Jonain päivänä…
I
”Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet. Sä väsyit kylpyhuoneeseen. Nyt kun öisin katson tähtiin ja sun kasvot siellä nään, rakastun uudelleen”, lauloi Toni Wirtanen käheällä äänellään. Se ääni täytti mut hetkeks. Vasta sillä hetkellä mä tajusin, että Paulaa ei oikeesti oo enää. Kyyneleet alko valua mun poskia pitkin ja silmät sumenivat. Toni Wirtasen äänen tilalla alkoi kuulua papin epämääräistä puhetta Paulasta ja Paulan elämästä. Plaa, plaa jne… Pappi vältteli kokoajan kuolematapaa. Ehkä sen mielestä on kiittämätöntä tappaa itsensä, jos Jumala on antanu meille elämän ja mahdollisuuden elää. Mutta Paula ei halunnut elää. Varsinkaan sen jälkeen mitä tapahtui. Vihdoinkin pappi lopetti ja kirkko täyttyi Joutsenlaulun sanoista. Tässä vaiheessa viimeistään koko kirkko itki. Niin musta ainakin tuntu. Paula ei ollu halunnu mitään jeesustelu hautajaisia. Se halus, että kaikki muistais sen sellasena kun se on ollu: fiksuna, hauskana, mutta sulkeutuvaisena tyttönä. Sivulla vieressäni oli Paulan äiti, joka tuijotti arkkua ja oli romahtamispisteessä. Vieressäni istui Mira, Sonja, Anna ja Ronja. Ne kaikki itkivät ja yrittivät lohduttaa toisiaan. Mä vaan tuijotin eteeni neutraali ilme naamalla. Kyyneleet valu mun poskia pitkin ja silmiä poltteli. Siltikään mun ilme ei värähtänytkään.
Seisoimme kaikki pihalla elokuisen auringon alla. Katsoimme toisiamme. Meitä ei ollu enää kuutta. Meidän kuusikko oli hajalla. Mä en tiedä miten me selvitään ilman Paulaa. Muitten silmistä mä näin, että ne ajatteli tismalleen samaa kun mäkin. Paula oli poissa, ja me oltiin yksin.
”Anna? Ei kai kello viä voi olla kahtatoista?” kysyin Annalta, joka seisoi vieressäni ja katseli taivaalle. ”On se”, Anna sanoi katsottuaan kelloaan ”Hyvää uutta vuotta Camilla!” sanoi Anna ja halasimme. ”Samoin, sä oot mulle tärkee”, sanoin ja pyyhkäisin silmäkulmaani, johon oli hiipinyt kyynel mun huomaamattani. ”Säkin mulle. Voitko muuten uskoo, että me ei koskaan enää voida palata vuoteen 2003?” ”Kai mun on pakko kun sä sanot”, virnistin ”Mitenhän noi raketit muuten vaikuttaa otsonikerrokseen?” kysyin vielä ja sain Annan nauramaan. ”Älä viitti aina kantaa koko maailman murheita ittelläs. Tosin - mä en kyllä usko että otsonikerros ihan kauheesti tykkää tästä…” Tyydyin naurahtamaan ja loin vielä katseen taivaalle. Ennen kun menimme sisälle, mä kuiskasin vielä: ”Hyvää Uutta vuotta Paula”.
