Lueskelin lehdestä tällaista juttua ja päätin sen jakaa kanssanne arvon leidit ja herrat.
Artikkelin on kirjoittanut perheterapeutti Eira Ojalehto.
Kasvamista, sinnikkyyttä ja kotitakkinäkökumaa.
Teesi: sitoudu vanhemmuuteen.
"Vanhemmuus ei ole kuin takki, joka kauniilla säällä pidetään naulassa ja nakataan niskaan sateen tai myrskyn yllättäessä. Vanhemmuus on jokapäiväisessä kovassa käytössä nuhjaantunut kotitakki, jota ilman koti ei tuntuisi kodilta".
Oen miettinyt suuresti tuohon vanhemmuuden määritelmään, jonka lausujasta minulla ei valitettavasti ole tietoa. Uskoisin meillä jokaisella olevan mielikuvia kotitakista tai vaatekappaleesta johon liittyy "se kodin tuntu".
Oma, puolison, äidin tai isän takki, kotiasu, arkivaate. Oletan, että kaikissa perheissä on jonkinlainen kotiasukulttuuri -takilla, tai ilman.
Se on sekä vaatetus, että mieliala; ollaan kaikessa rauhassa kotona, sellaisina kuin olemme.
Voisiko vanhemmuus olla sama asia? Olotila, jossa on hyvä olla. Ilman suuria, taivaita hipovia tavoitteita, iman ulkopuolisia vaatimuksia. Tavallista pientä, juuri meille sopivaa arkista olotilaa. Perheen aikuisten hyvää oloa, josta ilmapiiristä lapsetkin nauttivat.
Kuten uuden takin kangas, on vanhemmuuskin alkumetreillä vähän kankeaa. Kun takkia aikansa käyttää ja ensimäinen pesukerta on takana, alkaa kangaskin muotoutua ja sopeutua käyttäjänsä näköiseksi. Aluksi vanhemmuus on uusi rooli, sitä täytyy yhdessä opetella -olla äitinä ja isänä uudelle ihmiselle. Uutuuden viehätys antaa voimia. Ystävien ja sukulaisten vierailut ja ihastumiset vauvaan antavat varmuutta, me pärjätään. Löytyy oma tapa olla lapsen kanssa ja hoitaa häntä. Ajan kuluessa lapsi kasvaa ja vaatii vanhemmuudelta erilaisia asioita. Vanhemmuus voi ajoittain kyllästyttääkin. Vieläkö ja ainako pitää jaksaa!
Tärkeintä vanhemmuudessa on kuunnella lasta, asettaa rajoja, mukautua lapsen kasvuun, antaa hänelle sopivasti vastuuta. Valvoa, ohjata ja ennenkaikkea rakastaa lasta omana itsenään ja iloita hänestä. On myös hyvä kuunnella itseään -mitä tunteita ja ajatuksia minussa liikkuu, kun huolehdin lapsestani.
Sitoutuminen -mihin tahansa asiaan- on vastuun ottamista. Tietoista päätöstä hoitaa jokin asia vastuullisesti loppuun saakka, vaikka se veisi pitkänkin ajan. Päätöstä siitä, että ei heti anna periksi, ei luovuta. Vanhemmuuteen sitoutuminen on sama asia: vanhemmat ottavat vastuun lapsesta. He hyväksyvät uudet velvoitteensa ja sen, että lapsen tulo perheeseen muuttaa myös omaa elämää. Vanhempana joudumme luopumaan jossain vaiheessa makeasta yöunesta, TV-ohjeman häiriöttömästä katselusta, jopa vessarauhasta. Sitoutuminen on hiekkalaatikolla istumista, koulunkäynnin seuraamista, kannustamista, harkkoihin kuskaamista. Sitoutuminen on tietoisuutta siitä, missä viisitoistavuotias nuori viipottaa iltaisin. Sitoutuminen on avun hakemista, jos omat voimat alkavat loppua. Sitoutuminen on useinkin jaksamista tahtojen taistelussa, mikä sopii meidän perheessä ja mikä ei.
