Tätä palstaa seurattuani jonkin aikaa mieleeni on tullut usein kirjoittajien erosurun vaiheet
.
Kukaan ei kai voi väittää, että ero on ollut helppo, syyt vain voivat olla erilaiset.
Toisilla prosessi vain alkaa jo suhteessa ollessa toisilla vasta sen jälkeen eron syistä johtuen ja kestää toisilla pitempään kun toisilla.
Monelle ero voi olla järkytys, silloin tarvitset ihmisen joka on läsnä jakamassa surevan kokemukset ja ennenkaikkea jaksaa kuunnella.
Toisessa vaiheessa voi tulla puutumuksen tunne, kuljet ympäriinsä kuin huumautuneena etkä kykene ajattelemaan selkeästi. Silloin tarvitset käytännön asioissa auttamista ja jonkun läsnäolemista.
Vaikea vaihe syyllisyydentunteen kanssa on sekin normaalia ja kuluu osana prosessiin.
Vaiheessa, jossa ihminen alkaa suostua menetykseen tunteet pääsevät helposti valloilleen, eikä tunteita kannata yrittää tukahduttaa. Itkeminen on osa paranemisesta, joka auttaa meitä hyväksymään tapahtuneen. Tunteiden ilmaisemisella ja jakamisella toisten kanssa on puhdistava vaikutus.
Vielä kun pystyt kohtaamaan muistot, käsittelemään ne ja kohtaamaan muistojen tuoman tuskan alat olla voiton puolella. Alat opettelemaan uudestaan elämään.
Kun menetys on hyväksytty ja suru on kuluttanut voimansa, eivätkä muistot enää merkitse sietämätöntä tuskaa, voimme kokea uuden elämän.
Siitä on hyvä jatkaa.
Mitä mieltä olette, onko näin vai onko pelkkää huuhaata?
.
Kukaan ei kai voi väittää, että ero on ollut helppo, syyt vain voivat olla erilaiset.
Toisilla prosessi vain alkaa jo suhteessa ollessa toisilla vasta sen jälkeen eron syistä johtuen ja kestää toisilla pitempään kun toisilla.
Monelle ero voi olla järkytys, silloin tarvitset ihmisen joka on läsnä jakamassa surevan kokemukset ja ennenkaikkea jaksaa kuunnella.
Toisessa vaiheessa voi tulla puutumuksen tunne, kuljet ympäriinsä kuin huumautuneena etkä kykene ajattelemaan selkeästi. Silloin tarvitset käytännön asioissa auttamista ja jonkun läsnäolemista.
Vaikea vaihe syyllisyydentunteen kanssa on sekin normaalia ja kuluu osana prosessiin.
Vaiheessa, jossa ihminen alkaa suostua menetykseen tunteet pääsevät helposti valloilleen, eikä tunteita kannata yrittää tukahduttaa. Itkeminen on osa paranemisesta, joka auttaa meitä hyväksymään tapahtuneen. Tunteiden ilmaisemisella ja jakamisella toisten kanssa on puhdistava vaikutus.
Vielä kun pystyt kohtaamaan muistot, käsittelemään ne ja kohtaamaan muistojen tuoman tuskan alat olla voiton puolella. Alat opettelemaan uudestaan elämään.
Kun menetys on hyväksytty ja suru on kuluttanut voimansa, eivätkä muistot enää merkitse sietämätöntä tuskaa, voimme kokea uuden elämän.
Siitä on hyvä jatkaa.
Mitä mieltä olette, onko näin vai onko pelkkää huuhaata?
Vastaukset 15
Vanhimmat
täysin kuvaamallasi tavalla.
Jokainen prosessi on kuitenkin yksilöllinen ja voi syystä tahi toisesta pitkittyä.
Joillekin jää katkeruus päälle. Jollekin pelkoja. Mutta enpä usko että kukaan selviää erosta hymyillen.
Pullonkaulana voi toimia pieleenmennyt parisuhde tai sitten ero tai eron jälkeiset tunnelmat.
Suuria asioita joita ei kannata kenenkään väheksyä.
Muistojen sanotaan koskevan yksitellen...
Surun mentyä alkaa kasvu.
Toisille se on pakkokasvua ja toisille
kauan odotettu uusi suunta elämään.
Itse aika pitkälle voi vaikuttaa elämäänsä.
Valinnoistahan usein on kyse.
