Olen käynyt helvetin esikartanossa, pohjalla.
1960-luvun puolivälissä ryhdyin tekemään projektisuunnittelua eräälle suurelle yhtiölle. Nykykielellä sanottuna tein etä- ja pätkätyötä kuulumatta vakinaiseen henkilökuntaan. He etsivät innovatiivisia (ei tuota sanaa silloin tunnettu) ratkaisumalleja tuotantoonsa. Sattumalta koulutuspohjani ja luonteenlaatuni sopivat tuohon tehtävään. Lisään vielä, että työ liittyi samalla kertaa uuteen tekniikkaan ja ihmisläheisyyteen. Vaikea pala purtavaksi.
Tein vuodessa 4-5 suunnitelmaa, jotka toteutettiin johdollani firman teamin voimin. Työn antajaani ei kiinnostanut tippaakaan, millä tavalla elin ja työni tein. Kunhan työ valmistui ajallaan ja täytti tilaajan toiveet, se riitti.
Budjetti oli riittävä ja minulla vapaat kädet. Otin vastaan kunnianhimoisia haasteita. Keräsin kulloiseenkin projektiin tarvittavan materiaalin, ja pelasin niillä kuin shakkia.
Tuossa vaiheessa nousi tuska pintaan ja hätä rintaan. Minulla on hieno materiaali, mutta en osaa sovittaa palasia yhteen. Silloin lähdin teille tietymättömille. Olin poissa viikon, kaksikin. Kun palasin, suoritin työn hetkessä valmiiksi.
En mennyt suinkaan klubille ryyppäämään kolleegoiden kanssa. Ei, menin alamaailmaan, työttömien, itsemurhaa hautovien, pikkurikollisten, eronneiden ja kaikilla tavoin onnettomien ihmisten pariin.
Sain yhä vaativampia työtilauksia, mutta alamaailmasta oli tullut tärkeä osa työni onnistumista. Siellä tapahtui katharsis, puhdistautuminen. Alitajuntani työskenteli samalla, kun iloitsin iloitsevien kanssa, surin surevien kanssa ja ryyppäsin kaikkien kanssa. Kun palasin, tehtävä sisälläni oli ratkaistu.
Tein näitä töitä liki 30 vuotta hyvällä menestyksellä ja samalla tekniikalla. Tosin viimeisenä 5 vuotena aloin haluta pois helvetin esikartanosta. Vähitellen se onnistui.
"Ylösnousemuksestani" on niin paljon aikaa, että pystyn asiasta keskustelemaan, jos se jotakuta kiinnostaa. Mikään sankaritarina se ei ole, mutta eräänlainen selviytymiskertomus kuitenkin.
1960-luvun puolivälissä ryhdyin tekemään projektisuunnittelua eräälle suurelle yhtiölle. Nykykielellä sanottuna tein etä- ja pätkätyötä kuulumatta vakinaiseen henkilökuntaan. He etsivät innovatiivisia (ei tuota sanaa silloin tunnettu) ratkaisumalleja tuotantoonsa. Sattumalta koulutuspohjani ja luonteenlaatuni sopivat tuohon tehtävään. Lisään vielä, että työ liittyi samalla kertaa uuteen tekniikkaan ja ihmisläheisyyteen. Vaikea pala purtavaksi.
Tein vuodessa 4-5 suunnitelmaa, jotka toteutettiin johdollani firman teamin voimin. Työn antajaani ei kiinnostanut tippaakaan, millä tavalla elin ja työni tein. Kunhan työ valmistui ajallaan ja täytti tilaajan toiveet, se riitti.
Budjetti oli riittävä ja minulla vapaat kädet. Otin vastaan kunnianhimoisia haasteita. Keräsin kulloiseenkin projektiin tarvittavan materiaalin, ja pelasin niillä kuin shakkia.
Tuossa vaiheessa nousi tuska pintaan ja hätä rintaan. Minulla on hieno materiaali, mutta en osaa sovittaa palasia yhteen. Silloin lähdin teille tietymättömille. Olin poissa viikon, kaksikin. Kun palasin, suoritin työn hetkessä valmiiksi.