Olen nähnyt sellaisia mielipiteitä ja kommentteja, ettei vanhemaksi tueminen saisi muuttaa mitään. Miksi ei? Eikö asian pitäisi olla juuri toisin. Uusi asia, uusi rooli vanhempana muuttaa meitä, myös elämänrytmi ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Sen muutoksen toivoisi olevan -ajoittaisesta kilpailusta huolimatta- ilo ja positiivinen asia. Kaikki meistä sopeutuvat muutokseen eri tahdissa. Muutos vaatii aikaa. Onneksi lapsi tullessaan kasvattaa meitä vanhemmuudessamme ihan huomaamattamme. Meillä on lupa ja mahdollisuus kasvaa lapsen mukana.
Vanhemmuus on elinikäinen suhde toiseen ihmiseen -lapseen. Siitä eme voi erota. Joskus on hyvä myös vanhemmuudessa sallia itselleen vähän vaihtelua ja lepohetkiä. Jatkuvasti ja kovin pitkiksi ajoiksi sitä ei voi jättää toisten hoteisiin, muuten se menettää "kotitakkimaisuutensa". Vanhemmuutta voi tuurata ajoittain turvallinen läheinen henkilö, isovanhemmat, hyvä hoitaja, tai vaikka kummit.
Vanhemmuus on sitoutumista arkeen, sinnikkyyttä ja rohkeutta pitää kotitakki päällä joka säällä.

Vastaukset 8
Vanhimmat
että tällä "kotiasu" teemalla tarkoitetaan nimenomaan vanhemmuuden luontumista henkilölle.
Jokainen tietää mitä on jäykkien juhlavaatteitten jälkeen pukeutua mukavaan kotitakkiin. Sitä kaipaa niissä jäykissä hörhellyksissä. Samoin vieraalla maalla kaipaa aina kotiin...
Lapsen ja nuoren kannalta tämä tarkoittaa turvallisuutta ja pysyväisyyttä kun se "takki" on aina päällä, "jota ilman koti ei tuntuisi kodilta".
Sanoit nähneesi sellaisia kommentteja joissa vanhemmuusa ei saisi muuttaa mitään. Ainakin yhtä vaarallinen ajatus on se, ettei se muuta mitään, tai kielletään tiedostettu muutos ja kuvitellaan vanhemmuuden tuovan pelkkiä positiivisia asioita tullessaan. Joskus niitä plussia pitää haarukalla kaivaa eikä niitä saa silloinkaan esille.
Kaikilla meillä on "kotiminä" ja kaikki me olemme jossain määrin "vieraskoreita", kotitakissakin.
Kasvatustyössä sanotaan myös olevan "käsiala".
Totean vielä tähän, että teksti ei ollut minun omaa vaan kirjoitus oli lehdestä kopioitu noin aamutuimaan. Alkuperäinen kirjoittaja on
Eira Ojalehto. Kajaanilainen perheterapeutti.
Niin, siinä todellakin oli maininta, ettei vanhemmuus saisi muuttaa mitään. Millähän perusteella joku voisi ajatella hankkivansa lapsen ja samalla pyrkisi elämään, niinkuin mikään ei olisi muuttunut?
Minun mielestäni jos ei elämänsä tyyliä ole valmis muuttamaan jälkeläisensä takia, niin oisi kait viisainta pysytelläkin lapsettomana.
Näin ymmärsin Sinunkin mielipiteen olevan.
Ja kyllähän lapsi todeakin muuttaa vanhempaansa ja hänen elämänrytmiään jopa todella rajusti.
Mutta ei minusta se muutos mitenkään vastenmielistä ole ollut.
Tunnustan, että kuultuani lapsen olevan tulossa meidän perheeseen 7 vuoden yhdessäasumisen jälkeen, meinasin pakata tavarani ja häipyä.
Ei se ajatus sopinut mitenkään minun kaaliin. Että minustako isä!!!! Ei helekkarissa. Ei.