Me nukuttiin Annan huoneessa, Anna omalla parvellaan ja mä patjalla sängyn alla. Me juteltiin koko yö kaikenlaista, jätkistä, Elijah Woodista, kirjoista, musiikista jne. Yhtäkkiä mun mieleen tuli uuden vuoden lupaukset, joten kysyin Annalta: ”Ooks sä muuten tehny mitään uuden vuoden lupauksia?” ”En mä oikeestaan”, kuului vastaus parvelta ”pitäiskö mun sun mielestä?” ”En mä tiä… Mä ainakin oon luvannu ittelleni tulla vielä joku päivä onnelliseks”. Anna hiljeni. ”Tiedätkö muuten Camilla, että elämä on ihan liian vakava asia puhuttavaks?” Anna sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Tiedän mä”, mä sanoin ja jatkoin ”mites muuten se Hobitti? Eks se oo aika sulonen? Mä haluisin ainakin nähä onks sillä karvaset jalat!”. Anna naurahti ja sano: ”Onhan se ihan, mutta keskity sä ny vaan siihen Jukkaas. Me muut ollaan kärsitty sun ihastuksesta siihen jo puol vuotta ja sit kun sä saat sen –mitä tekee Camilla?- miettii jo Jukan jättämistä!”. ”Mä en voi sille mitään. Mä en vaan rakasta sitä. Kai mä rakastaisin sitä viäkin, jos mä en olis sen kans nyt yhessä, jos mä en olis saanu sitä”, mä mietin. ”Nii-in, onhan se…” Anna alotti, mutta keskeytin sen nopeasti ”Mut auta, miten tollasta voi jättää? Se on maailman rakastavin, välittävin ja ihanin poika koko maailmassa ja mun vaan pitäis mennä täräyttään sille: Sori, mä en rakasta sua”. ”Pitäis”, Anna sano ja päätti keskustelun.
”Mä muuten ainakin lupaan opetella suuteleen tänä vuonna. Eks oo nerokasta?” mä virnistin. ”No joo, todellakin. Mistä sä ton sait taas päähäs?” naurahti Anna. ”Tuli vaan mieleen kun Jukka sano joskus et mä oon hyvä suutelija, aika epäilyttävää”, mä sanoin. ”No oliks se sit hyvä suutelija?” kysy Anna. ”Siinähän se onkin, kun mä en tiedä…”. ”Eli me tehään näin: kummatkin lupaa opetella suuteleen tänä vuonna”, sano Anna päättäväisen kuulosesti. ”Tiesitkö muuten muruseni, ett siihen tarvitaan aina kaks henkilöö?” kysyin varovasti ja sain pehmolelusta päähäni. ”Mennään joskus vaan joltakin kysyyn, että ”hei, voisit sä opettaa mut suuteleen?”, Anna virnisti ja jatko ”mä menisin kysyyn varmaan Kallelta, se ymmärtäis kyllä tän koko ajatusprosessin, kun mä selittäisin”. ”No joo, keltä mä kysyisin?” nauroin ja heitin takas sen pehmolelun, jonka olin just äskettäin saanu päähäni. ”Sä kysyisit tietty Jukalta!”, Anna kiljas riemastuneena. ”Älä jauha paskaa, siltä ny viimeseks. Ehkä mäkin voisin Kallelta”, mä sanoin ja koitin näyttää mahdollisimman järkyttyneeltä. Anna virnisti ja kurkisti parvelta: ”Tunneks sä jotain vetoo Kallee kohtaan?”. Loppuen lopuks me kummatkin ulvottiin naurusta.
”Vähänkö juu on noloo mennä kemman tunnille, kun tää yks lääppii mua jo välkillä - mieti sit tunnilla! Argh”, mä selitin Sonjalle samalla kun etin kemman vihkoo kaapista. Käytävässä oli karmee tungos, ja tietysti just sillä hetkellä kaapista valu mun matikan kirja keskelle lattiaa. Joku jätkä käveli melkein sen päältä ja kun mä katoin ylöspäin, se hymyili anteeks pyytävällä ilmeellä. Heh, kun mä katoin sitä, mä älysin et se oli Pelikaani. Annan mukaan. Mun mukaan BT (lue: bussi tyyppi). Kyllä mä sen oikeen nimen tiän, mutta on paljon hauskempaa puhua lempinimillä ihmisistä: bussissakin pystyy puhuun kovaan ääneen siitä henkilöstä, eikä henkilö ite älyä mitään! Nostin kirjan ja mutisin jotain ”sori” tyylistä. ”Minkä värinen on paloauto?” kysy Sonja ja repes. Näytin Sonjalle kansainvälistä käsimerkkiä ja paiskasin kaapin kiinni otettuani kemman kirjan. Kellot soi. Mä hikosin. Mun tuurilla Jukka kuitenkin aikoo nolata mut kemman tunnilla! Kemman tunnit oli ainoot yhteiset tunnit mulla ja Jukalla, onneks.