Virheistään tulisi myös oppia,
mutta se taito puuttuu ainakin minulta! ;)
Moni lähtee eron jälkeen jatkamaan elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tunteet joita ero herättää lakaistaan piiloon, eroon johtaneet syyt löydetään vain yksipuoleisesti.
Omaa osuutta tai muita näkyviä merkkejä väheksytään, erohan on yhtä kuin epäonnistuminen, kuka haluaa tunnustaaa olevansa luuseri?
Aina ei auta vaikka kuinka tekisi surutyötä, pohtisi omaa osuuttaan kriittisesti, toiselle ja itselle ei vain voi antaa sitä armoa että hyväksyisi tosiasiat ja antaisi anteeksi.
Toisen mielen täyttää katkeruus, toinen alistuu ja muuttuu heikoksi eräs taas ei kestä yksinoloa vain parisuhteessa elävä on menestyjä.
Surutyön tekeminen ottaa aikansa, etenkin kun olisi vielä elämäkin elettävänä.
Surua tuottaa erossa niin moni asia, kumppani lähtee yksinäisyys astuu kuvioihin, lasten tulevaisuus huolettaa sekä yhteydet sukulaisiin ja ystäviin muuttuvat kertaheitolla, moni joutuu vielä luopumaan kodistaan sekä rahoistaan (joka nyt kuitenkin on sivuseikka vaikka huolettaakin).
Muistojen käsittely on haastava prosessi, yhteisten hyvien hetkien muistelu saattaa olla tuskallista tai sieltä voikin löytyä vihjeitä siihen mitä on tulossa, silloin joskus vain on tullut suljettua silmät tai oltua liian kiireinen.
Palapalalta menneisyys löytää paikkansa historian kirjoissa, big picture alkaa muodostua eheäksi, ja kenties se aiemmin hukassa ollut oma identiteettikin valaistuu ja yksilö voi jatkaa elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa harteilla.
Elämässä asiat eivät ole mustavalkoisia, jokaisessa lantissa on kaksi puolta, ero ei ole mikään "saavutus", mutta tosiasia on myös että
se on kasvunpaikka, vaikeudet voi kääntää voitoksi ei niihin tarvitse alistua.
Onko autuaampaa elää elämänsä yhdessä liitossa vaikka jokaisella perheenjäsenellä on paha olla vai erota ja yrittää selviytyä siitä eteenpäin,
minä en ota siihen kantaa, se on jokaisen oma valinta.
Surusta jonka ero aiheuttaa selviää, mutta pitää olla aktiivinen ja työskennellä jotta voisi tulla
ihmiseksi joksi pitää tulla.
Matkalla voi löytää aivan ihmeellisiä asioita, kokea pettymyksiä, mutta joka ei uskalla elää elämäänsä, kärsii ja katuu sitä siinä vaiheessa kun tullaan kalkkiviivoille, tähän löytyy jopa perusteita (Naomi Feil Validaatio).
En ole yh, jos minut siitä nyt naulaatte niin antaa tulla vaan :) Mutta muuten olen ollut tekemisissä tämän kaltaisten asioitten kanssa.
Minusta kaikki lähtee siitä että tunnustetaan se ero. Tunnustetaan tappio. Mietitään miksi näin kävi. Jos sitä ei voi tehdä puolison kanssa, se pitää tehdä yksin tai jonkun läheisen kanssa.
Siitä alkaa kasvu. Surutyöksi sitä myös kutsutaan. Se on se parantava prosessi kasvun alkuun. Ja kipeä paikka...
Jos mieleen jää asioita, joiden tuntemista välttelee siksi että ne sattuvat on elinikäinen kierre tasan valmis! Tämä on ihmisen luontainen puolustusmekanismi, mutta se on murrettavissa.
Kaiken voi kieltää mielesään, mutta mitä hyötyä siitä on? Itselleen siinä vahingon tekee.
Olen loppuosasta tekstiäsi samaa mieltä. Mutta uhkarohkeutta pitää elämänhimossaankin varoa...:)
Ei se haittaa yhtään vaikket ole yh minä en ainakaan naulaa, kypsiä ajatuksia saa esittää kuka paikalle eksyy.
Tiedän surutyön prosessoinnin itsekin, monelta kantilta, surijan, opiskelijan, lähimmäisen ja terapeutikin.
Olenhan itsekin käynyt läpi elämässäni monta monituista suruprosessia, läheisen sairastumisen, kuoleman, lapsen vakavan saairastumisen (kuoleman vaara), eron, oman sairastumisen sekä rakkaan suuren hädän johdosta.
