Lukekaa ja nauttikaa, lukunautinnon Teille tarjoaa TERÄSAPINA. Ja kiitoksia toki vastaanotetaan...
TERÄSAPINAN PAKO LAPSUUDEN METSÄSTÄ JA KALTERIDEN VÄLISTÄ.
LUKU I: Teräsapina katsoo peiliin ja alkaa valmistella kuumeisesti pakoaan
Oli tullut aika. Sen vain tiesi, tiesi kun vain vilkaisikin peiliin. Peilit ovat katsomisen arvoisia, mutta ne ovat myös jokaisen suurin vihollinen! Teräsapina ei miettinyt vaaraa vaan katsoi nyt rävähtämättä itseään, kuvaansa. Itse peilikuva ei voinut sille katseelle mitään. Ei vain voinut!
Ei hassumpaa, ajatus keskeytyi äkkiä,... mutta... enää ei voinut kieltää peruuttamattomia muutoksia epiteelin alueella. Iho on ehkä kaunein kangas mutta myös aivan hirveä! Sen näki aivan selvästi: Teräsapinan rintamuksissa kasvoi karvaa siellä täällä, ei mitään maitiaislaikkuvauvannahkaa enää! Nuo karvat kavalsivat Teräsapinan. Hän oli valmis.
Oli tullut aika paeta. Jos hän ei sitä tekisi, jälkipolvet muistaisivat hänet pelkurina ja petturina. Se olisi liian raskas tappio jopa Teräsapinan kulmikkaille hartioille. Teräsapina tunsi kuinka nimetön tuska muodostui valtaisksi aalloksi hänen sisuskaluissaan; se oli kuin voimansa voltilla kokoava ravurilauma joka syöksyi sitten yhtenä kaaoksena kapeaan uomaansa ja hyökyi yli äyräiden roiskien kuolaa joka suuntaan.
Teräsapina itki vuolaasti kuin Kocherin routaputoukset kevättulvien aikaan, ja talvi oli nyt todella mennyt! Mutta Teräsapina itki viimeisen kerran: Teräsapinan lapsuus oli ohi. Nyt oli tullut aika paeta.
Oli tullut aika mennä ja lunastaa paikkansa Teräsapinoiden kunniakkaan suvun jäsenenä; Teräsapinoiden historia oli sankaritekojen mutta myös veren historiaa, se oli raudan ja tuimien taistojen karkaisema uljas taru. Kuinka paljon Teräsapinavaltikan seuraavaksi haltijaksi kohtalon nimeämää Teräsapinaa pelottikin, se kaikki oli nyt siirrettävä syrjään ja tartuttava kiireesti toimeen.
Oli suunniteltava pako, yksityiskohtaisesti, mitään unohtamatta. Tämä oli tärkeää. Paot epäonnistuvat yleensä siksi, että niissä mennään melkein aina asioiden edelle, turhanaikaiseen vapauteen, maineeseen, kunniaan ja kaikkeen siihen, mikä ei ole sitä miltä näyttää. Ei, on pysyttävä ihan siinä, missä onkin, enemmän kuin koskaan, ja mielummin jopa hiukan itseään jäljessä. Tarkastettava ja uudelleentarkastettava jokainen suunnitelman vaihe, jokainen operaatio, sen pieninkin osa.
Juuri tässä piili Teräapinoiden ikiaikainen vahvuus; heillä oli luonteenlujuutta ja kärsivällisyyttä, malttia ja älyä. He eivät ollet vain rohkeita kuin leijonat, vaan myös neuvokkaita, neuvokkaita kuin - apinat. Siten Teräaspinat olivat aikojen saatossa saaneet nimensäkin. Eikä ollut kuin yksi Teräsapina: tuota kunniaa herättävää nimeä ei tohtinut kukaan muu kantaa.
Teräsapinoiden suku oli täyteenahdettua terästä, jonka kovuudelle veti vertoja vain sen viekkaus, terästä viekkautta täynnä! Sitä oli Teräsapina ollut aina ja tulisi sitä aina olemaan.
Teräsapina tiesi, että pako olisi kaikkea muuta kuin helppo mutta myös että jos joku niin vain Teräsapina voisi siinä onnistua. Turcorin metsästä ei ollut paennut kukaan vuosisatoihin, sitten edellisen Teräsapinan, maineikkaan Teräsapina Nahkiaisen, joka oli mieltynyt merten lieroon ja oli nyt jättänyt myös Tarlocin tasankopuutarhat (sekä niiden vihkeät neidot) ja purjehtinut merivirtojen mukana, nahkiaisparvien perässä kauas Gilrochin kivipylväiden tuolle puolen. Teräsapinoiden valtikka odotti ottajaansa.
