Tämä tapahtui joskus 1960-luvun lopulla. Oli pakkasaamu sateisten syyspäivien jälkeen. Oulunsalon lentokentältä starttasi Convair päämääränään Helsinki. Istuin ikkunan vieressä menosuuntaan oikealla, vähän siiven takana.
Kuulin tyypillisen kolahduksen koneen vetäessä laskutelineet ylös. Kuitenkin näin ettei minun puoleinen teline noussut. Hetken kuluttua lentoemäntä tuli tarkistamaan ikkunasta tilannetta. -Ei noussut ei, jäässäkö, kysyin? Nuorena älykkönä (olin siihen aikaan paljon viisaampi kuin nyt), neuvoin: - Laskekaa ihmeessä tuo toinen alas ja palatkaa kentälle! - Sekin on jäässä. Olkaa kiltti, älkääkä puhuko tästä, lentoemäntä pyysi ja lähti.
Sitten kapteeni Hans Besättning ilmoitti, että koneeseen on tullut pieni tekninen häiriö. Palaamme hetken kuluttua takaisin.
Kun kaartelua kesti ja kesti, päättelin, että polttoainetankkeja kevennetään. Lopulta kuitenkin kuului kolahdus. Ylös jumittunut laskuteline oli saatu alas. Kone tekikin sen jälkeen normaalin laskun takaisin kentälle.
Meitä vastassa oli varmaan koko Oulun ja lähiympäristön palokunnat ja ambulanssit. Koneesta laskeutui hyvin vakaa ja harmaan oloinen matkustajajoukko. Pari julkkistakin näin joukossa: hehkeät kaunottaret Teija Sopanen ja Marjatta Leppänen - hekin hymyttöminä sillä kertaa.
Entä te, mitä kauhukuvia muistinne maalaa omista läheltä piti tilanteistanne?
Kuulin tyypillisen kolahduksen koneen vetäessä laskutelineet ylös. Kuitenkin näin ettei minun puoleinen teline noussut. Hetken kuluttua lentoemäntä tuli tarkistamaan ikkunasta tilannetta. -Ei noussut ei, jäässäkö, kysyin? Nuorena älykkönä (olin siihen aikaan paljon viisaampi kuin nyt), neuvoin: - Laskekaa ihmeessä tuo toinen alas ja palatkaa kentälle! - Sekin on jäässä. Olkaa kiltti, älkääkä puhuko tästä, lentoemäntä pyysi ja lähti.
Sitten kapteeni Hans Besättning ilmoitti, että koneeseen on tullut pieni tekninen häiriö. Palaamme hetken kuluttua takaisin.
Kun kaartelua kesti ja kesti, päättelin, että polttoainetankkeja kevennetään. Lopulta kuitenkin kuului kolahdus. Ylös jumittunut laskuteline oli saatu alas. Kone tekikin sen jälkeen normaalin laskun takaisin kentälle.
Meitä vastassa oli varmaan koko Oulun ja lähiympäristön palokunnat ja ambulanssit. Koneesta laskeutui hyvin vakaa ja harmaan oloinen matkustajajoukko. Pari julkkistakin näin joukossa: hehkeät kaunottaret Teija Sopanen ja Marjatta Leppänen - hekin hymyttöminä sillä kertaa.
Entä te, mitä kauhukuvia muistinne maalaa omista läheltä piti tilanteistanne?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mitä ajatuksia oli mielessäsi? Pelkäsitkö kuolemaa? Ajattelitko mennyttä elämääsi?
Erään kerran minulla oli kuolema lähellä. Oulusta lähdettiin mekin.
Ajoin isän autolla talvella liukkaalla kelillä. Isä istui vieressä ja oli koko matkan neuvonut mua. Isä varotti edessä kääntyvästä rekasta, jarrutin heti ja auto joutuikin luisuun.
Ajattelin isää, ajattelin omaa lastani ja veljen lasta takapenkillä nukkumassa ilman turvavöitä, ajattelin isän hienoa autoa. Mutta oon vähä ylpeä, kun en ajatellut itseäni.
Ajattelin, että käännän rattia varovasti toiseen suuntaan. Ja sainkin auton hallintaan ja rekka ehti kääntyä.
Sen hetken isäkin oli hiljaa.
Minä jotenkin luotin noihin Finnairin lentäjiin. Muistan uskoneeni tilanteen aikana, että kyllä tästä selvitään. Monet lentäjistä olivat toimineet sotalentäjinä. Heidän lentotyylinsä oli varma ja niin persoonallinen, että jos lensi säännöllisesti kuten minä, niin oppi tuntemaan heidän tyylinsä.
