo voima vetäisee molemmat käteni alas. Suljen silmäni ja tunnen oudon muljahtavan tunteen vatsanpohjassani. Muksahdan pimeään huoneeseen sängylleni ja nousen heti istumaan huohottaen. Katselen ympärilleni ja tajuan juuri tapahtuneen.
“Linda Draglin, sinä hölmö... Se oli pelkkä uni. Ei sitä oikeasti tapahtunut”, mutisen itsekseni ja kaadun takaisin makaamaan. Vilkaisen pimeässä hohtavaan kellooni.
“Vasta kolme... Tässä on vielä paljon aikaa nukkua.”, kuiskaan itsekseni ja suljen silmäni hitaasti. Odotan puolisen tuntia saamatta unta, kunnes taas avaan silmäni, jätän ihanan pehmeän ja lämpöisen sänkyni ja lähden paljain jaloin hiipimään kylmää kivilattiaa pitkin keittiötä kohden. Nappaan jääkaapista maitopurkin ja kaadan siitä mukiin maitoa, kaadan sitten kaiken maidon suuhuni ahnaasti. Vilkaisen vielä ympärilleni juuri näkemäni unen yhä pyöriessä päässäni ja kävelen takaisin huoneeseeni ja kaadun sängylleni. Vaivun heti syvään uneen.

II

Vuoden päästä kuljen tavalliseen tapaani ystävieni Mian ja Annikan kanssa. Tai eivät he oikeastaan ole ystäviäni. He vain teeskentelevät oikein kunnon ystäviä. Tiedän, koska kuulin kerran heidän puhuvan keskenään. Puhuvan minusta. Puhuivat jotain pienestä ikävästä yllätyksestä. En oikeastaan edes viedä, miksi edes kuljen heidän kanssaan. Kait tahdon kääntää heidän suunnitelmansa heitä itseään vastaan.
Havahdun ajatuksistani, kun joku huutaa nimeäni. Katson ympärilleni ja Mian ja Annikan silmät tuijottavat väsymättä minua.
“Mitä?”, kysyn kummissani.
“Et kuuntele yhtään, mitä sanon. Kysyin sinulta vaikka kuinka monta kertaa. Minkä lajista jäätelöä sinä otat?”, Mia sanoo, kuulen kiihtymyksen hänen äänessään.
“Ööö... Vaniljaa.”, sanon hätäisesti ja kadun heti valintaani.
Saatuani käteeni jo hieman sulaneen jäätelötötterön, kuulen jostain kauempaa tutulta kuulostavan nimen. Safír. Käännyn katsomaan äänen suuntaan ja päästän vahingossa kiihdyksissäni jäätelöni putoamaan. Siirrän jalkaani putoavan jäätelön tieltä huomaamattani samalla, kun vilkuilen ympärilleni jännittyneenä.
“Sinä poropeukalo!”, kuulen Mian huutavan. “Tuo jäätelö maksoi kokonaisen euron! En voi uskoa, että veljeilen tuollaisten poropeukaloiden kanssa!”, jatkaa Mia kiljumistaan Annika yrittää rauhoittaa häntä ja pidellä häntä paikoillaan.
Täydellistä. Tämä tästä vielä puuttuikin. Tuhahdan hiljaa ja lähden kävelemään pois päin.
“Minne ihmeeseen sä olet menossa? Saat luvan maksaa Mialle takaisin sen juuri tuhlaamasi jäätelön!”, Annika huutaa perääni pidellen yhä Miaa.
“Maksakoot vaan itse...”, huokaan itsekseni ja kävelen kohti kotia.
Kotiin päästyäni haen pakastimesta toffeetuutin ja kapuan yläkertaan konehuoneeseen. Vietän siellä tietokoneen ääressä pitkän tovin, kunnes kuulen oven avautuvan ja paiskautuvan kiinni, minkä jälkeen kuulen vaatteiden kahinaa ja askelia kohti portaita. Vilkaisen ovelle ja suljen äkkiä koneen, tietoisena konekiellosta. Säntään kirjahyllyn luokse ja vetäisen sieltä ensimmäiseksi käsiini osuneen kirjan mukaani ja lähden harppomaan muka viattomana kohti portaita. Isäni tulee portaissa vastaan.