En mennyt suinkaan klubille ryyppäämään kolleegoiden kanssa. Ei, menin alamaailmaan, työttömien, itsemurhaa hautovien, pikkurikollisten, eronneiden ja kaikilla tavoin onnettomien ihmisten pariin.
Sain yhä vaativampia työtilauksia, mutta alamaailmasta oli tullut tärkeä osa työni onnistumista. Siellä tapahtui katharsis, puhdistautuminen. Alitajuntani työskenteli samalla, kun iloitsin iloitsevien kanssa, surin surevien kanssa ja ryyppäsin kaikkien kanssa. Kun palasin, tehtävä sisälläni oli ratkaistu.
Tein näitä töitä liki 30 vuotta hyvällä menestyksellä ja samalla tekniikalla. Tosin viimeisenä 5 vuotena aloin haluta pois helvetin esikartanosta. Vähitellen se onnistui.
"Ylösnousemuksestani" on niin paljon aikaa, että pystyn asiasta keskustelemaan, jos se jotakuta kiinnostaa. Mikään sankaritarina se ei ole, mutta eräänlainen selviytymiskertomus kuitenkin.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Olitkohan siltikään vielä
aivan pohjalla,kun työsi kuitenkin
pystyit suorittamaan loppuun,
ja aina nousemaan uudelleen.
Miten pääsit sieltä pohjalta?
Niin tietenkin, varmasti pohjalla on hän, joka ei nouse siitä. Esititpä Anu taas mielenkiintoisen näkökulman.
Tunsin vain olevani veitsenterällä joka kerta sillä tavalla, että mitä sitten, jos en saakaan vastausta "keikan" jälkeen? Jos työ ei valmistu.
Intohimo työhön veti joka kerta takaisin montun pohjalta. Minun on tehtävä se valmiiksi. Eihän tämä olisi ollut mahdollista missään tavallisessa ammatissa, jossa olisi pitänyt mennä päivittäin työpaikalle.
Hullua, mutta yhdistin ryyppäämisen työhöni. Muistan ajatelleeni, että kunhan lopetan työt, loppuu pohjalla käyntikin.
Eihän se käytännössä kovin helppoa sitten ollut. Tosin en tarvinnut avukseni A.A:ta. Päättelin, että kun olen vapa-ehtoisesti hakeutunut tilanteeseen, omin voimin siitä on noustavakin.
Tosin lääkärini auttoi.
Sinulla oli mahtavan voimakas itsesujeluvaisto.
Et halunnut luopua siitäkään mitä olit jo
saavuttanut,uskon että työsi oli paljon
mielenkiintoisempi,mitä oikein itsekkään ymmärsit.
Lääkärillä oli tietenkin jonkunlainen osuus
nousemiseesi,mutta sinulla oli kyllä oma tahto nousemisessa,ethän olisi muuten lääkäri apua hakenutkaan.
Tämä on minulle vaikea kirjoittaa kun en oikein
osaa pukea sanoiksi sitä mitä tarkoitan,
mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan,olit vahva ja pysyt vahvana,tiedän että näin on.
Sinulla oli tarve laittaa oman elämäsi tärkeysjärjestykseen ja sinä onnistuit.
Joten onnittelen sinua.
Kun joskus tapaa toisen pohjalta nousseen, on kuin tapaisi aseveljen. Nopea katse, hymy - me tiedämme millaista se on. Hiljainen kysymys: tiedätkö, kuinka sen ja sen kävi?
Me tiedämme kuinka ihana asia raittius on.
eli ulosannoit sen mikä sisintäsi jäytää. Nyt voit vain katsella taaksepäin ja onnitella itseäsi että teit sen eli pystyit nousemaan.
Tarina muistuttaa Lyylin kertomaa Topista. Topi ei pystynyt omin voimin mutta tuli auttaja ja nyt hänkin on "kuivilla" ja onnellinen isä.
Toivotan sinulle voimia ja onnellisia päiviä pitkään.
Ajattelin, että tämä alkoholi-kysymys askarruttaa tälläkin hetkellä monia ja tulee Vapun jälkeen askarruttamaan vielä useampia.
Haluan viestittää sen, että pohjalta pääsee nousemaan.
