Kun elämä kolhaisee.. ja pahasti!

Runo (jonka kirjoitin viime syksynä, kun jokainen pvä tuntui vaikealta suorittamiselta) :

Syvä tunneli, ei valoa näy.
Kaikki mitä näen, on se mitä tunnen.
Se kaikki näyttää liian monimutkaiselta, mutta samalla niin yksinkertaiselta.
Tuota pitkää pimeää tunnelia pitkin yritän kävellä eteenpäin.
Se ei johda mihinkään. Se ei näytä mitään uuttta. Se pyörittää vain ympyrää.
Kompastun, kaadun..sattuu.
En ymmärrä miksi kompastuin, enkä mihin kompastuin..tiehän on aivan sileä?!
En voi jäädä paikoilleni, täytyy nousta ja jatkaa etsimistä, jotta joskus edes voisin löytää sen, mitä etsin.
Kävelen pari askelta ja taas kompastun.. sattuu vielä enemmän.
HUUDAN.. Itken ja huudan niin kovaa kuin vain saan ääntä tulemaan.
Se ei anna vastakaikua.
Se ei näytä minulle mitään uutta, mitään mikä ohjaisi minut oikeaan suuntaan.
Entä jos en koskaan löydä tunnelin päätä, näe valoa, näe seuraavaa ta jokaista askeltani.
Tännekö jään. Sokeana.
Turha puhua, kun kukaan ei kuule.
Turha kuunnella, kun kukaan ei ohjaa.
Turha yrittää koskettaa, kun kukaan ei ole valmis ojentamaan kättänsä.
Ainut mitä voin, on tuntea.
Ja se ainut mikä ohjaa sydäntäni on usko.
Se saa minut uskomaan, että valoa on paljon maailmassa. Sitä on joka puolella.. lähempänä kuin voisimme kuvitellakaan.
Se VALO, joka opastaisi minut loputtomaan onneen ja ikuiseen rakkauteen..
Toisen ihmisen sydämeen :)

(Tästä surullisesta, mutta niin todellisesta runosta tuli kuitenkin totta! Vaikeata on, jokainen pvä..Elämä on tällaista sosiaalista valtataisteluaja, joka sisältää niin positiivisia kuin negatiivisiakin asioita..mutta olen löytänyt elämästä asioita, jotka pitävät mieleni taivaassa ja tekevät jokaisesta pvästäni elettävän arvoisen.. ja olen myös löytänyt tieni toisen ihmisen sydämeen :)