Kävelin tien vierellä ja katselin autojen vilahtelevan ohi. Tuntui kuin olisin juossut juuri maratonin, olin aivan läkähdyksissä. Olin isäni luona kesäloman, mutta minulle oli tullut outo olo siellä. Niinpä olin lähtenyt kävelemään. Isä oli töissä ja minulla oli paljon aikaa itselleni. Ajattelin kyllä lähteä lopullisesti pois, jos vain jalkani veisivät minut tarpeeksi kauas. Eihän äitikään kaukana asunut, mutta olisihan minun pitänyt sentään ottaa hieman rahaa mukaan. Bussi kurvasi ohitseni. Ihana ilmavirta. Mutta samalla tulin ajatelleeksi, miten ihanalta tuntuisi istua viileässä linja-autossa, poissa paahtavasta kuumuudesta.
Kävelin mietteissäni varmaan lähes puoli tuntia ennen kuin huomasin jonkun tuijottavan minua. Käänsin varovasti katseeni takanani ajavaan autoon. Näin tutun auton ja tutut kasvot. Isä?! Mitä isä täällä teki? Olin niin tyrmääntynyt isän näkemisestä, että hetken vain seisoin siinä suu auki ja tuijotin. Kuinka kauan isä oli ajanut tien sivussa ja seurannut minua? MIksei hän huutanut minulle? Isä ajoi autollaan lähemmäs ja avasi ikkunan.
-"Hei, mitä sinä täällä teet?" hän kysyi.
-"Kunhan kävelen..." minä selittelin.
-"En kai säikäyttänyt? Näin viestisi keittiön pyödällä ja päätin tulla hakemaan sinut pois..."
-"E-et säikäyttänyt." sanoin, mutta se kuullosti kyllä minunkin korviini hieman pelästyneeltä.
-"Mennään nyt kotiin ja syödään jotain." isä sanoi ja viittasi minut autolle.
Menin autolle ja avasin oven.
-"Joo joo, iskä." Kömmin sisään ja paukautin oven kiinni perässäni. Isä oli jopa tavallista hiljaisempi ajomatkan aikana. Kun tulimme pihalle. hän alkoi kuitenkin puhua.
-"Sinä et saisi olla yksin tuolla ulkona, vaikka kuinka olisi keskipäivä. Päivää seuraa aina yö."
-"Enhän minä olisi ollut myöhään, tein vain pikku kävelyretken."
-"Mutta luupaathan minulle, ettet mene ulos pimeällä, tai jos menet tulet hyvissä ajoin ennen kahtatoista takaisin." isä katsoi minua suoraan silmiin. Se oli jo aika outoa. Hän näytti aivan vilpittömästi pelkäävän, että minulle sattuisi jotain. Hänen silmistään paistoi pelko.
-"Lupaathan minulle, sinun täytyy luvata." Noiden sanojen lausuminen näkyi ottavan koville.
-"No, joo." olihan minun pakko luvata. Isä palasi taan normaaliksi tylyksi ja tunteettomaksi itsekseen. Hän avasi autonoven ja lähti kohti taloa. Minä katselin isäni perään.
-"Milloin tuo muka on saanut tietää, että lupaukset yleensä pidetään." minä sanoin ääneen ja hymyilin itsekseni.
Se oli nyt päätetty. Minä lähtisin illalla ulos, eikä isä voisi estää minua.
Tulin sisälle taloon ja huomasin kirjoittamani lapun samassa paikassa, jonne sen olin jättänyt. Kummallista, oliko isä lukenut sitä ollenkaan?
Kello oli jo lähes kymmenen, kun loikin portaat alas aikeenani lähteä pienelle kuutamokävelylle. Tai mitäään kiirettä minulla ei tosin ollut. Voisin pyytää isältä vähän rahaa ja kävisin ostamassa jotain syötävää huolsikalta. Se on auki läpi yön, ja sitäpaitsi siellä liikkuu aika makeeta porukkaa myöhään ilalla. Voisinhan minä sinne vaikka jäädäkin.
Tulin viimeiset portaat alas kolme kerrallan.
-"Isä?" minä kysyin.
-"Niin?" isä oli salamana paikalla, hän tuntui olevan jotenkin hermostunut.