TERÄSAPINAN PAKO LAPSUUDEN METSÄSTÄ JA KALTERIDEN VÄLISTÄ.
LUKU I: Teräsapina katsoo peiliin ja alkaa valmistella kuumeisesti pakoaan
Oli tullut aika. Sen vain tiesi, tiesi kun vain vilkaisikin peiliin. Peilit ovat katsomisen arvoisia, mutta ne ovat myös jokaisen suurin vihollinen! Teräsapina ei miettinyt vaaraa vaan katsoi nyt rävähtämättä itseään, kuvaansa. Itse peilikuva ei voinut sille katseelle mitään. Ei vain voinut!
Ei hassumpaa, ajatus keskeytyi äkkiä,... mutta... enää ei voinut kieltää peruuttamattomia muutoksia epiteelin alueella. Iho on ehkä kaunein kangas mutta myös aivan hirveä! Sen näki aivan selvästi: Teräsapinan rintamuksissa kasvoi karvaa siellä täällä, ei mitään maitiaislaikkuvauvannahkaa enää! Nuo karvat kavalsivat Teräsapinan. Hän oli valmis.
Oli tullut aika paeta. Jos hän ei sitä tekisi, jälkipolvet muistaisivat hänet pelkurina ja petturina. Se olisi liian raskas tappio jopa Teräsapinan kulmikkaille hartioille. Teräsapina tunsi kuinka nimetön tuska muodostui valtaisksi aalloksi hänen sisuskaluissaan; se oli kuin voimansa voltilla kokoava ravurilauma joka syöksyi sitten yhtenä kaaoksena kapeaan uomaansa ja hyökyi yli äyräiden roiskien kuolaa joka suuntaan.
Teräsapina itki vuolaasti kuin Kocherin routaputoukset kevättulvien aikaan, ja talvi oli nyt todella mennyt! Mutta Teräsapina itki viimeisen kerran: Teräsapinan lapsuus oli ohi. Nyt oli tullut aika paeta.
Oli tullut aika mennä ja lunastaa paikkansa Teräsapinoiden kunniakkaan suvun jäsenenä; Teräsapinoiden historia oli sankaritekojen mutta myös veren historiaa, se oli raudan ja tuimien taistojen karkaisema uljas taru. Kuinka paljon Teräsapinavaltikan seuraavaksi haltijaksi kohtalon nimeämää Teräsapinaa pelottikin, se kaikki oli nyt siirrettävä syrjään ja tartuttava kiireesti toimeen.
Oli suunniteltava pako, yksityiskohtaisesti, mitään unohtamatta. Tämä oli tärkeää. Paot epäonnistuvat yleensä siksi, että niissä mennään melkein aina asioiden edelle, turhanaikaiseen vapauteen, maineeseen, kunniaan ja kaikkeen siihen, mikä ei ole sitä miltä näyttää. Ei, on pysyttävä ihan siinä, missä onkin, enemmän kuin koskaan, ja mielummin jopa hiukan itseään jäljessä. Tarkastettava ja uudelleentarkastettava jokainen suunnitelman vaihe, jokainen operaatio, sen pieninkin osa.
Juuri tässä piili Teräapinoiden ikiaikainen vahvuus; heillä oli luonteenlujuutta ja kärsivällisyyttä, malttia ja älyä. He eivät ollet vain rohkeita kuin leijonat, vaan myös neuvokkaita, neuvokkaita kuin - apinat. Siten Teräaspinat olivat aikojen saatossa saaneet nimensäkin. Eikä ollut kuin yksi Teräsapina: tuota kunniaa herättävää nimeä ei tohtinut kukaan muu kantaa.
Teräsapinoiden suku oli täyteenahdettua terästä, jonka kovuudelle veti vertoja vain sen viekkaus, terästä viekkautta täynnä! Sitä oli Teräsapina ollut aina ja tulisi sitä aina olemaan.
Teräsapina tiesi, että pako olisi kaikkea muuta kuin helppo mutta myös että jos joku niin vain Teräsapina voisi siinä onnistua. Turcorin metsästä ei ollut paennut kukaan vuosisatoihin, sitten edellisen Teräsapinan, maineikkaan Teräsapina Nahkiaisen, joka oli mieltynyt merten lieroon ja oli nyt jättänyt myös Tarlocin tasankopuutarhat (sekä niiden vihkeät neidot) ja purjehtinut merivirtojen mukana, nahkiaisparvien perässä kauas Gilrochin kivipylväiden tuolle puolen. Teräsapinoiden valtikka odotti ottajaansa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.