”No, niin ja alotetaanpa sitten poissaolijoilla”, sano meidän kemman ope. Säälittävä tapaus. ”Teea entiedäkuka on pois”, mä sanoin ja ope kirjotti sen ylös. ”Jukka Levonen voi sitten mennä istumaan sinne Camillan viereen, että saadaan täydet parit”. Tätä mä olin kaikista eniten pelänny kun mä sanoin et mun vieruskaveri on pois. ”Moi muru”, sano Jukka ja laski kätensä mun reidelle. Mä varistin sen pois ja kuiskasin ”me ollaan koulussa”.
Selitin Sonjalle ja Ronjalle kemman tunnin tapahtumia ja kokeita, sekä Jukan hieman häiritsevää käytöstä kun me valuttiin virran mukana ruotsin luokalle. Meidän ruotsinope Saara, alotti tapansa mukaan jankuttamalla mun myöhästymisestä ja jatko tiukkaan tyyliinsä: ”Ja poissaolijat!”. Mun piti kertoo sille Paulasta, koska se ei selvästikään tienny siitä, ettei se enää koskaan tuu näkeen sen kympin oppilasta, mutta just kun mä olin sanomassa, että Paula on kuollu, mun ääni petti. Mä juoksin luokasta ulos kaataen kaikki tuolit mukanani. Mä lukittin itteni nollakerroksen vessaan. Ja itkin. Mä murruin ihan täydellisesti. Ope tuli siihen taakse koputtaan ja selittään puolustelevasti, ettei se tienny. No vittu, mitä väliä. Mitä väliä mulla, Paula on kuollu. Se sano et mä voisin lähtee kotiin, ruotsin tunti kun oli vika tunti. Kun ope oli hilannu perseensä siitä oven takaa, mä hilppasin bussi pysäkille.
Illalla mä juttelin Annan kanssa puhelimessa. ”Mä kuulin et sä olit revenny ruottin tunnilla, ooks sä jo ihan OK?” kysy Anna omalla vilpittömällä äänellään. ”Joo, mä oon jopa ajatellu jätkiä”, mä virnistin. Annakin naurahti, mutta kysy silti vakavana: ”No mitä sä aiot tehä sen kanssa?”. ”Mä jätän sen sinä päivänä kun me mennään kattoon sitä TSH:oota”, mä sanoin vakaalla äänellä. ”Mä luulen et sä tiät ite sen parhaiten, joten mä en sano muuta kun voimia ja hyvää yötä”.
TSH oli hyvä, Frodo ihan ylisöpö ja Sam ihana. Loistava leffa. Uskomaton. Mä en ollu kyllä yhtään kattonu sitä leffaa, koska Jukka häiritsi mua seksuaalisesti kokoajan….Heh. Leffan jälkeen mä vasta älysin, etten mä voi jättää sitä. Mutta en mä sitä kyllä rakastakaan. Auttakaa joku. Me käveltiin Ronjan, Sonjan, Annan ja Jukan kanssa sieltä vähän matkaa kotiin päin. Se on hellyyden kipee, se kaato mut yhteen puskaan ja suuteli intohimosesti. Plääh, mä en jaksa sitä jatkuvaa nuoleskelua. Sitä paitsi mä tiän, että se on karmeeta katteltavaa. Huomenna mä jätän sen.
Meni viikko ihan normaalisti koulussa ja kotona, kavereiden kanssakin. Mut mä kartttelin Jukkaa. Mä en ollu nähny sitä koko viikkoon, joka kerta mä olin selittäny sille jotain, ettei mun tarvis olla sen kanssa. Ei tervettä, ei. Mutta…
Kun tilauksesta, yhtenä iltana se lähetti mulle tekstarin, jossa se kysy jotain suuntaan, miten meillä sun mielestä menee. Mä sain tilaisuuden. Ja tällä kertaa mä en missannu sitä, vaan käytin sen huippu viisaasti. Mä selitin sille nätisti, mitä mieltä mä olin siitä ja koko jutusta. Loppuun mä lisäsin muodonvuoks tän ”ollaan ystäviä”-kliseen, vaikka mä tiesin, ettei se tulis kuitenkaan pitään. Liian kiusallista. Se vastas: ”Whatever”, mutta se kuulsi siitä läpi, että se oli tosi pettyny. Se rakasti mua ihan oikeesti ja mä petin ja jätin sen. Mä tunsin itteni hirviöks.