“Et kai vaan ollut koneella?”, isä kysyy ankaralla äänensävyllä.
“Miten niin? Hain vaan tämän...”, vastaan viattomana ja näytän kirjan, jonka huomaan isäni vanhaksi historiankirjaksi.
“Mistä lähtien olet kiinnostunut minun vanhoista koulukirjoistani?”, kysyy isä epäuskoisena.
“Ei minua ikinä ole sinun ikivanhat, pölyiset kirjasi kiinnostaneet. Tarvitsen tätä erääseen... Historianprojektiin.”, vastaan muka varmalla äänellä.
“Jaahas...”, isä murahtaa, kääntää katseensa pois minusta ja harppoo yläkertaan konehuoneeseen. Vilkaisen kelloon ja tajuan kellon olevan jo kohta 12 yöllä. Lähden kävelemään kohti huonettani ja alan tuntea oloni jo hieman väsyneeksi. Huoneeseeni päästyäni kaadun heti sängylleni haukotellen. Mielessäni ei käy yhtään, että tämä tulisi olemaan viimeinen hetkeni ihmisenä. En yhtään ajattele, että äskeinen puheeni isäni kanssa tulisi olemaan viimeiseni. Tajuan tämän tosiasian vasta liian myöhään. Vasta, kun olen jo vaipunut syvään uneen.

III Toinen maailma

Pyristelen yhä, päästäkseni hereille. Kuulen outoa aavemaista laulua korvissani ja pysähdyn kuuntelemaan sitä.
“Tervetuloa.”, naisen ääni sanoo ja hahmo ilmestyy valokeilaan, jossa minäkin seison. Tunnistan hahmon siksi samaksi, jonka näin unessa vuosi sitten.
“Olet nyt valmis.”, nainen sanoo ja mustan hupun alta heijastuvat liekehtivät silmät.
“Valmis mihin?”, kysyn ja katson lumoutuneena naisen silmiä.
“Valmis koulutukseesi. Nyt sinun on vain seurattava minua, niin opetan sinulle kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää.”, nainen vastaa ja kävelee ulos valokeilasta pimeyteen. Lähden kävelemään hänen perässään tietämättä, minne olen menossa. En tiedä, missä hän on. En tiedä, missä itse olen. En tiedä, mitä ympärilläni on. Vähän matkan päästä edestäni kuulen raksahduksen ja oven narinaa. Näen taas naisen hahmon oven toiselta puolelta tulevaa heikkoa valoa vasten. Jatkan kävelemistä, kunnes pääsen ovelle. Nainen työntää minua kohti ovea.
“Mene sinne. Seuraan perässäsi.”, nainen sanoo ja työntää minua kohti ovea. Parannan ryhtiäni ja kävelen peloissani ovesta läpi.
Päästyäni läpi katselen ympärilleni ilmestynyttä metsää. Olen täysin yksin jossain oudossa metsässä. En kuule edes lintujen laulua.
Katselen ympärilleni ja vierelleni kävelee rauhallisesti kultasarvinen yksisarvinen, joka muuttuu pienten kirkkaiden lumihiutaleiden lennellessä oven toiselle puolelle jääneeksi naiseksi.
“Tervetuloa Craconen metsään.”, nainen sanoo ja laskee mustan huppunsa.
“Mikä paikka tämä on? Miten pääsen kotiin?”, kysyn vilkuillen pelokkaana ympärilleni ja otan askeleen kauemmas naisesta.
“Sanon nyt suoraan. Et pääse enää kotiin. Et samana ihmisenä, mikä olit joku aika sitten. Jos menet sinne kun olet valmis, he eivät tunnista sinua. Olet pyyhkiytynyt kaikkien elämästä tullessasi tänne.”, nainen vastaa hymyillen rauhoittavasti.
