Mä istun tällä hetkellä huoneessani, hiljaisuus ympärillä. Mun tekisi mieli kai itkeä. Mä en tiedä?! En ole itkenyt pitkään aikaan. Elämäni on tällä hetkellä aika avutonta rämpimistä. Elelen muiden mukana mukana, päivä kerrallaan.
Olen kyllä ollut onnellinenkin. Voin sanoa, etten mistään hinasta vaihtasi nykyä elämäntilannettani pois. Sillä silloin katoaisi menneisyyskin. Menneisyyteni on ollut onnellinen, se oli erittäin onnellinen. Mulla oli rinnallani poika, jota rakastin. Rakastin aivan yhtä paljon, kuin perhettäni. Hän oli minulle ainoa, jolle saatoin kertoa unelmiani. Hän oli ystäväni. En ole ikinä päästänyt ketään lähelleni, kavereita on useita kyllä, muttei ystävää. Hän katsoi minua silmiin, koski käteeni, ja halasi. Hän oli päässyt sydämeeni. Olimme pitkään kavereita, sitten juttu vain eteni seurusteluun. Seurustelimme reilun vuoden. Rakastin elämää!
Kaikki ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Ja jouduin hänestä luopumaan. Elämäni kaatui. Se romahti, ja pieni sieluni jäi raunioiden alle.
En osaa kertoa mitä tunnen, en osaa tulkita tunteitani. Olen ollut aineiden käyttäjä. Hän nosti minut ylös sieltä. Hänen lähdön jälkeen aloin taas käyttämään. Nykyään olen jo riippuvainen fyysisestikin jonkin verran, voin kyllä lopettaa, mutten tiedä edes haluanko. En halua tuntea todellisuutta. Se sattuu liian paljon. Tekisi mieli huutaa, huutaa niin helvetin lujaa, että kaikki kuulee. Mutta en tiedä kuulisinki itse. En osaa katsoa, tai kuunnella itseäni. Olen ilmaa.
Halusin kirjoittaa tämän juuri tänne, enkä minnekään tällaisille jutuille tarkoitettuun palstaan. Koska kirjoitan tänne silloin tällöin runojani, ja olisi mukavaa, että te jotka niitä jopa joskus luettekin, tietäisitte taustaa.
Olin onnelma, kunnes kuolema minut hajoitti. Rakkaan ihmisen kuolema sattuu helvetisti, ja sitä kipua ei voi koskaan kokonaan paperille saattaa. Mutta mä yritän täällä jotain saada, itseni takia, kirjoitettua.. Kiitos.
Olen kyllä ollut onnellinenkin. Voin sanoa, etten mistään hinasta vaihtasi nykyä elämäntilannettani pois. Sillä silloin katoaisi menneisyyskin. Menneisyyteni on ollut onnellinen, se oli erittäin onnellinen. Mulla oli rinnallani poika, jota rakastin. Rakastin aivan yhtä paljon, kuin perhettäni. Hän oli minulle ainoa, jolle saatoin kertoa unelmiani. Hän oli ystäväni. En ole ikinä päästänyt ketään lähelleni, kavereita on useita kyllä, muttei ystävää. Hän katsoi minua silmiin, koski käteeni, ja halasi. Hän oli päässyt sydämeeni. Olimme pitkään kavereita, sitten juttu vain eteni seurusteluun. Seurustelimme reilun vuoden. Rakastin elämää!
Kaikki ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Ja jouduin hänestä luopumaan. Elämäni kaatui. Se romahti, ja pieni sieluni jäi raunioiden alle.
En osaa kertoa mitä tunnen, en osaa tulkita tunteitani. Olen ollut aineiden käyttäjä. Hän nosti minut ylös sieltä. Hänen lähdön jälkeen aloin taas käyttämään. Nykyään olen jo riippuvainen fyysisestikin jonkin verran, voin kyllä lopettaa, mutten tiedä edes haluanko. En halua tuntea todellisuutta. Se sattuu liian paljon. Tekisi mieli huutaa, huutaa niin helvetin lujaa, että kaikki kuulee. Mutta en tiedä kuulisinki itse. En osaa katsoa, tai kuunnella itseäni. Olen ilmaa.
Halusin kirjoittaa tämän juuri tänne, enkä minnekään tällaisille jutuille tarkoitettuun palstaan. Koska kirjoitan tänne silloin tällöin runojani, ja olisi mukavaa, että te jotka niitä jopa joskus luettekin, tietäisitte taustaa.
Olin onnelma, kunnes kuolema minut hajoitti. Rakkaan ihmisen kuolema sattuu helvetisti, ja sitä kipua ei voi koskaan kokonaan paperille saattaa. Mutta mä yritän täällä jotain saada, itseni takia, kirjoitettua.. Kiitos.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.