Seuraavana päivänä mä juttelin Annan kanssa. Anna valaisi mua. ”Parempi olla yksin vaan, kun yksinäinen kahdestaan”, siteeras Anna Jonna Tervomaata ja seuras katseellaan ohi kävelevää Hobittia. ”Mä oon yksin…mutta onnellinen, että mä tein sen”, mä sanoin ja koitin vääntää jotain hymyn tyyppistä. ”Anna?”, mä kysyin kun huomasin, ettei Anna kuunnellu mua ollenkaan. ”Kato ton Hobitin persettä”. No jes. ”Kuulitsä, mä oon onnellinen”, mä vielä yritin. Toinen lupaus täytetty.
I
”Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet. Sä väsyit kylpyhuoneeseen. Nyt kun öisin katson tähtiin ja sun kasvot siellä nään, rakastun uudelleen”, lauloi Toni Wirtanen käheällä äänellään. Se ääni täytti mut hetkeks. Vasta sillä hetkellä mä tajusin, että Paulaa ei oikeesti oo enää. Kyyneleet alko valua mun poskia pitkin ja silmät sumenivat. Toni Wirtasen äänen tilalla alkoi kuulua papin epämääräistä puhetta Paulasta ja Paulan elämästä. Plaa, plaa jne… Pappi vältteli kokoajan kuolematapaa. Ehkä sen mielestä on kiittämätöntä tappaa itsensä, jos Jumala on antanu meille elämän ja mahdollisuuden elää. Mutta Paula ei halunnut elää. Varsinkaan sen jälkeen mitä tapahtui. Vihdoinkin pappi lopetti ja kirkko täyttyi Joutsenlaulun sanoista. Tässä vaiheessa viimeistään koko kirkko itki. Niin musta ainakin tuntu. Paula ei ollu halunnu mitään jeesustelu hautajaisia. Se halus, että kaikki muistais sen sellasena kun se on ollu: fiksuna, hauskana, mutta sulkeutuvaisena tyttönä. Sivulla vieressäni oli Paulan äiti, joka tuijotti arkkua ja oli romahtamispisteessä. Vieressäni istui Mira, Sonja, Anna ja Ronja. Ne kaikki itkivät ja yrittivät lohduttaa toisiaan. Mä vaan tuijotin eteeni neutraali ilme naamalla. Kyyneleet valu mun poskia pitkin ja silmiä poltteli. Siltikään mun ilme ei värähtänytkään.
Seisoimme kaikki pihalla elokuisen auringon alla. Katsoimme toisiamme. Meitä ei ollu enää kuutta. Meidän kuusikko oli hajalla. Mä en tiedä miten me selvitään ilman Paulaa. Muitten silmistä mä näin, että ne ajatteli tismalleen samaa kun mäkin. Paula oli poissa, ja me oltiin yksin.
”Anna? Ei kai kello viä voi olla kahtatoista?” kysyin Annalta, joka seisoi vieressäni ja katseli taivaalle. ”On se”, Anna sanoi katsottuaan kelloaan ”Hyvää uutta vuotta Camilla!” sanoi Anna ja halasimme. ”Samoin, sä oot mulle tärkee”, sanoin ja pyyhkäisin silmäkulmaani, johon oli hiipinyt kyynel mun huomaamattani. ”Säkin mulle. Voitko muuten uskoo, että me ei koskaan enää voida palata vuoteen 2003?” ”Kai mun on pakko kun sä sanot”, virnistin ”Mitenhän noi raketit muuten vaikuttaa otsonikerrokseen?” kysyin vielä ja sain Annan nauramaan. ”Älä viitti aina kantaa koko maailman murheita ittelläs. Tosin - mä en kyllä usko että otsonikerros ihan kauheesti tykkää tästä…” Tyydyin naurahtamaan ja loin vielä katseen taivaalle. Ennen kun menimme sisälle, mä kuiskasin vielä: ”Hyvää Uutta vuotta Paula”.