Edellinen kirjoitukseni ei sisälsi pohdintoja siitä miten eroa eletään, ei kokemuksia omasta erosta se on reposteltu niiltä osin kun sen julkistan jo aiemmin.
Ja rohkeushan on aivan eriasia kuin uhkarohkeus, minä perusarkana (vaikka täysillä elämääni elänkin) toivoisin joskus olevani edes hieman uhkarohkea.
Kirjoittelehan vaan vastauksiasi jatkossa, en minä pahastu :)))
olen ollut kuuntelijana läheisen sukulaismiehen eroprosessissa
olen joutunut läpikäymään/muistelemaan omaa käytöstäni erossa
ennen ja jälkeen
vasta huomaan miten naisella on valta ja voima
sanoilla loukata ja nujertaa mies
vaikka mies on fyysisesti voimakkaampi
lapset tekevät miehestä heikon
tavalla tai toisella
lapsensa menettämisenpelko
saa miehen lukkoon
peläten käyttää oikeuksiaan
Teemaan miehet eli isät/lapset,
en voi kuin huokaista ja todeta,
mitä kaikkea miesparka joutuukaan
kestämään ja sietämään voidakseen
elää rauhassa lastensa kanssa.
Naiset osaavat äitimyytin varjolla
tehdä kiusaa niin että isäparka on
luhistua koittaessaan selviytyä.
Lisäksi tämä vaikuttaa koko
miehen tulevaan elämään myös
mahdollisen uuden kumppannin
löytämiseen, uskaltaako koskaan
enää luottaa, onko tuo nainen
jonka kanssa voisin jakaa
tulevaisuuden tieni entisen
vaimoni kaltainen.
Lyökö hän lyötyä vielä sittenkin
kun toinen on jo ottamassa lukua.
Ja ettei joku nyt älähtäisi
ilmoitan myös tietäväni
tasan tarkkaan mitä nainen joutuu
elämässä kestämään.
Miesten kärsimyksistä kuitenkin
harvemmin kerrotaan, ne on niin
helppo ohittaa ja kuitata.
Olen vuosia sitten eronnut.Ero pistää liikkeelle monenlaisia tunteita.Pettymys,epäonnistumisen tunne. Kun kuvitteli elävänsä elämän yhden miehen kanssa. Viha ja katkeruus.Eroviha nostattaa mieliin myös entisiä,jopa lapsuuden aikaisia vihan syitä. Pelko tulevaisuudesta. Toivottomuus,masennus. Yksinäisyys. Minulla kesti tunteiden käsittelyssä,jaloille pääsyssä liki pari vuotta. Tuona aikana oivalsin paljon itsestäni. Opin ottamaan vastuun omista tunteista, omasta onnellisuudestani.
Taitaa olla vähän niin,ettei meidän yhteiskunnassa ole tilaa tuntea; väsyä ja masentua.Kokea kipua.Pitäisi jaksaa olla tehokas,työssä ja kotona.Lääkkeillä turrutetaan pahaa oloa. Kasvaminen tekee kipeää. Mutta jos suostuu itse kasvuun ja muutokseen,elämä muuttuu pikkuhiljaa mielekkäämäksi ja oma onnellisuuden tunne kasvaa.
hyvä kirja mikä auttaa käsittelemään eroa ja siihen liittyviä tuntemuksia, pelkoja ym. yks fisherin kirja...sitä enempää mainostamatta. sitä käytetään mm. eroseminaarissa mutta itse ainakin sain siitä vahvistusta omille tunnoille ihan itse lukemallakin.
mielettömän hyvä tämä koko keskustelu ainoatakaan viestiä lukuunottamatta!
Itse ilmeisesti kärsin "erosurun" jo vuosia ennen eroa. Ero oli minulle ovi uuteen elämään, ja sitä se oli myös kumppanillekin.
Ei minua kyllä missään vaiheessa itkettänyt suhteen päättyminen sen jälkeen kun ero oli tapahtunut.
Erosime niinsanotusti koeluontoisesti "muutamaksi kuukaudeksi", mutta tiesin jo silloin että en tahdo enää hänen kanssaan elämääni jakaa. Uskon, että ero oli meille molemmille oikea ja onnellinen vaihtoehto. Se yhteinen matka päättyi ja kumpikin jatkoi elämäänsä varmasti kypsempänä kuin koskaan suhteen aikana.
17 vuotta sitä matkaa tehtiin ja ainakin viisi viimeistä vuotta ihan turhaan yhdessä.