Mutta kun ekakerran synnytysosastolla kävin tyttöni pesemässä, niin silloin sanoin, että tätä ette nappaa, tämä on minun! :-))))
Siitä hetkestä lähtien olen "pelannut" tyttöjeni kanssa, kun parin vuoden päästä saatiin toinen.
Erotessamme eksä vain totesi, että taitaa olla parempi, että sinä huollat tytöt. Minä sanoin sen asian tienneen jo vuosia sitten. Nyt kolmisin oltu reilu kolme vuotta. :-))))
Ohhoh, taitaa hiukan lipsua alkuperäisestä asiasta, mutta haitanneko tuo.
Se muutos, jonka olen lapsieni "takia" joutunut elämässäni tekemään, ei ole ollut mitenkään pahasta. En edes ole sitä muuten huomioinutkaan, mutta aina näiden tiettyjen tekstien jäkeen pysähdyn miettimään mitä olisi sitten jos lapsia ei olisikaan? Eikä se vaihtoehto tunnu mitenkään hyvältä.
Ja kyllähän lapsi/lapset kasvattaa vähintään yhtä paljon vanhempiansa, mitä vanhemmat lapsiaan.
Kasvatustyön "käsialasta" oikeasti pitäisi aloittaa ihan oma keskustelunsa, sillä siellä on paljon purkamista ihmisillä, ei yksin minulla.
Jokainen hoitaa omaa postiansa omalla tyylillänsä ja tyyli ei kaikilla kasvattajilla ole varmasti kaikkia vanhempia miellyttävä.
Ehkäpä kannattaa nyt tämä viikonselkä vetää henkeä, jos vaikka loppuviikosta taas virkoaa tämä palsta koomastaan.... :-)))
Vanhemmuuteen jokainen kasvaa omalla tavallaan.
Toiset (harvat) eivät koskaan ja heitä
pitää silloin auttaa.
Ohjata hellästi, mutta päättäväisesti
oikealle polulle: vastuunpolulle.
Vanhemmuus myös muuttuu vuosien saatossa.
Ensimmäisen lapsen kanssa tehdyt virheet
tuskin toistuvat nuorimpien kanssa.
Vanhemmuus elää koko ajan ja kasvattaa
ymmärrystä, anteeksi antoa ja rakkautta.
Vanhemmuuteen saa myös väsyä.
Silloin on hyvien ystävien ja sukulaisten tuki
kullan kallis.
Jos niitä ei ole saatavilla,
kunta auttaa parhaansa mukaan.
Aina löytyy jostakin ihminen,
joka ottaa vastuun ja ohjat käsiinsä.
Lasta ei saisi hävetä koskaan.
Nyky-yhteiskunta suosii teräviä ja osaavia
lapsia, mutta paljon annettavaa on myös hänellä,
joka ei (typeriä) kriteereitä täytä.
Vanhemmuuteen kuuluu löytää lapsesta hyvät
ominaisuudet ja tukea niiden kasvua. :)
"Kunta auttaa", kuinkas muuten. Jos kaikki olisi pummeja, niin miten suu sitten pantaisiin?
jos voisin
laittaisin käteni tämän jaanan poskelle ja sanosin
"voi jaana ressukkaa
eikö sinua ole koskaan kukaan rakastanut?
Eikö kukaan ole koskaan sanonut sinulle
kuinka hieno ihminen sinä olet?
Kuinka arvokas ja tärkeää
että olet olemassa ?"
-suruissaan-
Ensiksikin pisti silmään yh-isän aamuvirkkuus!! Ihailtavaa kun jollain leikkaa jo noin aamusta. (Itse auttamattoman aamu-uninen ihminen)
Minä mietin kovasti vanhemmuutta erotessani. Vähän yllätyksenä ex-mies pikkuhiljaa väisti kasvatusvastuutaan ja vastuu lapsista jäi yksin minulle. "Puin tuolloin kovin arkisen vanhemmuustakin päälleni". Avioliiton aikana koin välillä hengähtäväni vanhemmuudesta.Vastuuta pystyi tuolloin jakamaan. Kun jäin yksin lasten kanssa,vastuuta ja vanhemmuutta ei voi hetkeksikään unohtaa.Itse olen järjestänyt työni ja elämäni niin,että vanhemmuus on tärkein asia elämässä.