“Mitä? En pääse kotiin? Miksen?”, kyselen jokaisen kysymyksen, mikä vaan päähäni juolahtaa ja kävelen naisesta yhä kauemmas.
“Olet nyt aloittanut uuden elämäsi animaalina. Animaalisoturina, jos tarkkoja ollaan. Vielä tarkempia kun ollaan, niin olet Veden ja Tulen soturi. Mutta siitä vasta myöhemmin. Sitten, kun olet valmis. Tule nyt, niin vien sinut ulos täältä hevosesi luo. Jatkamme ratsain Veden Kanjoniin. Siellä saat syödä ja levätä.”, nainen sanoo ja lähtee kävelemään pois päin.
“Kuka sinä olet?”, kysyn liikkumatta senttiäkään paikoiltani. Nainen pysähtyy ja kääntyy puoleeni.
“Olen Safír. Veden Mestari ja opettajasi.”, nainen vastaa ja viittaa seuraamaan. Lähden seuraamaan häntä puiden lomitse ja päästyämme ulos metsästä näen kaikkien aikojen kauneimman hevosen. Katson hevosta silmät hämmästyksestä levällään ja tulen Safírin perässä hevosen luo.
“Tässä on hevosesi. Nimeä se kuten tahdot.”, Safír sanoo ja silittää vaalean harmaan hevosen valkolaikukasta kaulaa. Tule nyt. Aurinko laskee pian. Pimeän aikaan sinun ei ole turvallista hortoilla täällä yksin, jos minun on mentävä jonnekin muualle. Nousen hevoseni selkään ja näen Safírin muuttuvan taas kirkkaiden lumihiutaleiden saattelemana yksisarviseksi. Yksisarvinen lähtee laukkaamaan kohti vuoria ja hevoseni seuraa perässä.
“Olisi pitänyt sanoa, etten osaa ratsastaa...”, mutisen itsekseni ja takerrun hevosen harjaan kiinni.
Pitkän tovin päästä saavumme kanjoniin. Keskityn kokonaan ympärilleni katseluun, kun kanjoni levenee ja maassa alkaa kasvaa ruohoa. Hetken päästä alkaa puita kasvaa yhä enemmän, kunnes olemme taas metsässä.
“Pysy tässä.”, yksisarvinen pyytää ja katoaa puiden lehtien sekaan. Laskeudun hevoseni selästä ja jään sen vierelle seisomaan. Vilkaisen ylös ja jään tuijottamaan sinne, kun katseeni kohtaa uskomattoman näyn. Näen kaksi kuuta. Toinen lumenvalkoinen ja toinen hieman tummempi, kuin tämä omamme.
Hetken päästä Safír ilmestyy takaisin puiden välistä ja viittoo seuraamaan. Tulen hänen perässään ja hevonen jää paikoilleen syömään ruohoa. Tunkeuduttuani viimeistenkin lehtien ja oksien läpi näen maailman kauneimman näyn. Oikealla pauhuaa valtava vesiputous, jonka jokainen vesipisara heijastaa kauniisti molempien kuiden joka puolelle.
“Tule, niin saat ruokaa. Seuraa minua.”, Safír sanoo nopeasti ja kävelee metsän laidassa olevien pienien puumökkien luo. Seuraan hänen perässään katsellen ympärilleni ja näen joka puolella kauniin maiseman. Safír viittoo minua menemään yhteen mökkiin ja lähtee takaisin metsään. Mökissä hopeahiuksinen ja suippokorvainen nainen kääntyy puoleeni oven narahtaessa.
“Sinun on oltava se uusi.”, nainen hymyilee ja kävelee lähemmäs.
“Minä olen Serén.”, nainen sanoo. “Haltia, kuten varmaan huomasit.”, Serén lisää vielä.
“Sinulle pitäisi siis ruokaa hankkia...”, Serén sanoo nopeasti ja siirtyy toiseen huoneeseen, mistä palaa hetken kuluttua täyden ruokatarjottimen kanssa. Serén tuo tarjottimen pöydälle ja viittoo minua istumaan tuolille pöydän ääreen. Hymyilen haltialle nälkäisenä ja istuudun syömään.