Muistot eivät aiheuta kipua, eikä masennusta, ne vain ovat rikkaus elämäni varrella.
Siinä mielessä suhteemme oli täydellinen menestys, että kuitenkin kaikesta riitelystä huoliatta kykenimme kohteliaasti eroamaan ja sopimaan jäljelle jäävistä yhteisistä vastuista.
Tänä päivänä välimme ovat paremmat kuin moniin vuosiin yhdessä ollessa.
Yhteiselomme olikin matka elämän taipaleella.
Enkä katso, että matka olisi ollut epäonnistunut, vaan hyvinkin antoisa.
Loppuun runo:
Kuinka saatoin perässänne kukea,
suuriin tyhjiin huoneisiin.
Enkö aiemmin voinut tietää,
että tarkoitus ei ollut suojata,
vaan elämästä eristää.
Yhtä salakavalasti kuin eksyminen,
tapahtuu elämättä jättäminen.
Nöyrästi se käy.
Riitoja kiertääksesi menet minne sanotaan,
vaan etpä minne haluaisit.
Etkä sinne, missä tunnet paikkasi olevan.
Etkä huomaakaan, kun olet jo liian kaukana.
Etkä tiedosta, että kaikki ohi jo on.
Luulet, että huomaisit huijauksen,
mutta erehdyt.
Huijari olitkin itse?
Et osaa selittää miksi tähän tulit.
Et liioin mitä kautta kuljit.
Et huomannut, missä kääntyä piti.
Etkä sitä missä suoraan piti mennä.
Merkit huomasit, mutta et uskonut.
Olisit tiennyt, mutta et antanut tietää.
Vaan eipä eksyessäkään tiedä missä vaiheessa se tapahtui.
Vaan sekö tässä tärkein lie,
että siellä oisi minne tahtoo?
Sekö onnen parhaan tuo,
jos koko matkan nukkuu?
Onko määränpää sen tärkeämpi
kuin on tehty matka?
Ei, ei vielä.
Vielä matkan teen, vaikka yksikseen,
enkä perille edes tahdo koskaan.
Jotain saman tyylistä on kertomuksissamme. Me ehdittiin olla naimisissa 16 ja puoli vuotta. Jo pari vuotta aikaisemmin oli harkinta-aikapaperi oikeudessa, mutta vedimme sen takaisin, koska vielä halusimme kokeilla, että löytyisikö muu ratkaisu. Jo tuota aikaa ennen oli eron mahdollisuus kuitenkin ollut ilmassa parisen vuotta. Siispä neljä viisi vuotta oli aikaa tehdä etukäteen erotyötä mielessään.
Kun viimeisin harkinta-aika anomus lähti niin "sävelet" alkoivat olla selvät ja sen puolen vuoden aikana tein tulevaisuuden suunnitelmat. Esim. hankin tietoutta kaikista mahdollisista asuinvaihtoehdoista ja päätin muuttaa takaisin omaan kotikaupunkiini, jossa lapsilla on tulevaisuuden kannalta paremmat opiskelumahdollisuudet sekä meillä sukulaisten ja ystävien lähiverkostotuki.
Kaikkea tätä työstin päässäni sillä teholla, että minua väsytti äärettömästi ja nukuin huimia aikoja vuorokaudessa. Sisarelleni valitin nukkumistani. Hän vapautti minut ja sanoi, että nuku vaan rauhassa, unen antamia voimia tulet tarvitsemaan. Luovan ajattelun prosessista tiedän lisäksi sen, että unen aikana aivot tekevät hurjasti hommia ja niinpä varmaan mullakin moniin asioihin ratkaisut tulivat työstettyä noina lepoaikoina.
Vaikka olin siinä vaiheessa, kun ex muutti pois olevinaan täysin valmis, niin herkkänä henkilönä silti vollasin, vaikka rauhan ja turvallisuuden tunne mitä huusholliimme laskeutui oli käsin kosketeltava. Mitä itkin, niin aivan päivittäisiä rutiineita, sillä tiesin, että koskaan ne eivät enää toistu esim. milloinkaan ei ex enää astu ovesta työlaukunsa kanssa ja muutenkin, vaikka koin olevani henkisen väkivallan uhri, niin avioliitossamme oli myös hyviä kausia ja keskusteluyhteys pelasi välillämme hyvin riitaisemmista ajoista huolimatta.
Sitten oli puolen vuoden sopeutumisjakso entisessä kodissamme lasten kanssa, että heidän koululukuvuotensa loppui. Siten koti purkaantui vähitellen, sillä tavaraa omakotitaloon oli kertynyt rajusti.