Mielestäni lapset muuttavat radikaalisti aikuisen elämää. On välttämätöntä huolehtia lapsista,omat menot ja itsekkyys jää väkisin vähemmälle. Ja siitä huolimatta elämä lasten kanssa on rikkaus!
Heeh. Olisit nähnyt minun "virkeyden" kun kaahuroin silmät ristissä laatikosta lehteä hakemaan vartin vaila kuusi.
Takki reuhottaa auki lysähtäneilä hartioilla, kengät jalassa just ja just pysyy, kun ei kerenny vetoketjua kiinni vetää, eikäpä kerenny vissiin liitinkiäkään kiinni vielä kiskasta, vaan kasarit vilkkaa ja viima puree kepeksiä. :-)))
Siinä se hatureuhka silmillä yrittää kadunvarren ihmisille esittää sirtsua poikaa, joka ennen sianpieremää tormaa työnsyrjään, vaaroja uhmaten, sydän elämänsykettä rinnassa jyskyttäen, uusia mielenkiintoisia projekteja mielessänsä kehitellen ja eilisiä päätöksiä itselleen kiitellen.
Sitten litra kahvia ja siitä se sitten nytkähtää aamuvirkku tulille. :-)))
Paksahti ohtaluuhun semmonen ajatus tuosta "pikkuhiljaa väisti kasvatusvastuutaan" -kirjoituksesta, että onkohan miehissä (tai naisissakin) selaista mustavalkoista ajatutapaa, että joko kasvatan apsiani, tai sitten en.
Että välimuotoa ei -varsinkaan eron jälkeen- olisikaan. Ei tahdotakaan yhdessä viedä lapsien elämää eteenpäin, kun ei muutenkaan olla yhdessä?
Tämä on ihan summanmutikassa heittelyä, mutta sellainen ajatus kolisi tuolla umpiluun takamaastoissa.
Omasta kohdastani sanoisin vielä, että aiemmin en osannut sanoa "ei".
Pyörin vaikka missä kun joku vain älysi kysyä puuhiinsa kaveriksi. Se kulutti kyllä kovasti, mutta en vain osannut kieltäytyä.
Nyt olen oppinut senkin aika hyvin ja työni valitsen sillä perusteella useinkin miten ehdin ruoat laittamaan penskoille.
Tosin nykyisin tuntuu, ettei ruokien kanssa niin väliä olisi, vaan ehdinkö kuskaamaan kumpaa milloinkin minne milloinkin....
Niin se vanhemmuus katsotaan tarpeelliseksi...
Yh-isällä on verbaalista lahjakkuutta.Kirjoitustasi on hauska lukea!
Eron jälkeen sen vanhemman jonka luo lapset jäävät asumaan lienee helpompi löytää uusi arjen malli elämään. Vanhempi,joka jää yksin,joutuu eri tavalla rakentamaan uutta elämäntilannettaan. Minun ex-mies sanoi eron jälkeen lasten kanssa oltuaan,että on hirvittävän paha olo ja ikävä aina pari päivää sen jälkeen. Ja kun hän vuosi eromme jälkeen löysi nykyisen kihlattunsa,lapset jäivät pikkuhiljaa vähemmälle ja vähemmälle huomiolle hänen elämässään. Yritin kysellä tajuaako ex miten pahalta lapsista tuntuu. Hän koki minun yrittävän syyllistää häntä ja käyttäväni lapsia "aseena". Siksi vaikenin.
(Mielessäni ajattelen kyllä väliin kaikenlaista.Onneksi ajatuksiani ei voi lukea ;)!
Jokainen tekee omia valintoja elämässään ja muokkaa elämästään itsensä näköisen.