Syötyäni nousen tuoliltani ja hymyilen kiitollisena Serénille.
“Sinun on parasta mennä nukkumaan, jos aiot huomenna olla voimissasi. Seuraa minua, niin vien sinut mökkiisi.”, Serén sanoo ja astelee ulos mökistä ja minä seuraan perässä. Kuljemme parin mökin päähän ja Serén avaa oven.
“Siinä. Se on kokonaan sinun. Jos tarvitset jotain, niin älä epäröi tulla puheilleni.”, Serén sanoo vielä ja sulkee oven. Katselen hieman ympärilleni ja asetun pehmeälle sängylle makaamaan. Muistelen tapahtumia ennen tänne tulemistani ja silmäkulmastani karkaa kyynel. Suljen silmäni kevyesti ja vaivun syvään uneen.

IV Koulutus

Herään makoisasta ja kauniista unestani, kun aurinko paistaa suoraan kasvoilleni.
“Olisihan se isä voinut edes sälekaihtimet laittaa kiinni.”, mutisen itsekseni ja yritän nähdä jotain. Nousen istumaan sängylleni ja katselen hetken ympärilleni ihmeissäni.
“Missä minä olen?”; sanon puoliääneen, ennen kuin muistan edellispäivän tapahtumat. Nousen sängyltäni ja astun ovesta ulos. Ihailen ympärilleni levittyvää kaunista maisemaa. Kuulen vesiputouksen tasaisen pauhun takaani ja lintujen laulun yläpuoleltani, puut heiluvat heikossa tuulessa.
“Olet siis herännyt. Hyvä. Tule, niin aloitan koulutuksesi.”, hätkähdän, kun Safírin ääni kuuluu äkkiä takaani. Safír kävelee jo jonkun matkan päässä ja juoksen hänen peräänsä. Saavumme suureen rinkiin, jonka keskelle on asetettu maahan pystyyn kuusi terävää ja auringossa kiiltävää miekkaa.
“Ota tuosta yksi, niin voimme aloittaa. Joka aamu toistamme tämän saman kaavan. Kun heräät, tulet tänne. Harjoittelemme noin tunnin ja sitten voimme mennä aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen harjoittelemme loppupäivän muodonmuutosta.”, Safír selittää päiväjärjestystä ja minä nyökkäilen vähän väliä. Alamme harjoitella miekkailua. Alussa en osaa mitään, mutta tunnin päästä pystyn jo torjumaan toisen lyönnit kohtalaisesti oppimallani parhaalla tavalla. Kuljemme syömään samaan mökkiin, missä olin syönyt edellispäivänä ja siellä syömme kaikkien aikojen parhaimman aamiaisen, mitä olen ikinä syönyt.
Aamiaisen jälkeen Safír johdattaa minut jonkun verran lahon riippusillan kautta vesiputouksen taakse.
“Noin. Asetu nyt siihen keskelle huonetta. Seiso siinä ja luo mieleesi mahdollisimman selkeä kuva hiirestä.”, Safír selittää ja tarkkailee samaan aikaan, kuinka toimin.
“Ja nyt kuvittele, miltä tuntuisi olla se hiiri, minkä juuri kuvittelet. Etsi sen hiiren sielu itsestäsi. Imeydy sitten tämän hiiren sielun sisään.” Teen työtä käskettyä ja alan tuntea, kuinka luuni muotoutuvat uudestaan ja alan kutistua. Lopulta olen muuttunut kokonaan hiireksi. Katselen ympärilleni hiiren silmin ja huokaan ihastuksesta.
“Hyvä. Ja nyt luo mieleesi kuva omasta itsestäsi samalla tavalla, kuin loit kuvan siitä hiirestä. Toista nyt sama kuin äsken, tällä kertaa vaan ajattelet omaa itseäsi.”, Safír selittää ja seuraa muuttumistani takaisin. Katson käsiäni hämmästyneenä. Tätä rataa jatkamme monta kuukautta. Edistyn koko ajan, vaikka joitakin takaiskuja tulee, kunnes eräänä aamuna miekkaillessamme Safír ilmoittaa, että olen nyt valmis hallitsemaan Draconuksen.