Muutenkin asiat järjestyivät ja koin huumaavan kevätromanssin, joka sai minut hymyilemään ja kihertämään onnesta, kun kävin kiperiäkin keskusteluja exän kanssa lasten elatusmaksuista. Muiden kaikkien paperien sisällöstä (lisäksi meillä oli avioehto, joten omaisuuden jako meni helposti sen mukaan, muuten se olisi ollut aika kinkkinen) olimme päässet yhteisymmärrykseen jo aikaisemmin ja oikeusaputoimiston virkailijalle jäi vaan puhtaaksi kirjoitustyö. Sosiaalitoimistolle ei jäänyt kuin allekirjoittajan rooli siihen mitä olemme päättäneet.
Ensimmäinen vuosi meni erosta, että tuttaville ja sukulaisille minä vaan puhuin ja puhuin erosta aivan kyllästymiseen asti. Nyt on vaihe, että eräiden vaiheiden muistelu esim. tätä kirjoittaessa kyllästyttää. Ne ovat jo niin läpikäytyä elämää.
Exääni en varsinaisesti tarvitse olla enää yhteydessä, koska lapset ovat niin isoja. Joskus olen yrittänyt jotain asiaa saada eteen päin, mutta sillä menestyksellä, että en yritä enää. Puhelimen luurista, kun alkaa mulle tulla aivan samaa tekstiä kuin ennen vanhaan ja sitä en enää katso tarvitsevani kuunnella.
Ihmeissäni aloin lukea tekstiäsi, hetken jo kuvittelin itse sen kirjoittaneeni niin samanlaiselta se kuullosti. :)))
Kun aloituksen tein aiheesta ajattelin tunnustella missä eron vaiheessa kukin menee. Lähinnä siitä miksi keskusteltiin onnistumisesta ja epäonnistumisesta. Aikaisemmista viime viikolla käydyistä jupinoista päätellen monet ovat vielä prosessin alkuvaiheessa. Mutta kun prosessi on käyty läpi ei todellakaan jaksa eikä kai enää ole tarvettakaan kaikista vaiheista edes puhua. Viittaa vaan kintaalla, että semmostakin on käyty läpi elämässä. Joskus on ystävät takuulla olleet lujilla, mutta onneksi heitä oli.
Elämä jatkuu. :))
Niin se on jännä juttu, miten samoja asioita näytetään käyvämme läpi.
Näistä kaikista kirjoituksista huomaa, miten vaikka jokainen ero on yksilöllinen niin mielen työstö vaiheet noittavat monella samaa kaavaa.
Kyllä ystävät ja sukulaiset olivat lujilla. Työstämiseen, kun tavalla n kuuluu, että jos joku toinen exää arvostelee liian napakasti, niin puolustuskannallehan siitäkin nousee aivan samoin kuin jos joku arvostelee omia vanhempia. Ja onhan kyse omien lasten isästä. Kuuntelijalta siis vaaditään todella paljon. :)
Sitä en muistamutkaan kertoa, että paljon on minulle ollut myös netistä hyötyä.
Heti eron perästä löysin yhden aivan muun keskustelupalstan, jossa aluksi keskustelut koskivat erästä harrastus asiaa. Myöhemmin siitä ei suomi24 keskustelupalstasta muodostui ystävien piiri, jossa keskusteltiin kaikesta mahdollisesta. Erojuttuja ja muita siihen aikaan vielä mielessä rakenteilla olevia mielipiteitä tuli siellä kirjoitettua paljon. Samassa porukassa kirjoittelen edelleenkin.
Lisäksi se keskustelupalsta poiki mulle monta, monta mailiystävää ja puhelin yhteydessäkin ollaan parhaitten kamujen kanssa oltu.
Esim. aivan reaaliaikaista kannustusta ja tukea sain eron jälkeisenä syksynä, kun lapset lomailivat isänsä kanssa Rhodoksella ja ykskaks molemmat lapset soittivat mulle itkuisen puhelun. Sen illan autoin lapsia puhelimiksi ja välillä kysyin neuvoja nettikavereilta sekä kerroin tilanteen edistymistä. Aivan kaamosmainen tilanne, tiesin siellä kaukana lasten olevan vaikeuksissa isänsä kanssa ja ainut mitä voin tehdä oli rauhoitella lapsia vain puhelimen avulla. Kiitollinen olen nettikaverilleni, jotka kannustivat ja rauhoittelivat minua.