Vavistus kyllä tuli sitten jälkeenpäin. Meille tarjottiin varakonetta, mutta monet kieltäytyivät sillä kertaa jatkolennosta. Minun oli mentävä erään työtehtävän takia. Jouduin tukahduttamaan pelon mielestäni, mutta sieltä se vieläkin ajoittain nousee - surutyö jäi tekemättä, pelko purkamatta.
niin se menee ihmismielessä myös kriisiteorian (Johan Culberg) mukaan.
Muistuu mieleeni tuosta mainitsemastasi viiveestä erään tuttavani "läheltä piti" kokemus.
Hän istahti bussissa viereeni pari viikkoa Myyrmannin ostoskeskuksen räjähdyksen jälkeen.
Tuttavani oli matkalla kriisiapukeskusteluun. Hän kertoi nyt vasta, pari viikkoa tapahtumien jälkeen joutuneensa shokkiin, kun tajusi, miten lähellä oli ollut kuolemaa.
Räjähdyksen tapahtuessa, hän oli rakennuksen toisessa päässä. Sinne kuului vain pieni tuhahdus. Mutta vain hetkeä aikaisemmin, hän oli kävellyt räjähdyspaikalla.
Poistuessaan rakennuksesta, hän ei ollut huomannut mitään erikoista. Vasta kotona hän uutisista kuuli räjähdyksestä.
Ja pari viikkoa kesti, ennen kuin hän tiedosti tarvitsevansa apua. Tapahtumat eivät jättäneet rauhaan: seurasi unettomuutta, ahdistusta, pelkoa.
Oikeassa olet Alva K. Surutyö pitää tehdä, pelko pitää purkaa, tunteita ei saa tukahduttaa.
Mutta lohdullista on, ettei koskaan ole kuulema liian myöhäistä! Näin vakuuttavat asiantuntijat.
Joka on nähnyt valokaaren tietää mistä puhun.
Teen töitä tehoelektroniikan parissa ja silloin puhutaan korkeasta jännitteestä ja suurista virroista.
Oli perjantai-iltapäivä, viikonloppuna äitienpäivä, laitoimme viimeisiä laitteita testeihin, työparillani oli kiire kotiin ja teimme jo rutiiniksi muodostuneita testejä ripeässä tahdissa, ei siinä paljon puhuttu tehtiin vaan, ja parini työnsi kärryä vanhennusuuniin, huomasin että uunissa oleva hartig-liitin jää kärryn ja uunin väliin, nappasin kaapelista kiinni jolloin liitin heijasi uunin sisällä olevaan lämpöpatteriin tai runkoon, silloin rävähti, pamahdus ja koko tehdas-sali leimahti kuin valtava salama olis iskeny. Onneksi seisoin syrjässä ja valokaari ei osunut, eikä osunut keneenkään muuhunkaan.
Hetkessä oli tutkijat paikalla ja vika paikannettiin ja korjattiin.
Sähkötyönjohtaja sanoi minulle että laita nyt laitteet testiin, koskaan ei käteni ole niin paljon vapisseet, mutta uskalsin laittaa, ja silloin tiesin että uskallan sen tehdä vastakin.
En ole vieläkään kotona kertonut kuinka lähellä oli äitienpäivä ilman äitiä.
Minun oli myös vaikea kotona kertoa asian todellista laitaa. Näin sitä ihmisen mieleen kasautuu kaikenlaista. Joillakin joskus sitten poksahtaa. Pitäisi voida keskustella enemmän, purkaa paineita, vaikka näinkin...
kriisihoitoa ja asia selvitettiin perinpohjin.
Onneksi voitin pelkoni ja koskettihan se myös jokaista työkaveriani joka oli paikalla.
Olen myöhemminkin joutunut tilanteisiin jossa olen saanut kriisihoitoa, mutta silloin ei ole ollut omasta hengenvaarasta kyse.
Ymmärrän kriisihoidon tarpeellisuuden aina kun tapahtuu jotain järkyttävää, ennen siihen ei ollut mahdollisuuksia, silloin täytyi vaan kerrata ja kerrata tapahtumia mielessään, kenties pystyi niistä joillekkin puhumaan ja aika sitten hoiti loput.
Muistot vievät 1980-luvun alkuun ja Kreikan saaristoon, jossa olin perheeni kanssa kesälomamatkalla.