“Mikä on Draconus?”, kysyn kiinnostuneena.
“Draconus on hyvin vanha lohikäärmerotu. Draconukset ovat velhokansaa. Heitä on kuitenkin nyt enää olemassa animaalien kautta. Enää vain animaalit voivat esiintyä Draconuksen muodossa. Itse Draconukset hävisivät kauan sitten.”, Safír vastaa ja tuijottaa taivaalle puhuessaan.
“Minne he hävisivät?”, kysyn ja äänestäni kuuluu tietty tiedonhalu.
“Kukaan ei tiedä. Eräänä päivänä he vain... Hävisivät. Eikä heitä sen koommin ole nähty.”, Safír kertoo.
“Mutta nyt meidän on mentävä. Liekinvuorelle on monen päivän matka.”, Safír sanoo nopeasti ja haettuaan repun Serénin mökistä hän sukeltaa metsään, missä odottavat minun hevoseni ja toinen, vitivalkoinen hevonen. Me molemmat nousemme hevostemme selkään ja lähdemme ratsastamaan kohti vielä näkymättömissä olevaa Liekinvuorta.

V Draconus

Kolmannen matkapäivän sarastaessa kuljettuamme pysähtymättä koko yön hevosiamme taluttaen koko yön pääsemme viimein valtavan tulivuoren juurelle. Tulivuoresta nousee koko ajan ohuita savupylväitä kohti pilviä.
“Siinä. Sinun on käveltävä tuon luolan kautta tulivuoren sisälle.”, Safír osoittaa tulivuoren kyljessä olevaa pimeää luolaa. “Minä en voi seurata sinua.”
“Mikset voi?”, kysyn kummissani katsoen Safíriin.
“Koska minulla on jo Draconus. Jos menen sinne nyt uudestaan, menettäisin Draconukseni, enkä saisi enää ikinä takaisin. Ja satun tarvitsemaan sitä todella usein. Se on paras muutokseni.”, Safír selittää katsoen vuoren savupylväitä. Huokaan syvään ja lähden kävelemään luolan sisäpuolelle.
Luolan sisäpuolella yritän turhaan nähdä ympärilleni. Ensimmäisen mutkan jälkeen ei ympärilläni ole minkäänlaista valoa, joten joudun hapuilemaan seiniä pitkin eteenpäin. Horjahdan äkkiä ja vältyn täpärästi jonkinlaiseen rotkoon putoamisen. Tunnustelen rotkon reunaa ja löydän suunnilleen rotkon keskeltä kivisen sillan. En jää miettimään sillan luotettavuutta, vaan lähden kävelemään sitä pitkin pitäen käsiäni suorina sivuilla, etten menettäisi tasapainoani pienellä ja kaiteettomalla kivisillalla. Horjahdan vasemmalle ja hyppään eteenpäin niin pitkälle kuin vaan pystyn. Jään rotkon toisen puolen reunalle heilumaan molemmat jalkani puoliksi maan kamaralla. Kaadan itseni nopeasti eteenpäin ja kaadun luolan kiviselle ja rosoiselle lattialle saaden polveeni farkkujeni läpi melko syvän haavan oikein terävästä kivestä. Vinkaisen hiljaa pimeydessä ja pitelen jonkun aikaa maassa istuen haavaani.
Jonkun ajan päästä nousen takaisin seisomaan ja kävelen eteenpäin. Luola alkaa viettää jyrkästi ylöspäin. Alan nähdä edessäni heikkoa valoa. Valo voimistuu vähitellen. Näen nyt ympäristöni kokonaan ja lähden kävelemään luottaen enemmän itseeni ja siihen, etten putoaisi minnekään. Nyt valo näyttää hieman punertavalta. Katselen ympärilleni ja siristelen silmiäni yrittäen nähdä jotain yhä kirkastuvassa valossa. Silmiini alkaa sattua ja peitän silmäni käsivarrellani. Horjahdan hieman ja melkein putoan valtavaan, pyöreään kuiluun. Ei. Se ei ole kuilu. Se on tulivuoren kraatteri. Näen alapuolellani kuplivaa laavaa.