Me nukuttiin Annan huoneessa, Anna omalla parvellaan ja mä patjalla sängyn alla. Me juteltiin koko yö kaikenlaista, jätkistä, Elijah Woodista, kirjoista, musiikista jne. Yhtäkkiä mun mieleen tuli uuden vuoden lupaukset, joten kysyin Annalta: ”Ooks sä muuten tehny mitään uuden vuoden lupauksia?” ”En mä oikeestaan”, kuului vastaus parvelta ”pitäiskö mun sun mielestä?” ”En mä tiä… Mä ainakin oon luvannu ittelleni tulla vielä joku päivä onnelliseks”. Anna hiljeni. ”Tiedätkö muuten Camilla, että elämä on ihan liian vakava asia puhuttavaks?” Anna sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Tiedän mä”, mä sanoin ja jatkoin ”mites muuten se Hobitti? Eks se oo aika sulonen? Mä haluisin ainakin nähä onks sillä karvaset jalat!”. Anna naurahti ja sano: ”Onhan se ihan, mutta keskity sä ny vaan siihen Jukkaas. Me muut ollaan kärsitty sun ihastuksesta siihen jo puol vuotta ja sit kun sä saat sen –mitä tekee Camilla?- miettii jo Jukan jättämistä!”. ”Mä en voi sille mitään. Mä en vaan rakasta sitä. Kai mä rakastaisin sitä viäkin, jos mä en olis sen kans nyt yhessä, jos mä en olis saanu sitä”, mä mietin. ”Nii-in, onhan se…” Anna alotti, mutta keskeytin sen nopeasti ”Mut auta, miten tollasta voi jättää? Se on maailman rakastavin, välittävin ja ihanin poika koko maailmassa ja mun vaan pitäis mennä täräyttään sille: Sori, mä en rakasta sua”. ”Pitäis”, Anna sano ja päätti keskustelun.
”Mä muuten ainakin lupaan opetella suuteleen tänä vuonna. Eks oo nerokasta?” mä virnistin. ”No joo, todellakin. Mistä sä ton sait taas päähäs?” naurahti Anna. ”Tuli vaan mieleen kun Jukka sano joskus et mä oon hyvä suutelija, aika epäilyttävää”, mä sanoin. ”No oliks se sit hyvä suutelija?” kysy Anna. ”Siinähän se onkin, kun mä en tiedä…”. ”Eli me tehään näin: kummatkin lupaa opetella suuteleen tänä vuonna”, sano Anna päättäväisen kuulosesti. ”Tiesitkö muuten muruseni, ett siihen tarvitaan aina kaks henkilöö?” kysyin varovasti ja sain pehmolelusta päähäni. ”Mennään joskus vaan joltakin kysyyn, että ”hei, voisit sä opettaa mut suuteleen?”, Anna virnisti ja jatko ”mä menisin kysyyn varmaan Kallelta, se ymmärtäis kyllä tän koko ajatusprosessin, kun mä selittäisin”. ”No joo, keltä mä kysyisin?” nauroin ja heitin takas sen pehmolelun, jonka olin just äskettäin saanu päähäni. ”Sä kysyisit tietty Jukalta!”, Anna kiljas riemastuneena. ”Älä jauha paskaa, siltä ny viimeseks. Ehkä mäkin voisin Kallelta”, mä sanoin ja koitin näyttää mahdollisimman järkyttyneeltä. Anna virnisti ja kurkisti parvelta: ”Tunneks sä jotain vetoo Kallee kohtaan?”. Loppuen lopuks me kummatkin ulvottiin naurusta.
”Vähänkö juu on noloo mennä kemman tunnille, kun tää yks lääppii mua jo välkillä - mieti sit tunnilla! Argh”, mä selitin Sonjalle samalla kun etin kemman vihkoo kaapista. Käytävässä oli karmee tungos, ja tietysti just sillä hetkellä kaapista valu mun matikan kirja keskelle lattiaa. Joku jätkä käveli melkein sen päältä ja kun mä katoin ylöspäin, se hymyili anteeks pyytävällä ilmeellä. Heh, kun mä katoin sitä, mä älysin et se oli Pelikaani. Annan mukaan. Mun mukaan BT (lue: bussi tyyppi). Kyllä mä sen oikeen nimen tiän, mutta on paljon hauskempaa puhua lempinimillä ihmisistä: bussissakin pystyy puhuun kovaan ääneen siitä henkilöstä, eikä henkilö ite älyä mitään! Nostin kirjan ja mutisin jotain ”sori” tyylistä. ”Minkä värinen on paloauto?” kysy Sonja ja repes. Näytin Sonjalle kansainvälistä käsimerkkiä ja paiskasin kaapin kiinni otettuani kemman kirjan. Kellot soi. Mä hikosin. Mun tuurilla Jukka kuitenkin aikoo nolata mut kemman tunnilla! Kemman tunnit oli ainoot yhteiset tunnit mulla ja Jukalla, onneks.
”No, niin ja alotetaanpa sitten poissaolijoilla”, sano meidän kemman ope. Säälittävä tapaus. ”Teea entiedäkuka on pois”, mä sanoin ja ope kirjotti sen ylös. ”Jukka Levonen voi sitten mennä istumaan sinne Camillan viereen, että saadaan täydet parit”. Tätä mä olin kaikista eniten pelänny kun mä sanoin et mun vieruskaveri on pois. ”Moi muru”, sano Jukka ja laski kätensä mun reidelle. Mä varistin sen pois ja kuiskasin ”me ollaan koulussa”.
Selitin Sonjalle ja Ronjalle kemman tunnin tapahtumia ja kokeita, sekä Jukan hieman häiritsevää käytöstä kun me valuttiin virran mukana ruotsin luokalle. Meidän ruotsinope Saara, alotti tapansa mukaan jankuttamalla mun myöhästymisestä ja jatko tiukkaan tyyliinsä: ”Ja poissaolijat!”. Mun piti kertoo sille Paulasta, koska se ei selvästikään tienny siitä, ettei se enää koskaan tuu näkeen sen kympin oppilasta, mutta just kun mä olin sanomassa, että Paula on kuollu, mun ääni petti. Mä juoksin luokasta ulos kaataen kaikki tuolit mukanani. Mä lukittin itteni nollakerroksen vessaan. Ja itkin. Mä murruin ihan täydellisesti. Ope tuli siihen taakse koputtaan ja selittään puolustelevasti, ettei se tienny. No vittu, mitä väliä. Mitä väliä mulla, Paula on kuollu. Se sano et mä voisin lähtee kotiin, ruotsin tunti kun oli vika tunti. Kun ope oli hilannu perseensä siitä oven takaa, mä hilppasin bussi pysäkille.
Illalla mä juttelin Annan kanssa puhelimessa. ”Mä kuulin et sä olit revenny ruottin tunnilla, ooks sä jo ihan OK?” kysy Anna omalla vilpittömällä äänellään. ”Joo, mä oon jopa ajatellu jätkiä”, mä virnistin. Annakin naurahti, mutta kysy silti vakavana: ”No mitä sä aiot tehä sen kanssa?”. ”Mä jätän sen sinä päivänä kun me mennään kattoon sitä TSH:oota”, mä sanoin vakaalla äänellä. ”Mä luulen et sä tiät ite sen parhaiten, joten mä en sano muuta kun voimia ja hyvää yötä”.
TSH oli hyvä, Frodo ihan ylisöpö ja Sam ihana. Loistava leffa. Uskomaton. Mä en ollu kyllä yhtään kattonu sitä leffaa, koska Jukka häiritsi mua seksuaalisesti kokoajan….Heh. Leffan jälkeen mä vasta älysin, etten mä voi jättää sitä. Mutta en mä sitä kyllä rakastakaan. Auttakaa joku. Me käveltiin Ronjan, Sonjan, Annan ja Jukan kanssa sieltä vähän matkaa kotiin päin. Se on hellyyden kipee, se kaato mut yhteen puskaan ja suuteli intohimosesti. Plääh, mä en jaksa sitä jatkuvaa nuoleskelua. Sitä paitsi mä tiän, että se on karmeeta katteltavaa. Huomenna mä jätän sen.