-"Ei mitään muuta asiaa, mutta tarvitsisin vähän rahaa." minä kerroin. En voinut vastustaa kuisausta, joten lisäsin vielä.
-"Menen pariksi tunniksi jonnekin ulos."
Isän kasvoilla kamppailivat huolestunut ja raivostunut ilme. Raivo ilmeisesti voitti tällä kertaa.
-"Sinä et lähde minnekään!"
-"Kyllä vaan lähden! En ole enää mikään vauva!" En voinut asialle mitään, oli pakko suuttua hänelle. Asia vaan on niin, ettei minua voi pitää lukkojen takana. JUoksin eteiseen, hypäsin lenkkitossuihini ja otin farkkutakkini mukaan.
KUulin isän huutavan jotain perääni. En välittänyt. Hän ilmestyi ovelle, kun käännyin tielle. Hän ei enää huutanut minulle, luuli että oli jo juossut kauas. En ollut, mutta ei minulla ollut aikaa viivytellä. Isä tulisi kohta hakemaan minut taas pois. Mietin, miten päsisin huoltsikalle nopeasti ja huomaamattomasti.
Päätin siis liftata. Minun onnekseni melkein ensimmäinen auto pysähtyi. Sitä ajoi aika vanhan näköinen nainen, jolla oli iso koira takapenkillä. Hän puhui paljon, eniten koirastaan, mutta ei juurikaan kysellyt minulta mitään. En muista nähneeni häntä aiemmin, joten hän eei varmaankaan ollut paikallasia. Hän ei paljastanut nimeään, eikä suinpaikaansa, puhui vain niitä näitä. Se sopi minulle. Olimme jo kohta kirkkasti valaisitun huolto-aseman pihassa. Nousin autosta ja kiitin kyydistä. Nainen huristeli tiehensä.
Istuin pienessä nurkkapöydässä hetkisen, miettien pitäisikö soittaa jollekin kaverille. Sitten aloin murehtia tätä tylsää paikkaa. Miten tylsä paikka voi olla kyseessä, kun ainoa hauskanpitopaikka on tällainen vanha huoltsikka.
En ehtinyt murehtia asioita kauaa, kun näin tutun auton kaartavan pihaan. Ei taas! Minun ei olisi pakko mennä kotiin vielä, joten päätin piiloutua. Menin tyttöjen vessaan ja istuin siellä hetkisen. Päähäni iski sellainenkin ajatus, ettei kyltti "naisten wc" oven päällä pidättelisi isääni. Hän tulisi hakemaan minua vaikka täältä, jos hän nyt niin tosisaan halusi minut löytää. Ihme, ettei hän soittanut. Varmaankin tiesi, etten vastaisi. Odotin, että eräs äitini tuttu oli pessyt kätensä ja mennyt ulos. Uskaltauduin ulos vessakopistani ja katsoin ikkunaa. Pieni, mutta ei ikkunan koko minua pysäyttäisi. Halusin olla vapaa! Kapusin siis ikkunalaudalle ja avasin ikkunan. En saanut sitä auki. Kuulin jo nyt korvissani, kuinka isä kysyy tutulta myyjältä, onko minua näkynyt. Hän kertoo, missä minä olen ja isä tulee etsimään minua. Tahdonvoima on oikein kiva juttu. Minä sain kuin sainkin ikkunan auki ja kiipesin ulos. Pudottauduin ahtaasta ikkunasta melkein päälleni. Kuulin kuinka vessan ovi aukeni. Kuulin raskaat askeleet kovilla laatoilla. Olin varma, isäni oli huomannut missä olen ja tullut etsimään minua.
Löydetyksi tuleminen ei kuitenkaan ollut mitenkään kiva ajatus, joten päätin mennä jonnekin, mistä isä ei minua niin vain löytäisi.
Tajusin kyllä, että minun olisi joskus pakko mennä kotiin, mutta ei nyt. Isä saisi kärsiä lupauksen pettämisestä aivan yhtä paljon, kuin minä, kun olin ollut vielä pieni tyttö. En vain tiennyt minne mennä. Isä ei tiedä ystävistäni paljon, ei varmaan ainakaan sitä, missä he asuvat. Minulla oli kaksi todella maahtavaa ystävää. Holly ja Jack. He olivat minun parhaita kavereitani molemmat. Päätin soittaa Hollylle, koska hän luultavasti sentään olisi tavattavissa ja vastasi puhelimeen. Valitsin numeron istuessani pensaiden takana. Täältä kukaan ei nähnyt minua. Olin turvassa hetkisen.