Jostakin syystä korostetaan nousemisen vaikeutta. Onhan se vaikeaa, mutta ei se niin vaikeaa ole, kuin siellä oleminen.
paljon onnea sinulle alvari ko oot pääsy elävien kirjoihin, mutta kyllä siin varmaa on sinulkii omat taistelut käyty.se ei ole helppo tie palata takasin.helpompi on olla virran vietävänä ja unohtaa juomisella.
minul on tästäkin asiasta omakohtasii kokemuksii,joutuin toivon kanssa seuraamaan läheltä semmosta elämän mennoo.
toivo on minun rakas ystäväin,nyt jo oman pojan asemas ko minusta mummin teki:)
hää joutu elämässää pohjalle, niinko siekii,mut siehä pystyit käymää töissä välillä,semmosta sanotaa tuurijuoppoks.
minul on lupa puhhuu toivosta, oon hänel kertonu, että mie kirjottelen täällä ja oon puhunu hänen pelastumisestaa. ei hää pahhaa tykkää jos hänen tapaus jottain auttaa, niin hyvä on.
hänel on aikomus kirjoittaa vaimon kanssa kirja kokemuksestaa.
toivolla oli oma firma ,hää oli naimisissa ja yksi tyttö, nyt aikuinen . oli oma talo ja hää oli kaupungissa tunnettu ja arvostettu yksityis yrittäjä.
viina alko tulla mukkaan ko oli kaikennäkösii istujaisii ja kokouksii,ensi hää joi joka päivä, mutta hoiti työnsä,sitte alko ollee pois oloja,työt jäi rästii, firmat ei ennää luottanu hännee ko työt ei tullu ajallaa,sitte alko vekseli kierre ja loppunäytös oli konkurssi.
kaik män,talot,auto ja avioliitto. vaimon vanhemmat ol takkuumiehinä josain lainoissa ja joutuvat maksamaa.
toivo joutu kadulle ilman asuntoo ja rahhaa, siitä alko rappio. konjakki vaihtui lopussa pulituuriin, hää joi kaikkee mitä ol saatavilla.
muutti metsää asumaa, minne rakensi itellee majan toisten laita puolen kulkijoitten kanssa.
mie kävin kaupungissa hallissa usein ostoksilla, se ol v.93.siin kulmilla maleksi ain muutama mies,joista näki et hyö oli varjos kulkevii .
kerra yks heistä pyys minult kymppii, jäin siihe juttelemmaa ja kaivamaa lompakostain kymppii. toiset miehet ko siin kiroili kovast, niin toivo sano heil, et olkaas jätkät hiljaa, ko hää puhhuu leidin kanssa.:))
minust se oli kohteliaasti sanottu ja sen jälkee mie ain jäin juttelemmaa hänen kanssaa. olin jalmarin kuoleman jälkee hyvin onneton, ko ei ollu kettää ystävää eikä puhe kaverii.
menin monast ihan vartavasten häntä katsomaa,jos sattuis olemaa hallin kulmil tai torin laidalla. minust hää oli hyvin sivistynyt ja oppinut mies.
kerran pyysin häntä kahville viereisee kahvilaa ,mutta hänelle ei myyty mittää ,sanovat että pittää lähtee pois. minnuu suretti kovin ,näki et hänel tuli paha mieli, vaik peitti sen kiroiluun.
sitte myö alettii käymää kesäsin kalliolla ,mie otin kottoo eväät ja toivo naukkaili viiniään.
niitä mie muistelen monast. toivo kertoili elämästää ja miekii. välil itketii ja sit taas naurettii sitä, ku itkettii.:)))
olisin tahtont auttaa häntä ja sanoinkii et tule minun luo asumaa ja hommataa sitte sinul oma koti ja ruppeet uuvestaa elämää niinku muutkii ihmiset.
toivo melkee suuttu ja sano et jos tahon olla olla hänen ystävä annan hänen ellää omalla tavallaa, enkä ruppee pelastammaa häntä,hän on oman tiensä valinnut, muute meiän ystävyys katkeaa.
mikäs siin autto. jatkettii samal viisii ko ennekin, enkä mie ennää puuttunut hänen olemisseesa.
tapasin hallin kulmil jos sattu olemaa, joskus mäntii johonkii rappuu juttelemmaa jos oli kova pakkanen, kesäl olikin mukavaa voitii istuu ulkosalla.