Matkasimme Kosin saarelta Nisoroksen saarelle pienen suomalaisryhmän kanssa. Retki oli matkatoimiston järjestämä, opas mukana.
Retkelle oli ilmoittautunut vain kymmenkunta suomalaista, joten laivamme koko oli muuttunut pieneksi kalastaja-alukseksi. Sitä luotsasi kreikkalainen kapteeni.
Saavuttuamme avomerelle, yltyi aallokko myrskyksi. Aluksemme keinui kuin lastu laineilla. Aallot vyöryivät talon korkuisina sen yli. Laivasta irtosi radio ja kaikki muukin irtonainen esineistö lenteli ja sinkoili sikin sokin aluksessamme. Kapteenin hymyilevät kasvot olivat muuttuneet harmaan vakaviksi. Me matkustajat - opas mukaan luettuna - makasimme merisairaina aluksen lattialla.
Omat voimani keskittyivät 5-vuotiaaseen poikaani, joka vapisevana oli käpertyneenä kainalooni. Muistan lukeneeni mielessäni hiljaa Isämeidän rukousta.
Luoksemme tuli seurueestamme suomalainen mies, joka alkoi jutella pojalleni rauhallisesti ja ystävällisesti. Hän kertoi olevansa suuren laivan perämies. Hänen rauhallisuutensa ja ystävällisyytensä alkoi tarttua minuunkin ja luoda uskoa ja toivoa selviytymisestä mahdottomalta tuntuvassa tilanteessa.
Selvisimme, kuin selvisimmekin myrskystä, vaikka pieni laivamme olikin kovia kokenut. Maissa turvallinen perämiehemme kertoi, ettei itsekään uskonut selviytymiseemme. Hän totesi olleensa kauhuissaan aluksemme kunnosta. Kreikkalaiselle merenkulkutaidolle hän sen sijaan antoi täydet pisteet.
Perämiehemme johdolla marssi pieni seurueemme - polvet tutisten, mutta päättäväisenä - suoraan satamasta matkan järjestäjän toimistoon. Ja siellä sai matkatoimisto kuulla kunniansa. Myrskystä oli nimittäin varoitettu paikallisissa uutisissa, mutta meille ei ollut asiasta kerrottu mitään.
Seurueemme jäsenille palautettiin osa retken kustannuksista rahana takaisin. Hotellihuoneeseemme ilmestyi myös kaunis kukkakimppu.
Tuo myrskykokemus ei ole unohtunut vuosienkaan saatossa. Se palautuu aina mieleeni, kun kuulen myrkyvaroituksen uutisista. Estonian onnettomuus palautti sen karmealla tavalla mieleeni. Se nousee muistoista myös aina astuessani laivaan.
Miten pieni onkaan ihminen luonnon voimien edessä! Kuin lastu laineilla vain.
Ja selviytymisestä nousee kiitollinen huokaus: Elämälle kiitos...!
Mainitsit Frederiikka kreikkalaisten merimiesten taidoista selviytyä olemattomin välinein mahdottomasta tehtävästä.
Jouduin paljon niihin aikoihin lentämään myös Tampereelle. Silloinen lentokenttä oli kuopassa, usein läpinäkymättömän sumun peitossa. Monesti ihailin ja pelkäsin silloisten lentäjien taitoa selviytyä kiitoradalle. Eihän silloin ollut elektroonisia suunnistuslaitteita.
Lentäjä kävi katsomassa alhaalla kuinka päin kiitorata sijaitsi ja yritti niin monta kertaa uudelleen, että tärppäsi. Ei sellainen olisi nykyisin mahdollista. Kuulin vanhojen lentäjien kehuvan Convair Metropolitania. - Tämä on viimeinen oikea lentokone, joku sanoi ennen suihkukoneiden tuloa. Ammattimiehet olivat asialla.
tulivat mieleeni kirjoituksestasi. Sellaisiksihan kaiketi vieläkin kutsutaan maailman vaarallisimpia lentokenttiä.
Oma kokemukseni "mustasta lentokentästä" on lennosta Corfun saarelle. Koneen laskeutuessa tuntui, että siipi osuu väistämättä vuoren seinämään. Seuraavassa hetkessä näytti, että kone syöksyy suoraan mereen.
Huh! Kyllä ammattimiehet todellakin olivat asialla. Tuo mainitsemasi Tampereen silloinen lentokenttäkin vaikuttaa "mustalta". Muistaako kukaan lisää "mustia lentokenttiä"?