Holly vastasi.
-"Minä täällä." kuiskasin.
-"Ai hei! Aika myöhäinen ajankohta..."
-"Joo, en ehdi nyt selittää tarkemmin, mutta tavataan..." Etsin paikkaa, jossa voisimme tavata.
-"Niin" Holly kysyi.
-"Tavataan bussipysäkillä. Sillä, joka on siinä parinkymmenen metrin päässä huoltsikasta." sanoin.
-"En tiedä pääsenkö... kyllä minä taidan tulla, kysyn vaan ja sanon, että on ihan pakko päästä..."
Minä kuulin askelia, ihan läheltä piilopaikkaani. Oliko joku kuullut minun ääneni parkkipaikalle saakka? Ei voinut olla. Ehkä se oli isä. Jos hän oli nähnyt minun pakenevan ikkunasta, hän tiesi minun olevan vielä jossain piilossa...
-"Hei, oletko vielä siellä..?"
En voinut vastata. Keskityin istumaan vain ihan hiljaa. En edes hengittänyt, painauduin yhä vain suvemmälle varjoihin. Kuulin askelten pysähtyvän. Sydämeni poukkoili tuhatta ja sataa jännityksestä.
-"Oletko vielä siellä? Huhuu..."
Askeleet kääntyilivät ympäriinsä, etsien jotain.
-"Tämä ei ole hauska juttu. Vastaa nyt!" Holly kuullosti jo pelästyneeltä. Askeleet kääntyivät takaisin. Minua ei löydetty.
-"Vastaa jo!" Odotin vielä pienen hetken.
-"Olen täällä." kuiskasin sitten ihan hiljaa.
-"Miksi sinä kuiskaat?" Holly kysyi.
-"Isä on ihan outo... oli pakko päästä pois siitä talosta..."
Holly oli hetken aikaa hiljaa.
-"Ok, minä tulen. Tavaataan kymmenen minuutin päästä. Soitanko Jackille?"
-"Se olisi kilttiä."
-"Me olemme jo tulossa!"
Kävelin mietteissäni varmaan lähes puoli tuntia ennen kuin huomasin jonkun tuijottavan minua. Käänsin varovasti katseeni takanani ajavaan autoon. Näin tutun auton ja tutut kasvot. Isä?! Mitä isä täällä teki? Olin niin tyrmääntynyt isän näkemisestä, että hetken vain seisoin siinä suu auki ja tuijotin. Kuinka kauan isä oli ajanut tien sivussa ja seurannut minua? MIksei hän huutanut minulle? Isä ajoi autollaan lähemmäs ja avasi ikkunan.
-"Hei, mitä sinä täällä teet?" hän kysyi.
-"Kunhan kävelen..." minä selittelin.
-"En kai säikäyttänyt? Näin viestisi keittiön pyödällä ja päätin tulla hakemaan sinut pois..."
-"E-et säikäyttänyt." sanoin, mutta se kuullosti kyllä minunkin korviini hieman pelästyneeltä.
-"Mennään nyt kotiin ja syödään jotain." isä sanoi ja viittasi minut autolle.
Menin autolle ja avasin oven.
-"Joo joo, iskä." Kömmin sisään ja paukautin oven kiinni perässäni. Isä oli jopa tavallista hiljaisempi ajomatkan aikana. Kun tulimme pihalle. hän alkoi kuitenkin puhua.
-"Sinä et saisi olla yksin tuolla ulkona, vaikka kuinka olisi keskipäivä. Päivää seuraa aina yö."
-"Enhän minä olisi ollut myöhään, tein vain pikku kävelyretken."
-"Mutta luupaathan minulle, ettet mene ulos pimeällä, tai jos menet tulet hyvissä ajoin ennen kahtatoista takaisin." isä katsoi minua suoraan silmiin. Se oli jo aika outoa. Hän näytti aivan vilpittömästi pelkäävän, että minulle sattuisi jotain. Hänen silmistään paistoi pelko.
-"Lupaathan minulle, sinun täytyy luvata." Noiden sanojen lausuminen näkyi ottavan koville.
