1. Uni
Käytävä oli pimeä ja kylmä ja hän värisi ohuessa yöpuvussaan. Joka puolelta kuului surkeaa valitusta ja itkua. Hän ei ymmärtänyt mitään, mitä ihmiset - jos nämä nyt edes olivat ihmisiä -sanoivat, mutta sen hän ymmärsi, että näiden ahdinko oli suuri ja että nämä tarvitsivat kipeästi apua, hänen apuaan.
“Mitä minä muka voisin tehdä?” hän kysyi turhautuneena ja säikähti kuullessaan kovan kalahduksen, ihan kuin jotain olisi heitetty vasten metallia, jostain seinän viereltä. Hän halusi auttaa niin kovasti, että uskoi jonkun ymmärtäneen sanat ja yrittävän nyt vastata hänelle. Joten hän suuntasi sinne, mistä ääni oli tullut ja kysyi: “Ymmärtääkö joku minua?”
Äkkiä hän osui johonkin ja hetken tunnusteltuaan tajusi, mihin. Kaltereihin.
Samassa hän tajusi kuulleensa saman äänen pari kertaa aikaisemminkin, mutta jättäneensä ne jostain syystä huomiotta. Tuskaa tuntien hän polvistui jääkylmälle lattialle, nojasi yhtä kylmiin metallitankoihin ja ojensi oikean kätensä niiden välistä. “Tarttukaa käteeni, jos voitte.”
Tuli aivan hiljaista. Sitten hän kuuli metallin laahautuvan kivilattiaa pitkin lähemmäs. Se kävi todella hitaasti ja hän raivostui ajatellessaan ihmistä, joka teki tällaista, mikäli sekään oli ihminen. Pikemminkin hirviö.
“Herïna mas?” vanhan miehen käheä ja puhumisen taidon lähes unohtanut ääni sanoi yhtäkkiä ja hän tunsi käteensä tartuttavan. Kapeat ja ryhmyiset sormet kietoutuivat hänen ranteensa ympärille ja pysyivät siinä hetken, ikään kuin peläten sen murenevan tai katoavan.
“Keitä te olette?” hän kysyi ja huomasi vasta silloin vuodattavansa kyyneleitä näiden vankien vuoksi. “Kuka teki teille tämän?”
Seuraavaa kysymystä hän ei päässytkään esittämään, kun sormien ote hänen kädestään tiukkeni yllättävän lujaksi ja hänen kämmenensä käännettiin ylöspäin. Sitten hän tunsi jonkin esineen tylsän reunan ihoaan vasten ennen kuin sitä painettiin niin voimakkaasti, että se viilsi hänen käteensä haavan.
Hän kiljaisi järkyttyneenä ja yritti kiskoa kättään vapaaksi, mutta jostain ilmestyi äkkiä lisää käsiä, jotka kurottuivat pitämään häntä paikoillaan vanhan miehen jatkaessa tuskallista viiltelyään. Hän alkoi kiljua.
That's it.
Tiedän, että unella aloittaminen on mitä yleisin tapa, mutta kun se vaan on niin kiva tapa alottaa.
Mut mä haluaisin kommentteja kieliasusta ja sen sellaisesta. Tiedän, ettei tästä saa vielä oikein minkäänlaista kuvaa koko tarinasta - vai? - mut ei se ollut tarkoituskaan. Jos jotakuta jatko kiinnostaa, saatan pistää vähän sitäkin tänne.
Mutta nyt puheenvuoro kuulijoille.
Käytävä oli pimeä ja kylmä ja hän värisi ohuessa yöpuvussaan. Joka puolelta kuului surkeaa valitusta ja itkua. Hän ei ymmärtänyt mitään, mitä ihmiset - jos nämä nyt edes olivat ihmisiä -sanoivat, mutta sen hän ymmärsi, että näiden ahdinko oli suuri ja että nämä tarvitsivat kipeästi apua, hänen apuaan.
“Mitä minä muka voisin tehdä?” hän kysyi turhautuneena ja säikähti kuullessaan kovan kalahduksen, ihan kuin jotain olisi heitetty vasten metallia, jostain seinän viereltä. Hän halusi auttaa niin kovasti, että uskoi jonkun ymmärtäneen sanat ja yrittävän nyt vastata hänelle. Joten hän suuntasi sinne, mistä ääni oli tullut ja kysyi: “Ymmärtääkö joku minua?”
Äkkiä hän osui johonkin ja hetken tunnusteltuaan tajusi, mihin. Kaltereihin.
Samassa hän tajusi kuulleensa saman äänen pari kertaa aikaisemminkin, mutta jättäneensä ne jostain syystä huomiotta. Tuskaa tuntien hän polvistui jääkylmälle lattialle, nojasi yhtä kylmiin metallitankoihin ja ojensi oikean kätensä niiden välistä. “Tarttukaa käteeni, jos voitte.”
Tuli aivan hiljaista. Sitten hän kuuli metallin laahautuvan kivilattiaa pitkin lähemmäs. Se kävi todella hitaasti ja hän raivostui ajatellessaan ihmistä, joka teki tällaista, mikäli sekään oli ihminen. Pikemminkin hirviö.
“Herïna mas?” vanhan miehen käheä ja puhumisen taidon lähes unohtanut ääni sanoi yhtäkkiä ja hän tunsi käteensä tartuttavan. Kapeat ja ryhmyiset sormet kietoutuivat hänen ranteensa ympärille ja pysyivät siinä hetken, ikään kuin peläten sen murenevan tai katoavan.
“Keitä te olette?” hän kysyi ja huomasi vasta silloin vuodattavansa kyyneleitä näiden vankien vuoksi. “Kuka teki teille tämän?”
Seuraavaa kysymystä hän ei päässytkään esittämään, kun sormien ote hänen kädestään tiukkeni yllättävän lujaksi ja hänen kämmenensä käännettiin ylöspäin. Sitten hän tunsi jonkin esineen tylsän reunan ihoaan vasten ennen kuin sitä painettiin niin voimakkaasti, että se viilsi hänen käteensä haavan.
Hän kiljaisi järkyttyneenä ja yritti kiskoa kättään vapaaksi, mutta jostain ilmestyi äkkiä lisää käsiä, jotka kurottuivat pitämään häntä paikoillaan vanhan miehen jatkaessa tuskallista viiltelyään. Hän alkoi kiljua.
That's it.
Tiedän, että unella aloittaminen on mitä yleisin tapa, mutta kun se vaan on niin kiva tapa alottaa.
Mut mä haluaisin kommentteja kieliasusta ja sen sellaisesta. Tiedän, ettei tästä saa vielä oikein minkäänlaista kuvaa koko tarinasta - vai? - mut ei se ollut tarkoituskaan. Jos jotakuta jatko kiinnostaa, saatan pistää vähän sitäkin tänne.
Mutta nyt puheenvuoro kuulijoille.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ainaki mun mielestä toi oli alusta asti tosi kiinnostava. jatka, jookos?
Ootsä ihan tosissas? No, ehkä mä jatkan sitä joskus. Alotin saman tarinan uudestaan, tällä kertaa ihan eri tavalla ja työstän sitä parhaillaan. Haluisitko nähdä sitäkin joskus? Kirjoittaisin sitä ehkä enemmän mielelläni, sillä tämä Uni-aloitus ei tunnu enää natsaavan. Siis muihin kuin meikäläiseen. :)
Mut kiitos kaunis kannustuksesta!