vein joka joulu hänelle kulmille konjakkipullon ja jottain muuta syötävää ja usein b vitamiini tablettii,se puutos tullee juuessa.
ruokaa hänel ei kyllä puuttunu, kerto roskalaatikosta löytyvän , lohta kinkuu ja vaik mitä herkkuja.
sitte edellisenä jouluna 2002 häntä ei näkynykkää monnee päivää joulun alla,jote mie lähin sinne metsää etsimää majaa. tiesin suurin piirtein missäpäin se oli ,hää ko oli kertonu.
sillo oli ne kovat pakkaset 27-30 astetta,siks mie meninkin ,katsomaa mite hää pärjää.
siel hää makas jalka sinisenä. eikä millää meinat lähtee lääkärii. täs oli nyt käytettävä sitä käärmeen viekkautta,mistä joskus oon puhunu et ihmisel pittää olla tarpeen tullen sitäkii.;))
minul ol hänel ostama joulu konjakki pullo jonka hain autosta ja siitä hää naukkaili. juttelin niitä näitä ja ehdotin et käytän häntä vaa sairaalassa ja tuon sitte takasii.siin ei kauaa mäne.
niin pari tuntii ko mairittelin, sain hänet lähtemää,myö vedettii kahen samas metsäs asuvan miehen kans hänet pulkal maantielle, ko ei pystyny ennää kävelemmää.
siint alko hänen uus elämä,näin kovakourasesti piti kohtalon puuttuu hänen elämissee,jalka amputoitii ja hänel on nykyää roteesi ja hyvin sil jo liikkuukin.
hää oli melkee 30 vuotta varjoissa ja sielt on pitkä matka uuvelleen elämään
hää tutustu jo sairaalassa ollessa aa-kerholaisiin,hyö kävikii siel joka päivä ja hyö ne auttoi toivon kiinni elämää uuvelleen.
tulivat sairaalaan vaik hää kielsi.niinhä miekii tein. hoitaja kävi kysymäs toivolta saako lyyli tulla paripäivää leikkauksen jälkee, EI huusi toivo joka kuulu käytävää asti.sitä on nyt naurettu jälest päin.:)))
toivo käykii joka viikko niis kokouksissa. sillä hää sannoo, et on lopun elämää alkoholisti,siks hänen pittää olla juomatta.
se on niin hieno toveriseura että semmosen tahtos vaikkei alkoholisti olekkaa.
sie sanot niin osuvasti alvar et "joskus kun tapaa toisen pohjalta nousseen,on kuin tapaisi aseveljen" sen tosiaa näkkee heiän toveruudesta,ain auttams toisiaa.
mie nyt näin pitkästi kerron toivon ja minun tarinan,aattelin että tääl on lukijoita jotka ei ole viel kuullu siitä ja mie kuitenkin usein puhun hänestä.
sie otit hyvin koskettavan aiheen esiin ,toivon voimia jokkaiselle sen tien kulkijalle,ja muistavan että apua on saatilla jos sitä haluaa.
terveisin lyyli.
Minulla oli veli jolle ei käynyt yhtä hyvin kuin Sinulle.
Hän on nyt Pyhän Laurin Kirkon uurnalehdossa.
Siunaustilaisuudessa yksi alkoholisti kaveri jätti jäähyväisensä veljelleen, jota hänellä ei koskaan ollut.
Meillä sisaruksilla oli veli, jonka viina vei.
Kaipaan veljeäni suunnattomasti, muisteluita yhteisestä lapsuudesta ja nuoruudesta.
Sinua siunata tahdon.
Tiedän alkoholismista aika paljon.
Olen yhden saatellut hautaan,
toisen hoidin kotonani,kyllä se on tuttua.
Minulla vain tuli kauhean ikävä kun kirjoitit
tästä asiasta.Hän oli niin kiltti ja hyvä ihminen,
mutta alkoholi sai hänestä niin kovan otteen,
että ei enää selvinnyt.
Tämä toinen myös raitistui,ja nyt elää ja on
hyvässä kunnossa,tuli tuosta vain mieleen kun sanoit tervehditään kuin aseveljet,hän nimittäin sanoi aivan samaten.
En osaa muuta kuin suuresti onnitella,kaikkia teitä jotka pohjalta olette nousseet.
16-vuotias pojan tyttäreni katsoi minua tutkivasti. -Mitä ajattelet, kysyin? -Miksi sinä ukki autat meitä niin paljon, annat kaiken, aikasikin? Voin soittaa sinulle vaikka keskellä yötä. - Niin voitkin, vastasin. Minulla on aina aikaa sinulle. -Antaisit vaikka paidan päältäsi? - Antaisin. -Mutta ethän sinä minulle mitään velkaa ole? -Tavallaan olen. Korvaan sinulle sitä velkaa, jonka jäin isällesi hänen ollessaan lapsi.
On poistettu ne repliikit jossa epäily heräsi olisiko Hajupoika ja Alvar K, yksi ja sama kirjoittaja
että kaikki ymmärtää että ne eivät kuuluneet asiaan, olivat täysin asiattomia huomautuksia.
Huomasin nikkisi ja jäin ihmettelemään,
oletko sama "maija" jolta jäin odottamaan vastausta "Rakastavat kuukaudet" kirjoittamaasi viestiin jossa mainitsit tuon runon saaneen työkaveriltasi.
Kirjoitin että se on mahdotonta.
Miksi et vastannut?
ja tyydyin sinun vastaukseesi, että se on mahdotonta, ehkä se oli vaan samantyylinen runo, en ollut sitä tallettanut, vaan poistin sen samantien luettuani.
Työkaverini sanoi, että hän usein ottaa positiivareista runoja ja ajatelmia, sinnehän kirjoittaa myös pöytälaatikkorunoilijat.
Kyllä sun kannattaa pistää runoja eteenpäin, olet hyvä kirjoittamaan, olen myös pahoillani jos vielä odotit vastaustani, olin jo sen ketjun jättänyt lukematta, kun sain itselleni vastauksen.
Jäin miettimään, eikö nousemiseen tarvita aina oma motivaatio? Ja mikä se itse kullakin sitten on?
Mainitset omalla kohdallasi intohimon työhösi vetäneen Sinut takaisin montun pohjalta kerta toisensa jälkeen. Entä läheisesi? Oliko heillä osuutta motivaation heräämiseen?
Alkoholin käyttö liittyneenä työn kuvioihin kuulostaa jotenkin "sosiaalisesti hyväksytyltä". Eiköhän se ole monen kohdalla se-tavallinen-tarina, joka johtaa alkoholin suurkulutukseen. Omakohtaistakin kokemusta löytyy.
Olisi mielenkiintoista kuulla lisää, millaiset asiat ovat sytyttäneet motivaation raitistumiseen?
Mika Myllylä sanoi ettei huipputuloksiin päästä ilman dopingia. Kyllä tätä minunkin "työskentelytapaani" voisi kutsua samalla nimellä. Minä tarvitsin työni loppuratkaisuun muutaman tuhannesosan parannuksen, mielen laajennuksen, unohduksen, extremen sukelluksen, riskin oton. Hirveä tunnustaa, mutta en tiennyt muuta ratkaisua.
Teamin jäsenet tiesivät tyylini ja hyväksyivät sen. Työn toteutuksen aikana vaadin itseltäni ja muilta ehdotonta raittiutta ja tarkkuutta.
Tämä muistuttaa kyllä jotakin Bunuelin elokuvaa, mutta totta se oli. Minä kykenin puolestani auttamaan pohjalla olevia kavereita esim. kirjoittamalla puolustuksia heidän saamiinsa syytöksiin. Jostakin mitättömästä rikkeestä vaadittiin hirmuisia rangaistuksia. Saatoin sitten saada puhelinsoiton jouluaattona jostakin Ruotsin vankilasta: "Hei, Pablo täällä, hyvää joulua! Kiitos siitä puolustuksesta, minkä kirjoitit. Kakkuni pieneni puolella. (En minä juristi ollut).
Meillä meni vaimoni kanssa hyvin. Hän tuki minua ja minä kykenin auttamaan häntä hänen työssään. Meillä oli kolme ihanaa lasta. Kaikki oli muuten ok. paitsi nuo matkat helvetin esikartanoon.
Olin koukussa. Aloin vähitellen ymmärtää, että jos hinta huippusuorituksiin on niin kova, että se aiheuttaa kärsimyksiä lähipiirissä - niin jotakin on pahasti pielessä. Se oli motivaationi päästä pois.
Nämä ovat monimutkaisia juttuja. Olin kahden vaiheilla, ottaako näin raskasta aihetta leppoisaan kahvipöytäkeskusteluun vaiko ei? Päätin uskaltaa.
Miehet ovat juoneet, naiset kärsineet, ymmärtäneet ja lohduttaneet. Se näkyy tämänkin sivun upeiden naisten teksteissä. Kun nyt naisetkin ovat alkaneet juoda, kuka heitä ymmärtää ja lohduttaa?
Ihmisen elämään voi mahtua niin monenmoista. Varmaan meidän luonteenominaisuuksista ja sattumuksista riippuen. Kertomasi oli koskettava ja valaiseva. Kiitos. Kaikkea hyvää toivottaen
Helena
sitä minäkin seurasin ystävättereni kohdalla,
jonka elämässä kuningasalkoholi oli ottanut ylivallan.
Tuskaa se oli ja häpeää sekä itsepetosta, mitä tuskin ulkopuolinen täysin tajusi.
Hän oli myös äiti, jonka lapsi koki saman
tuskan ja häpeän.Lapsen silmistä heijastuva hätä
on viilto sydämeen.
Ystäväpiiristä jäljelle olivat jääneet ainoastaan
samasta ongelmasta kärsivät, sukulaiset olivat
unohtaneet.
Hänen elämänsä oli myös taloudellisesti kovaa, koska kaikki raha meni juomiseen.
Puhuminen AAhan menosta oli käyty läpi monta kertaa tuloksettomana.
Alkoholista johtuneet sairaudet kasautuivat vuosien varrella ja niiden hoitaminen oli jäänyt
sivuseikaksi. Rahat, millä me muutamat yritimme
auttaa meni juomiseen, mutta emme sitä kyselleet
sillä olimme ainot oljenkorjet hänen elämässään
ja sen tajusimme.
Ne hänen öiset viinan höyryssä vain todistivat
hänen yksinäisyytensä.
Minäkin asuin kaukana toisella paikkakunnalla.
Kerran olin varannut viikonlopun hänelle ja olimme suunnitelleet menevämme torille ostoksille
ja nauttivamme kauniista keskikesän päivästä.
Olin hyvin varhain liikenteessä ja menin häntä hakemaan. Valitettavasti hänen perjantai-iltansa
oli mennyt ryypätessä ja hänen heikkenevä fyysinenkuntonsa oli jo näkyvissä.
Lähdimme torille kuten oli sovittu.
Matkalla kuitenkin hänen oli pakko pysähtyä ja
luulinkin, että poikkeaisimme aamukahville, mutta
olin väärässä, Alkoonhan se oli päästävä.
Odotimme oven takana sen aukeamista.
Ikävä kyllä hänelle ei myyty mitään ja minä menin
sitten hakemaan pullon, minkä hän vapisevin käsin korkkasi läheisimmässä porttikäytävässä.
Aurinkoinen kesäpäivä muuttui pilviseksi sen pullon takia ja tori ja ostokset eivät enää
tuntuneetkaan niin leppoisilta.
Monta kertaa vuosien varrella vein häntä jonnekin ja yritin tuoda vaihtelua siihen hänen
pullon ympärillä pyörivään elämäänsä.
Monta kertaa olin myös erittäin pettynyt, koska
en pystynyt auttamaan.
Tietenkin tajuan, että tein voitavani olemalla
ystävä. Hänen lapsensa tuskan läpi näin, että
oli tärkeää, että ystävää ei jätetä tulipa mitä
tahansa.
Alkoholismi yksinään on valtava taakka ihmiselle
kannettavaksi ei siihen enää tarvita yksinäisuuden taakkaa.
Lepää rauhassa ystäväni.
Alvarille kiitokset
erilaisia elämäntilanteita, joissa alkoholia käytetään juhlajuomana. Esimerkiksi häät, syntymäpäivät, juhla-ateriat jne.
Voivatko tällaiset tilanteet johtaa uuteen kierteeseen?
Onko kohtuukäyttö siis mahdollistakaan enää pohjalta nousemisen jälkeen?
olen kokenut itse saavani osakseni, kun olen maksanut aikavelkaani ajassa läheisilleni.
Kosketit herkkää ja kipeää aluetta sisimmässäni eheyttävästi. *Kiitos*
Minulla kasvoi viha alkoholia kohtaan. Tunsin, että se vetää minua nenästä ja nauraa päälle. Se valehteli joka kerta kehoittaessaan ottamaan yhdet huurteiset. Ei enempää, se sanoi, ota yhdet vain!
Nykyisin sanon, jos minulta kysytään, etten tiedä yhtäkään myönteistä asiaa alkoholista. Lääkkeeksi? No, jos sitä on jossakin lääkkeessä, olkoon.
En ajattele enää viinaa tai kaljaa ensinkään. Siksi se ei kiusaa, enkä jää lasillisesta koukkuun, jos joskus sellaisen otan.
Viimeksi join, kun vaimo täytti täysiä vuosia. Olin itse ostanut hienon punaviinipullon. Illan kuluessa join kaksi lasillista. Aamulla etsin silmälasejani sängyn alta. Nauroimme katketaksemme: Alvari umpikännissä!
Olen pannut merkille, että vastuun tuntoiset ihmiset kohottavat lasin huulilleen juhlissa, mutta eivät juo. He eivät vain halua korostaa juomattomuuttaan. Kohtuu-juominen on mielestäni käytännössä sitä ettei juo ensinkään.
Kiitos, että sain lukea tarinasi, auttaa kyllä arvostamaan elämää ja paremmin näkemään mikä on tärkeää ja mistä on turha huolta kantaa.
Huomasin, että et mitenkään tuomitse noita ihmisiä, joiden luona olit.
Toivon onnea elämääsi!
Hyvä Maria, opin noilta ihmisiltä asioita, joita paraskaan koulutus ei olisi voinut antaa. Tietämykseni laajeni ymmärtämään inhimillisiä syvyyksiä, jotka auttoivat ratkaisemaan juuri niitä pulmia, joita työssäni koin.
Sinua kiinnostanee, kuinka avioliittoni kanssa kävi? Koska työhuoneeni oli kotona, vaimoni oppi tarkalleen tietämään työni vaiheet. Hän tiesi, milloin seinä tuli vastaani ja minun oli pakko lähteä. Kun minua puhelimessa kysyttiin, hän vastasi rauhallisesti: Alvar on työmatkalla. Olkaa hyvä ja soittakaa parin viikon päästä!
Vaimoni kertoi myöhemmin, että oli kääntynyt erään Lapin shamaanin puoleen. Tämä oli sanonut näkevänsä selvästi, että jos hän jaksaa odottaa, niin Alvar lopettaa ryyppäämisen. Hän jaksoi.
Lapissa on aina ollut suuria tietäjiä!
ja se johtaa aina ylöspäin!" - Näillä sanoilla kannusti kemian opettajani itkevää luokkatoveriani, joka oli vetänyt 0-lukemat kokeissa.
Kirjoituksesi ja siihen tulleet vastaukset ovat herättäneet minussa ajatuksia, myös muistoja menneiltä vuosilta.
Olen miettinyt oman elämäni kuoppia, monttuja ja rotkojakin, joihin olen vuosien varrella joutunut. Työssäni sain n.30 vuoden aikana nähdä myös monenmoista ihmiskohtaloa ja selviytymistarinaa.
Mielestäni jokainen selviytymistarina on aina sankaritarina, vaikkei siitä mitalleja jaetakaan.
Ihailen ja arvostan aihevalintaasi.
Huomannet, että lukijoitakin on satamäärin. Keskustelu voi tosin olla vaikeaa, jos omakohtaiset kokemukset - omat tai läheisten - ovat vielä tuoreita.
Toivottavasti lukijat rohkaistuvat kirjoittamaan ajatuksiaan ja kirjoitusilmasto palstalla mahdollistaa keskustelun arkaluontoisesta, monelle varmasti kipeästäkin aiheesta.
Kiitos, Alvar K!