-"No, joo." olihan minun pakko luvata. Isä palasi taan normaaliksi tylyksi ja tunteettomaksi itsekseen. Hän avasi autonoven ja lähti kohti taloa. Minä katselin isäni perään.
-"Milloin tuo muka on saanut tietää, että lupaukset yleensä pidetään." minä sanoin ääneen ja hymyilin itsekseni.
Se oli nyt päätetty. Minä lähtisin illalla ulos, eikä isä voisi estää minua.
Tulin sisälle taloon ja huomasin kirjoittamani lapun samassa paikassa, jonne sen olin jättänyt. Kummallista, oliko isä lukenut sitä ollenkaan?
Kello oli jo lähes kymmenen, kun loikin portaat alas aikeenani lähteä pienelle kuutamokävelylle. Tai mitäään kiirettä minulla ei tosin ollut. Voisin pyytää isältä vähän rahaa ja kävisin ostamassa jotain syötävää huolsikalta. Se on auki läpi yön, ja sitäpaitsi siellä liikkuu aika makeeta porukkaa myöhään ilalla. Voisinhan minä sinne vaikka jäädäkin.
Tulin viimeiset portaat alas kolme kerrallan.
-"Isä?" minä kysyin.
-"Niin?" isä oli salamana paikalla, hän tuntui olevan jotenkin hermostunut.
-"Ei mitään muuta asiaa, mutta tarvitsisin vähän rahaa." minä kerroin. En voinut vastustaa kuisausta, joten lisäsin vielä.
-"Menen pariksi tunniksi jonnekin ulos."
Isän kasvoilla kamppailivat huolestunut ja raivostunut ilme. Raivo ilmeisesti voitti tällä kertaa.
-"Sinä et lähde minnekään!"
-"Kyllä vaan lähden! En ole enää mikään vauva!" En voinut asialle mitään, oli pakko suuttua hänelle. Asia vaan on niin, ettei minua voi pitää lukkojen takana. JUoksin eteiseen, hypäsin lenkkitossuihini ja otin farkkutakkini mukaan.
KUulin isän huutavan jotain perääni. En välittänyt. Hän ilmestyi ovelle, kun käännyin tielle. Hän ei enää huutanut minulle, luuli että oli jo juossut kauas. En ollut, mutta ei minulla ollut aikaa viivytellä. Isä tulisi kohta hakemaan minut taas pois. Mietin, miten päsisin huoltsikalle nopeasti ja huomaamattomasti.
Päätin siis liftata. Minun onnekseni melkein ensimmäinen auto pysähtyi. Sitä ajoi aika vanhan näköinen nainen, jolla oli iso koira takapenkillä. Hän puhui paljon, eniten koirastaan, mutta ei juurikaan kysellyt minulta mitään. En muista nähneeni häntä aiemmin, joten hän eei varmaankaan ollut paikallasia. Hän ei paljastanut nimeään, eikä suinpaikaansa, puhui vain niitä näitä. Se sopi minulle. Olimme jo kohta kirkkasti valaisitun huolto-aseman pihassa. Nousin autosta ja kiitin kyydistä. Nainen huristeli tiehensä.
Istuin pienessä nurkkapöydässä hetkisen, miettien pitäisikö soittaa jollekin kaverille. Sitten aloin murehtia tätä tylsää paikkaa. Miten tylsä paikka voi olla kyseessä, kun ainoa hauskanpitopaikka on tällainen vanha huoltsikka.
En ehtinyt murehtia asioita kauaa, kun näin tutun auton kaartavan pihaan. Ei taas! Minun ei olisi pakko mennä kotiin vielä, joten päätin piiloutua. Menin tyttöjen vessaan ja istuin siellä hetkisen. Päähäni iski sellainenkin ajatus, ettei kyltti "naisten wc" oven päällä pidättelisi isääni. Hän tulisi hakemaan minua vaikka täältä, jos hän nyt niin tosisaan halusi minut löytää. Ihme, ettei hän soittanut. Varmaankin tiesi, etten vastaisi. Odotin, että eräs äitini tuttu oli pessyt kätensä ja mennyt ulos. Uskaltauduin ulos vessakopistani ja katsoin ikkunaa. Pieni, mutta ei ikkunan koko minua pysäyttäisi. Halusin olla vapaa! Kapusin siis ikkunalaudalle ja avasin ikkunan. En saanut sitä auki. Kuulin jo nyt korvissani, kuinka isä kysyy tutulta myyjältä, onko minua näkynyt. Hän kertoo, missä minä olen ja isä tulee etsimään minua. Tahdonvoima on oikein kiva juttu. Minä sain kuin sainkin ikkunan auki ja kiipesin ulos. Pudottauduin ahtaasta ikkunasta melkein päälleni. Kuulin kuinka vessan ovi aukeni. Kuulin raskaat askeleet kovilla laatoilla. Olin varma, isäni oli huomannut missä olen ja tullut etsimään minua.
Löydetyksi tuleminen ei kuitenkaan ollut mitenkään kiva ajatus, joten päätin mennä jonnekin, mistä isä ei minua niin vain löytäisi.
Tajusin kyllä, että minun olisi joskus pakko mennä kotiin, mutta ei nyt. Isä saisi kärsiä lupauksen pettämisestä aivan yhtä paljon, kuin minä, kun olin ollut vielä pieni tyttö. En vain tiennyt minne mennä. Isä ei tiedä ystävistäni paljon, ei varmaan ainakaan sitä, missä he asuvat. Minulla oli kaksi todella maahtavaa ystävää. Holly ja Jack. He olivat minun parhaita kavereitani molemmat. Päätin soittaa Hollylle, koska hän luultavasti sentään olisi tavattavissa ja vastasi puhelimeen. Valitsin numeron istuessani pensaiden takana. Täältä kukaan ei nähnyt minua. Olin turvassa hetkisen.
Holly vastasi.
-"Minä täällä." kuiskasin.
-"Ai hei! Aika myöhäinen ajankohta..."
-"Joo, en ehdi nyt selittää tarkemmin, mutta tavataan..." Etsin paikkaa, jossa voisimme tavata.
-"Niin" Holly kysyi.
-"Tavataan bussipysäkillä. Sillä, joka on siinä parinkymmenen metrin päässä huoltsikasta." sanoin.
-"En tiedä pääsenkö... kyllä minä taidan tulla, kysyn vaan ja sanon, että on ihan pakko päästä..."
Minä kuulin askelia, ihan läheltä piilopaikkaani. Oliko joku kuullut minun ääneni parkkipaikalle saakka? Ei voinut olla. Ehkä se oli isä. Jos hän oli nähnyt minun pakenevan ikkunasta, hän tiesi minun olevan vielä jossain piilossa...
-"Hei, oletko vielä siellä..?"
En voinut vastata. Keskityin istumaan vain ihan hiljaa. En edes hengittänyt, painauduin yhä vain suvemmälle varjoihin. Kuulin askelten pysähtyvän. Sydämeni poukkoili tuhatta ja sataa jännityksestä.
-"Oletko vielä siellä? Huhuu..."
Askeleet kääntyilivät ympäriinsä, etsien jotain.
-"Tämä ei ole hauska juttu. Vastaa nyt!" Holly kuullosti jo pelästyneeltä. Askeleet kääntyivät takaisin. Minua ei löydetty.
-"Vastaa jo!" Odotin vielä pienen hetken.
-"Olen täällä." kuiskasin sitten ihan hiljaa.
-"Miksi sinä kuiskaat?" Holly kysyi.
-"Isä on ihan outo... oli pakko päästä pois siitä talosta..."
Holly oli hetken aikaa hiljaa.
-"Ok, minä tulen. Tavaataan kymmenen minuutin päästä. Soitanko Jackille?"
-"Se olisi kilttiä."
-"Me olemme jo tulossa!"
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hmm, tästähän alkaa tulla jännittävää. Kiva, kun nyt muistit laittaa vähän kappalejakoa. =) Jatka ihmeessä tätä kertomusta.
Kiitti taas! Haluatteko, että jatkan vielä? En oo suunnitellu tarinaa iha nloppuun asti, mutta kyllä tässä on vielä aika pitkä pätkä ennen loppua. Ilmoitelkaas taas, mitä pidätte.
Tää on hyvä. Jatka ihmeessä!
Joo, jatkoa tosiaan seuraa. Ei oo nyt hirveen kauan aikaa istuu tietokoneen äärellä, mut kirjotan mitä ehin. Kiva, jos tykkäsitte! =)