Meni viikko ihan normaalisti koulussa ja kotona, kavereiden kanssakin. Mut mä kartttelin Jukkaa. Mä en ollu nähny sitä koko viikkoon, joka kerta mä olin selittäny sille jotain, ettei mun tarvis olla sen kanssa. Ei tervettä, ei. Mutta…
Kun tilauksesta, yhtenä iltana se lähetti mulle tekstarin, jossa se kysy jotain suuntaan, miten meillä sun mielestä menee. Mä sain tilaisuuden. Ja tällä kertaa mä en missannu sitä, vaan käytin sen huippu viisaasti. Mä selitin sille nätisti, mitä mieltä mä olin siitä ja koko jutusta. Loppuun mä lisäsin muodonvuoks tän ”ollaan ystäviä”-kliseen, vaikka mä tiesin, ettei se tulis kuitenkaan pitään. Liian kiusallista. Se vastas: ”Whatever”, mutta se kuulsi siitä läpi, että se oli tosi pettyny. Se rakasti mua ihan oikeesti ja mä petin ja jätin sen. Mä tunsin itteni hirviöks.
Seuraavana päivänä mä juttelin Annan kanssa. Anna valaisi mua. ”Parempi olla yksin vaan, kun yksinäinen kahdestaan”, siteeras Anna Jonna Tervomaata ja seuras katseellaan ohi kävelevää Hobittia. ”Mä oon yksin…mutta onnellinen, että mä tein sen”, mä sanoin ja koitin vääntää jotain hymyn tyyppistä. ”Anna?”, mä kysyin kun huomasin, ettei Anna kuunnellu mua ollenkaan. ”Kato ton Hobitin persettä”. No jes. ”Kuulitsä, mä oon onnellinen”, mä vielä yritin. Toinen lupaus täytetty.
Vastaukset 5
Vanhimmat
aihe on varsin tavanomainen, mutta tunnut saavan siitä jotain irtikin. alun hautajaisia voisi ehkä pohjustaa jollakin. kuollut on selvästi ollut päähenkilölle tärkeä, mutta näin käsiteltynä hän jää lukijalle melkoisen irralliseksi.
olet ilmeisesti lukenut aika paljon tuija lehtistä? hänen vaikutuksensa kyllä näkyy tekstissä, eikä välttämättä pelkästään positiivisella tavalla. kiinnitä huomiota aikamuotoihin!
... vain toimi proosan perusmuotona. Anteeksi, mutta ei ainakaan minulla. Se työntää luotaan. Parasta otteissasi on halu kirjoittaa. Sen parempaa pääomaa et saa mistään! Harjoittele, harjoittele, harjoittele eli kirjoita lisää ja pyydä kritiikkiä. Kyllä se jonain päivänä siitä, mutta kokeile kirjoittaa ajatellulla yleiskielellä. Kokeile edes. Jos et opettele kirjoitettua yleiskieltä, et kehity ja markkinasi jäävät kananlennoksi.
Kiitos, harjoittelua aionkin jatkaa =)
Joo, kyllä Teräsapina liputtaa ihan tämän nuorison puhekielen puolesta; kuuluu lajityyppiin; luontevaa kieltä, dialogi aika nasevaa ja kerronta rullaa sisäänajomopon tavoin. JA ihan mukavia syvänteitä puheessa
kuten "elämä on liian vakavaa..." .Siitä saisi ehkä enemmänkin irti, mut hyvä näinkin.
"TUIJA LEHTINEN" -- WHO IS SHE?!
Well, kuka oletkin tuijalehtinen, kavahda!! NISKAASI HENGITTÄÄ JO uusi tuijalehtinen eli
ELINA JÄÄ!
Teräsapina hymyilee ja kääntää sivua.
Kiitos Teräsapina! Käänsin tekstisi siis positiiviseksi =) Pistää hymyilyttämään. Terveisin Jäässä eli Elina, kutsukaa miten tahdotte X)