“Minne minun nyt olisi mentävä?”, puhun itsekseni, kun takaani alkaa äkkiä puhaltaa kova tuuli, joka horjuttaa minua sen verran, että kaadun eteenpäin ja lähden putoamaan kohti polttavan kuumaa laavaa. Joka hetki tunnen laavan kuumuuden yhä sietämättömämpänä. Tunnen alkavani muuttua. EN kuitenkaan tunnista tätä tunnetta. Tämä muutos on täynnä voimaa. Selkääni kasvaneet siivet nostavat minut takaisin luolan korkeudelle ja siitä yhä ylöspäin, kunnes lennän kokonaan ulos kraatterista. Tunnen, kuinka minulle vielä täysin vieras sielu luovuttaa minulle vallan. Alan pudota, koska en tajua räpytellä itse siipiäni. Liikutan siipiäni tasaisesti tutkiskellen kultaisten suomujen peitossa olevaa kättäni. Laskeudun hetken päästä sulavasti Safírin luo. Näen tyytyväisen hymyn opettajani kasvoilla.
“Täydellistä. Nyt voimme palata takaisin lentäen.”, hän sanoo hymyillen.
“Mutta entä hevoset?”, kysyn.
“Ne pärjäävät. Katso.”, Safír osoittaa hevosia, huutaa niille jotain minulle täysin vieraalla kielellä ja hevoset lähtevät juoksemaan villisti hyppien eri suuntiin.
“Miten sinä tuon teit?”, kysyn äimistyneenä.
“Hevoset ymmärtävät animaalien puhetta.”, Safír vastaa ja muuttuu samalla Draconukseksi. Hän hyppää korkealle ja jää leijumaan siipiensä varaan.
“Tuletko?”, hän kysyy suoraan yläpuolellani. Räpytän suuria ja vahvoja siipiäni, katson niiden liikettä hetken ja ponnistan sitten ilmaan. Lähdemme molemmat lentämään takaisin päin.
“Tämä...”, Safír osoittaa maailmaa kaukana alapuolellamme. “Tämä on Thaléth. Maailmamme.” Katselen Thaléthia huokaisten. Alapuolellamme on suuri järvi, joka on muodoltaan kuin lohikäärme. “Tuo järvi on nimeltään Hír- järvi. Hír tarkoittaa lohikäärmettä.”, Safír kertoo. Katson taaksemme, missä näen valtavan tulivuoren. Liekinvuoren.
Lennämme jonkun ajan päästä vuorijonon yli.
“Tuota vuorijonoa kutsutaan nimellä Lóthar.”, Safír kertoo, kuten on kertonut jo monien huomattavien paikkojen nimiä. Kaksi kuuta loistavat taas taivaalla.
“Minkä nimisiä kuut ovat?”, kysyn ja katson Safíriin odottavana.
“Kuut? Valkoinen on Ralen. Harmaa on Hïrmol. Niiden nimet on parasta muistaa, sillä ne tulevat usein esiin. Tiedät niiden nimien hokemisesta, kehen voit luottaa ja kehen et. Se joka siunailee Ralenia tai kiroaa Hïrmolia, on sinun puolellasi. Se joka tekee täysin päinvastoin on sinua vastaan. Ralen symboloi hyvää ja Hïrmol pahaa.” Safír kertoo katsoen minuun koko ajan. Laskeudumme tutun vesiputouksen luo, toivotamme toisillemme hyvät unet ja minä kävelen omaan mökkiini haukotellen. Kaadun sängylleni ja jään siihen joksikin aikaa makaamaan ja ajattelemaan päivän tapahtumia ennen kuin saan unen päästä kiinni.


Arvosteluja? Risuja? Ruusuja?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä