EDDIE

“ISÄ!”

Istuin nojatuolissani lukemassa Arnon Kotron rakkausrunoja (ensimmäinen runokirja, jota olin alkanut lukea) ja havahduin lastenhuoneesta kuuluvaan huutoon, jälleen kerran. Näin oli käynyt lukemattomia kertoja kuluneen puolen vuoden aikana.

En oikein tiennyt syytä tyttäreni pelkoon pimeää kohtaan. Ongelma oli alkanut pian sen kohtalokkaan päivän jälkeen, jolloin auton jarrut pettivät vaimoni ollessa sillä kauppareissulla. Minusta tuli viisivuotiaan tyttäreni yksinhuoltaja ja vilvoittava lohdutuksen lähde. Minusta, joka olin ajat sitten kuivunut katkeruudensekaisista kaipauksen kyynelistä; minusta, joka pelkäsin tulevaisuutta ja takerruin menneisyyteen niin, etten aina tiennyt, kumpi näistä vaikutti vahvemmin elämässäni, oli tullut se, joka istui sängynreunalla turvallisuuden tunteen välittäjänä (”Ei, ei täällä mörköjä ole - juurihan me päivällä imuroimme villakoirat pois ja ilman niitä möröt eivät täällä viihdy”).

Jouduin olemaan vahva vielä minuakin heikomman edessä, sillä tyttäreni oli nyt elämässäni tärkeintä. Varmasti hän oli ollut sitä aikaisemminkin, mutta toisaalta olin ollut myös erittäin omistautunut työlleni, jonka koin lähes kutsumukseksi. Pian onnettomuuden jälkeen olin kuitenkin ryhtynyt tekemään työtäni puolipäiväisenä, vaikka tiesin aivan hyvin, etten koskaan voisi saada takaisin menneitä vuosia. Ehkä olin laiminlyönyt perhettäni, ehkä minun olisi pitänyt osallistua enemmän tyttäreni elämään…

Surullista, mutta totta on, että suurin osa meistä ei elä tässä hetkessä. Tuo ilta oli kuitenkin muuttava kaiken elämässäni, sillä minä päätin kerrankin olla… spontaani. Siinä sängyn laidalla istuessani sain LOISTAVAN idean tai ainakin silloin idea vaikutti loistavalta. En kantanut huolta seurauksista, joihin toimintani tulisi johtamaan; tulinkohan edes ajatelleeksi niitä? Kerroin ideasta tyttärelleni ja pelko poistui hänen mielestään. Saatan yhä nähdä… ei, enhän voinut nähdä, sillä oli pimeää… pikemminkin vaistota hänen innokkaasta odotuksesta loistavat silmänsä, kuulla henkäyksenomaisen lausahduksen:
”Voi isä, ihanko oikean…?”

Tietenkin nyt voisin sanoa, että päässäni ”naksahti” eli minut valtasi hetkellisesti jonkinasteinen todellisuudentajun häiriö ja upposin ihmismielen synkimpiin syövereihin. En ajatellut järkevästi, sillä lupaus on lupaus ja lupaukset on tarkoitettu pidettäviksi. Tunnistin vain kiihkeän halun pyrkiä tiettyyn päämäärään seurauksista välittämättä. Laki tulee kuitenkin vastaan, mikä onkin välttämätöntä yhteiskunnan järjestyksen ja tasapainon säilyttämiseksi. Yksilöt eivät voi mielin määrin toteuttaa itseään, olla… spontaaneja. Nyt olinkin pahassa pulassa.

Kuulusteluhuoneeseen laskeutui kelmeä valo pienestä, katonrajassa olevasta ikkunasta. Valossa leijaili pölyhiukkasia ja tupakansavua. Olin aivastanut jo kolme kertaa sen jälkeen, kun komisario Rissanen oli esittänyt viimeisimmän kysymyksensä. Mies istui edessäni pöydän toisella puolella. Hänellä oli tummat hiukset ja hänen ruskeat silmänsä tuijottivat terävästi raskaiden luomien alta, painostaen minua puhumaan. Tunsin jo avautuneeni kuin säilykeananaspurkki ja Rissanen oli saanut herkutella makeilla viipaleilla, jotka loppujen lopuksi olivat vain osa koko totuudesta - mistä totuudesta? Pystyinkö itsekään selittämään asiaa yksinkertaisesti? En. Olisinko voinut selittää asian komisariolle samoin kuin edellä? En todellakaan. En voinut laittaa tapahtunutta spontaanin päähänpiston piikkiin, koska sehän olisi osoittanut minun olevan impulssiensa hallintaan kykenemätön persoona, vastuuton henkilö, jonka hoidettavaksi lasta ei enää voisi missään tapauksessa luovuttaa.

Haroin hiuksiani ja jäin sitten istumaan leukaani kämmeniin nojaten, tuijottaen ilmeettömänä Rissasen kaitoja kasvoja, joissa ikä jo alkoi tehdä tehtävänsä. Tiesin hänen saavan yhden juonteen lisää, sillä minun kuului vastata, ei kysellä. Kuitenkin minun oli pakko tietää…

“Miten tyttäreni voi?”

Rissanen tumppasi savukkeensa, nousi sitten seisomaan työntäen tuoliaan taaksepäin niin, että sen metallijalat kirskahtivat lattiaa vasten.

“Hänellä ei ole hätää. Sosiaaliviranomaiset etsivät paraikaa sijaiskotia.”

Tyttäreni joutuisi vieraaseen paikkaan… Ajatus oli kestämätön, mutta tiesin olevani voimaton nyt, kun iso pyörä oli lähtenyt pyörimään. Saatoin vain toivoa tyttäreni pääsevän parhaiden mahdollisten ihmisten hoiviin; tulevaisuudessa hän kenties olisi taas luonani. Toivo siitä piti minut järjissäni.

“Vieläkö… Vieläkö hän pelkää pimeää, tiedättekö? Kertokaa minulle, jos tiedätte, olkaa niin kiltti…”

Rissanen haki selvästi sanojaan, laahusti huoneen toiselle laidalle ja pysähtyi lähellä katonrajaa olevan ikkunan alle. Hän ei katsonut minuun vastatessaan.

”No… Terapia on tuottanut tulosta ja hän on myös saanut paljon uusia kavereita… Olosuhteet huomioon ottaen hän voi erittäin hyvin, mikäli se Teitä lohduttaa…”

Nyökkäsin hiljaa.

“Entä Eddie? Missä Eddie on? Miten Eddie voi?”

Toiseksi merkittävin asia elämässäni.

“Eddie on lukkojen takana omassa häkissään, minne minun mielestäni kuuluukin. Voinnissa ei valittamista, lihonut kai vähän…”

Olin helpottunut, jos niin voi sanoa tässä tilanteessa, kun tyttäreni elämästä oli lyhyen ajanjakson aikana hävinnyt kolme hänelle niin merkittävää elävää olentoa. Rissanen kuitenkin teki vain työtänsä. Hän kysyi minulta toisen kerran tai oikeastaan hän melkein kuin puhui itsekseen, pohti ääneen käsittämättä ollenkaan tarkoitusperiäni ja tuijotti samalla lähellä katonrajaa olevaa ikkunaa, ikään kuin sieltä siivilöityvä valo voisi jotenkin valaista asiaa, auttaa häntä ratkaisun löytämisessä.

“Minä en ymmärrä tätä… Te olette koulutettu, älykäs mies ja Teillä oli lupaava tulevaisuus edessänne… Miksi ihmeessä Te… varastitte Eddien? Siis… veitte sen luvatta, sopimuksen vastaisesti?”



Silloin, pimeänä yönä, tein lupauksen tyttärelleni. Hänen nukahdettuaan oli toteuttamisen aika ja tiesin, että keikkaan kuluisi vain vajaan puolen tunnin verran, joten voisin hyvin poistua kotoa hetkeksi nyt, kun levollinen uni oli vallannut tyttäreni ja hän hengitti tasaisesti nallepeiton alla.

Käynnistin uuden autoni (jonka katsastuksessa jarrujen oli kehuttu olevan erinomaiset) ja suuntasin kohti työpaikkaani. Aluetta reunusti aita, jossa oli iso rautaportti. Avasin portin, se narisi ja liikuttelin sitä pari kertaa edestakaisin, koska arvelin kuulevani tuon äänen viimeistä kertaa – pian tämän yön jälkeen saisin porttikiellon tähän paikkaan. Mennessäni sisälle rakennukseen kellokortti rekisteröi käyntini.

Tutkimuslaitoksessa oli pimeää, mutta siitä huolimatta en sytyttänyt valoja. Tunsin käytävät kuin omat taskuni, joten tulisin löytämään etsimäni pimeässäkin ja vieläpä helposti. Vihreänä hohtavat, uloskäyntejä osoittavat kilvet valaisivat kaikuvien askeleitteni reittiä aivan riittävästi. Pääsin oikean huoneen kohdalle ja menin ovesta sisään, kuljin ohi hiirten ja rottien häkkien kohti jotain muuta, vihreänä hohtavaa.
Julkisuudessa kollegani olivat väittäneet, että hohde oli vain hyvin himmeää vihreää. Kyseessä ei ollut työni perusteeton vähättely, vaan keino olla herättämättä liikaa median huomiota, vaikka kiitettävästi sitä olikin riittänyt ja asia oli edelleen pinnalla.

Olin todellakin onnistunut hyvin. Vihreä hohde näkyi nurkassa lattialla olevasta häkistä kauas, sillä Eddie oli pimeässä kauniin heleänvihreä kuin keväinen koivunlehti ja levitti loistettaan ympäristöönsä hehkulampun tavoin. Päivänvalossa sitä ei erottanut tavallisesta rubiinisilmäisestä albiinosta. Olin pelannut geenien palapeliä, rakennellut perimää uudestaan hyödyntämällä vihreää fluoresoivaa proteiinia ja tässä oli luomukseni, jonka nyt vein mukanani.

Kotona herätin tyttäreni ja voi sitä riemua, kun hän huomasi, minkä olin tuonut hänelle. Viikonlopun yöt tyttäreni nukkui rauhallisesti pimeää pelkäämättä ja painajaisia näkemättä vihreänä hohtava kani nalletyynynsä vieressä.

Maanantaina minut pidätettiin.


*****


Idea tuli ihan tosielämästä, katsokaa vaikka linkki (toivottavasti toimii):


http://www.ekac.org/gfpbunny.html#gfpbunnyanchor
2155
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 2

Vanhimmat

Miksei kukaan ole tätä kommentoinut? Minusta tämä oli kelpo tarina.

Panin merkille jonkinlaisen jäykkyyden ilmaisussa... Todellisille oivalluksille ei minusta jäänyt tarpeeksi tilaa hengittää. Juttu tuntui etenevän jotain tuttua kaavaa, ilman parodian häivää. (Missäköhän olen joskus nähnyt oikean kuulusteluhuoneen?) Esimerkiksi tuo dialogi, varmasti tietoisessa neutraaliudessaan, ei tarjonnut paljon mitään. Ja viimeinen lause. Vaikka sinänsä tehokas, minusta varsin käytetty keino.

Aihe oli hyvä, olen sitä mieltä, että sitä voisi syventää. Tätäkin runkoa voisi muokata. Terävöittää, kärjistää, luoda enemmän omia juttuja.

Äänestä
  • Vähän vastakommentointia..


    *** "Panin merkille jonkinlaisen jäykkyyden ilmaisussa..."

    Totta, olen samaa mieltä, että tämä vähän ns. tökkii eikä ole niin sujuva kuin voisi olla/haluaisin sen olevan.. Päätin vain sitten laittaa jutun tänne tällaisenaan, niin pääsen muiden tarinoiden kimppuun.. :)


    *** "Juttu tuntui etenevän jotain tuttua kaavaa, ilman parodian häivää."

    Lähinnä tässä onkin kyseessä miehen pohdiskelu ja sisäinen yksinpuhelu; hän vatvoo vain tapahtunutta eikä päädy oikein mihinkään, kun on/oli niin sekaisin - paitsi toteamaan em. asian. Parodiaa en kai mukaan halunnutkaan - itse asiassa vähän säälittää tms. sekä mies että hänen pieni tyttärensä... No joo, idea vaan tuli mieleen tuosta nettijutusta ja tällaisen sain aikaan. Lisää vain harjoittelua!


    *** " (Missäköhän olen joskus nähnyt oikean kuulusteluhuoneen?) Esimerkiksi tuo dialogi, varmasti tietoisessa neutraaliudessaan, ei tarjonnut paljon mitään."

    "Kuulusteluhuoneeseen tunkeutuva valo" (useana toistona) oli vain idea jotenkin kuvailla ympäristöä, jonka staattisuus todella onkin tietoinen valinta (kuvastuen myös dialogissa). Tuollainen kuulusteluhuone vain tuntui paremmalta kuin kirkkaasti valaistu huone - kumpi sitten onkaan enemmän todellisuutta, kumpi kenties jossain elokuvassa nähtyä/mielikuvituksen tuotosta?


    *** "Ja viimeinen lause. Vaikka sinänsä tehokas, minusta varsin käytetty keino."

    Olet todellakin mainio kommentoija, chapeau, kun mainitsit tästäkin.. :) Kerrottakoon, että olin kahden vaiheilla, jätänkö koko lauseen kokonaan pois, mutta se sai siis jäädä. Toisaalta voisi olla parempi ilman...



    Vielä kerran: kiitokset!

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


Habanera kirjoitti:

“ISÄ!”

Istuin nojatuolissani lukemassa Arnon Kotron rakkausrunoja (ensimmäinen runokirja, jota olin alkanut lukea) ja havahduin lastenhuoneesta kuuluvaan huutoon, jälleen kerran. Näin oli käynyt lukemattomia kertoja kuluneen puolen vuoden aikana.

En oikein tiennyt syytä tyttäreni pelkoon pimeää kohtaan. Ongelma oli alkanut pian sen kohtalokkaan päivän jälkeen, jolloin auton jarrut pettivät vaimoni ollessa sillä kauppareissulla. Minusta tuli viisivuotiaan tyttäreni yksinhuoltaja ja vilvoittava lohdutuksen lähde. Minusta, joka olin ajat sitten kuivunut katkeruudensekaisista kaipauksen kyynelistä; minusta, joka pelkäsin tulevaisuutta ja takerruin menneisyyteen niin, etten aina tiennyt, kumpi näistä vaikutti vahvemmin elämässäni, oli tullut se, joka istui sängynreunalla turvallisuuden tunteen välittäjänä (”Ei, ei täällä mörköjä ole - juurihan me päivällä imuroimme villakoirat pois ja ilman niitä möröt eivät täällä viihdy”).

Jouduin olemaan vahva vielä minuakin heikomman edessä, sillä tyttäreni oli nyt elämässäni tärkeintä. Varmasti hän oli ollut sitä aikaisemminkin, mutta toisaalta olin ollut myös erittäin omistautunut työlleni, jonka koin lähes kutsumukseksi. Pian onnettomuuden jälkeen olin kuitenkin ryhtynyt tekemään työtäni puolipäiväisenä, vaikka tiesin aivan hyvin, etten koskaan voisi saada takaisin menneitä vuosia. Ehkä olin laiminlyönyt perhettäni, ehkä minun olisi pitänyt osallistua enemmän tyttäreni elämään…

Surullista, mutta totta on, että suurin osa meistä ei elä tässä hetkessä. Tuo ilta oli kuitenkin muuttava kaiken elämässäni, sillä minä päätin kerrankin olla… spontaani. Siinä sängyn laidalla istuessani sain LOISTAVAN idean tai ainakin silloin idea vaikutti loistavalta. En kantanut huolta seurauksista, joihin toimintani tulisi johtamaan; tulinkohan edes ajatelleeksi niitä? Kerroin ideasta tyttärelleni ja pelko poistui hänen mielestään. Saatan yhä nähdä… ei, enhän voinut nähdä, sillä oli pimeää… pikemminkin vaistota hänen innokkaasta odotuksesta loistavat silmänsä, kuulla henkäyksenomaisen lausahduksen:
”Voi isä, ihanko oikean…?”

Tietenkin nyt voisin sanoa, että päässäni ”naksahti” eli minut valtasi hetkellisesti jonkinasteinen todellisuudentajun häiriö ja upposin ihmismielen synkimpiin syövereihin. En ajatellut järkevästi, sillä lupaus on lupaus ja lupaukset on tarkoitettu pidettäviksi. Tunnistin vain kiihkeän halun pyrkiä tiettyyn päämäärään seurauksista välittämättä. Laki tulee kuitenkin vastaan, mikä onkin välttämätöntä yhteiskunnan järjestyksen ja tasapainon säilyttämiseksi. Yksilöt eivät voi mielin määrin toteuttaa itseään, olla… spontaaneja. Nyt olinkin pahassa pulassa.

Kuulusteluhuoneeseen laskeutui kelmeä valo pienestä, katonrajassa olevasta ikkunasta. Valossa leijaili pölyhiukkasia ja tupakansavua. Olin aivastanut jo kolme kertaa sen jälkeen, kun komisario Rissanen oli esittänyt viimeisimmän kysymyksensä. Mies istui edessäni pöydän toisella puolella. Hänellä oli tummat hiukset ja hänen ruskeat silmänsä tuijottivat terävästi raskaiden luomien alta, painostaen minua puhumaan. Tunsin jo avautuneeni kuin säilykeananaspurkki ja Rissanen oli saanut herkutella makeilla viipaleilla, jotka loppujen lopuksi olivat vain osa koko totuudesta - mistä totuudesta? Pystyinkö itsekään selittämään asiaa yksinkertaisesti? En. Olisinko voinut selittää asian komisariolle samoin kuin edellä? En todellakaan. En voinut laittaa tapahtunutta spontaanin päähänpiston piikkiin, koska sehän olisi osoittanut minun olevan impulssiensa hallintaan kykenemätön persoona, vastuuton henkilö, jonka hoidettavaksi lasta ei enää voisi missään tapauksessa luovuttaa.

Haroin hiuksiani ja jäin sitten istumaan leukaani kämmeniin nojaten, tuijottaen ilmeettömänä Rissasen kaitoja kasvoja, joissa ikä jo alkoi tehdä tehtävänsä. Tiesin hänen saavan yhden juonteen lisää, sillä minun kuului vastata, ei kysellä. Kuitenkin minun oli pakko tietää…

“Miten tyttäreni voi?”

Rissanen tumppasi savukkeensa, nousi sitten seisomaan työntäen tuoliaan taaksepäin niin, että sen metallijalat kirskahtivat lattiaa vasten.

“Hänellä ei ole hätää. Sosiaaliviranomaiset etsivät paraikaa sijaiskotia.”

Tyttäreni joutuisi vieraaseen paikkaan… Ajatus oli kestämätön, mutta tiesin olevani voimaton nyt, kun iso pyörä oli lähtenyt pyörimään. Saatoin vain toivoa tyttäreni pääsevän parhaiden mahdollisten ihmisten hoiviin; tulevaisuudessa hän kenties olisi taas luonani. Toivo siitä piti minut järjissäni.

“Vieläkö… Vieläkö hän pelkää pimeää, tiedättekö? Kertokaa minulle, jos tiedätte, olkaa niin kiltti…”

Rissanen haki selvästi sanojaan, laahusti huoneen toiselle laidalle ja pysähtyi lähellä katonrajaa olevan ikkunan alle. Hän ei katsonut minuun vastatessaan.

”No… Terapia on tuottanut tulosta ja hän on myös saanut paljon uusia kavereita… Olosuhteet huomioon ottaen hän voi erittäin hyvin, mikäli se Teitä lohduttaa…”

Nyökkäsin hiljaa.

“Entä Eddie? Missä Eddie on? Miten Eddie voi?”

Toiseksi merkittävin asia elämässäni.

“Eddie on lukkojen takana omassa häkissään, minne minun mielestäni kuuluukin. Voinnissa ei valittamista, lihonut kai vähän…”

Olin helpottunut, jos niin voi sanoa tässä tilanteessa, kun tyttäreni elämästä oli lyhyen ajanjakson aikana hävinnyt kolme hänelle niin merkittävää elävää olentoa. Rissanen kuitenkin teki vain työtänsä. Hän kysyi minulta toisen kerran tai oikeastaan hän melkein kuin puhui itsekseen, pohti ääneen käsittämättä ollenkaan tarkoitusperiäni ja tuijotti samalla lähellä katonrajaa olevaa ikkunaa, ikään kuin sieltä siivilöityvä valo voisi jotenkin valaista asiaa, auttaa häntä ratkaisun löytämisessä.

“Minä en ymmärrä tätä… Te olette koulutettu, älykäs mies ja Teillä oli lupaava tulevaisuus edessänne… Miksi ihmeessä Te… varastitte Eddien? Siis… veitte sen luvatta, sopimuksen vastaisesti?”



Silloin, pimeänä yönä, tein lupauksen tyttärelleni. Hänen nukahdettuaan oli toteuttamisen aika ja tiesin, että keikkaan kuluisi vain vajaan puolen tunnin verran, joten voisin hyvin poistua kotoa hetkeksi nyt, kun levollinen uni oli vallannut tyttäreni ja hän hengitti tasaisesti nallepeiton alla.

Käynnistin uuden autoni (jonka katsastuksessa jarrujen oli kehuttu olevan erinomaiset) ja suuntasin kohti työpaikkaani. Aluetta reunusti aita, jossa oli iso rautaportti. Avasin portin, se narisi ja liikuttelin sitä pari kertaa edestakaisin, koska arvelin kuulevani tuon äänen viimeistä kertaa – pian tämän yön jälkeen saisin porttikiellon tähän paikkaan. Mennessäni sisälle rakennukseen kellokortti rekisteröi käyntini.

Tutkimuslaitoksessa oli pimeää, mutta siitä huolimatta en sytyttänyt valoja. Tunsin käytävät kuin omat taskuni, joten tulisin löytämään etsimäni pimeässäkin ja vieläpä helposti. Vihreänä hohtavat, uloskäyntejä osoittavat kilvet valaisivat kaikuvien askeleitteni reittiä aivan riittävästi. Pääsin oikean huoneen kohdalle ja menin ovesta sisään, kuljin ohi hiirten ja rottien häkkien kohti jotain muuta, vihreänä hohtavaa.
Julkisuudessa kollegani olivat väittäneet, että hohde oli vain hyvin himmeää vihreää. Kyseessä ei ollut työni perusteeton vähättely, vaan keino olla herättämättä liikaa median huomiota, vaikka kiitettävästi sitä olikin riittänyt ja asia oli edelleen pinnalla.

Olin todellakin onnistunut hyvin. Vihreä hohde näkyi nurkassa lattialla olevasta häkistä kauas, sillä Eddie oli pimeässä kauniin heleänvihreä kuin keväinen koivunlehti ja levitti loistettaan ympäristöönsä hehkulampun tavoin. Päivänvalossa sitä ei erottanut tavallisesta rubiinisilmäisestä albiinosta. Olin pelannut geenien palapeliä, rakennellut perimää uudestaan hyödyntämällä vihreää fluoresoivaa proteiinia ja tässä oli luomukseni, jonka nyt vein mukanani.

Kotona herätin tyttäreni ja voi sitä riemua, kun hän huomasi, minkä olin tuonut hänelle. Viikonlopun yöt tyttäreni nukkui rauhallisesti pimeää pelkäämättä ja painajaisia näkemättä vihreänä hohtava kani nalletyynynsä vieressä.

Maanantaina minut pidätettiin.


*****


Idea tuli ihan tosielämästä, katsokaa vaikka linkki (toivottavasti toimii):


http://www.ekac.org/gfpbunny.html#gfpbunnyanchor

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu