Sydämeni särkyy joka kerta, kun joudun antamaan oppilailleni numeroarvosanoja. Miksi en voi antaa koko punaposkiselle ryhmälleni kiitettävää arvosanaa, kun he ovat olleet koko kurssin ajan täysillä mukana, koko sydämestään, eivät ole lintsanneet, ovat oppineet ilmaisemaan itseään ja tunteitaankin, osaavat esittää asiansa niin, että kaikki ymmärtävät sen ja kuuntelevat hievahtamatta? Miksi pitää mitata jotain ulkokohtaisia faktatietojen osaamisia ja muistamisia ja antaa niistä sitten numero, kautta kouluajan? Miksi se ei riitä, että oppilas osallistuu täysin panoksin opetukseen? Miksi se ei riitä, että hän kehittyy ihmisenä ja oppii arvostamaan kanssaihmisiään?
Minusdta koulu olisi parempi paikka ilman numeraalista arviointia. Oppilashan saa palautetta jokaisen suorittamansa tehtävän yhteydessä kunkin aineen opettajalta. Miksi pitää olla koko kouluajan huonon numeron uhka oppilaan yllä? Ketä numerot palvelevat?
Ajatelkaa, mihin sfääreihin kouluissa voitaisiin yltää ilman numeroita!
Minusdta koulu olisi parempi paikka ilman numeraalista arviointia. Oppilashan saa palautetta jokaisen suorittamansa tehtävän yhteydessä kunkin aineen opettajalta. Miksi pitää olla koko kouluajan huonon numeron uhka oppilaan yllä? Ketä numerot palvelevat?
Ajatelkaa, mihin sfääreihin kouluissa voitaisiin yltää ilman numeroita!
Vastaukset 38
Vanhimmat
kertovat vain pienen osan oppilaan osaamisesta ja itse oppilaasta. Luokanopettajana minun ei tarvitse antaa aina numeroita, mutta kuudennella luokalla viimeistään ne ovat pakollisia. Ehkäpä tämä ala-asteen malli toimisi muillakin asteilla?
Olen huomannut kuitenkin saman ilmiön, kuin sinä, että sydämestä ottaa tuo numeroiden anto. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vaikeampi on antaa numeroita.
Aina kuudennen luokan keväällä viimeistään huomaan päätöspuheeni selittelevän sävyn. En ole vielä onnistunut tarpeeksi vakuuttamaan oppilaille, kuinka numerot eivät merkitse niin paljon, bla, bla... Kun he saavat todistuksen, niin pian ollaan jo vertaamassa toisten kanssa numeroita toisiinsa.
Yleinen suuntaus on kuitenkin mielestäni terve. Tärkein palaute oppilaille tulee mielestäni kuitenkin vuoden mittaan henkilökohtaisena suullisena palautteena. Tosin ne todistukset ovat muistoina säilyviä dokumentteja, joten niiden arvo ehkä nousee joillakin turhankin paljon ajan kuluessa.
Numerot kertovat paljon enemmän kuin mikään sanallinen tai suullinen arviointi. Monen koululaisen äitinä toivoisin numerot takaisin jo ala-asteelle. Myös lapseni olisivat halunneet ala-asteella saada numerot yleisen sanallisen höpinän tai rasti ruutuun -systeemin sijaan.
ovat tietoa opettajille ja tietenkin vanhemmillekin oppilaan osaamisesta jollain opetettavan aineen alueella. Olen työssäni huomannut, että usein vanhemmat haluaisivat numeroita nähtäväksi, vaikka suuntaus on toinen.
Ehkäpä arvioinnin muuttumisen perustelut ollaan jätetty turhan ylimalkaisiksi?
Jos opettaja pitää yhteyttä kotiin ja kertoo säännöllisesti oppilaalle ja vanhemmillekin, kuinka koulussa menee, mihin niitä numeroita tarvitaan? Kun jaetaan numeroita, siitä syntyy epätervettäkin kilpailua ja asioiden tärkeysjärjestyksen vääristymiä. Oppilaat vertailevat numeroitaan ja muodostavat sitä kautta minäkäsitystään monesti aivan liikaa.
Joskus, kun on motivaatio-ongelmia, numerot voivat palvella motivointina. Toivoisin kuitenkin, että halu opiskella syntyisi jostain muusta.
Oletetaan että kaksi oppilasta saa kokeesta arvosanan 6.
Toinen on osannut jokaisesta tehtävästä jotakin, mutta ei yhtään kokonaan, pisteitä on kuitenkin kertynyt kutosen edestä.
Toinen oppilas on osannut esim. kaksi tehtävää täydellisesti, muista saanut nolla pistettä. Yhteispisteet samat kuin toisella.
Kumpi oppilaista osoittaa parempaa osaamista?
Hauska esimerkki koulunumeroiden ylikorostuneisuudesta: Joku ohjaaja laulatti vanhainkodin asukkaita. Eräs 85-vuotias mummo ilmoitti, ettei kehtaa laulaa, koska "mulla on vain kuutonen laulussa"...
Minusta kumpikin kutosen saanut on huono matikassa. Turha sitä on sen enempää selitellä. Kummallakin on pitkä matka huipulle. Toisin sanoen numero kertoo tarkalleen sen, mitä pitääkin.
Onneksi oma kansakoulunopettajani pudotti minut maan pinnalle kuutosen laulunumerolla. Enpähän ole ketään rääkkäämässä omalla laulullani. Tekisi varmaan hyvää nykyäänkin antaa laulusta numerot, sillä ihmeen korkealle monet arvostavat oman laulutaitonsa (vrt. Idols-ehdokkaat).
Miksi nykyään pelätään oppilaiden vertailua? Sanallisessa arvioinnissa kaikki oppilaat ovat yhtä hyviä, niin se kutosen kuin kympinkin oppilas. Kyllähän he ihmisinä ovatkin, mutta eivät oppijoina.
Millä tavoin se numero 6 pudottaa jotenkin enemmän maan pinnalle kuin lause "Laulutaitosi ei ole kehuttava" tai "Et osaa laulaa"?
Kai matematiikassakin voi sanallisesti kertoa, että oppilas osaa kaiken mitä vaaditaan tai että taidot ovat erittäin puutteelliset.
joka piti vauvansa sanavaraston karttumisesta kirjaa. Hänellä oli vihko, johon hän numeroi aina uuden sanan. Hän oli hyvin selvillä siitä, paljonko hänen lapsensa oli muita ikäisiään edellä tässä taidossa. Nyt samaista tokaluokkalaista lasta viedään tuulispäänä milloin mihinkin balettiin, soittotunnille, jumppakerhoon, luisteluklubiin niin, että lapsen aika on kellontarkasti ohjelmoitu. Tavatessamme saan aina raportin lapsen menestyksestä. Äiti harmittelee vain sitä, että koulusta ei saa numeroja, vaan vain ympäripyöreätä sanallista palautetta, joka hänestä ei riitä. Numero kertoisi paremmin lapsen "tason" (~kylmät väreet~), joka luonnollisesti on kiitettävä.
Tietysti lapset haluavat numeroita, koska tietävät niiden symboliarvon. He haluavat lisäksi tietää markkina-arvonsa koulussa tai tietyssä aineessa, opettajan silmissä. Numeron saaminen on kuin peli tai kilpailu, jossa jokainen toivoo parasta, mutta suurin osa saa tyytyä keskivertonumeroihin, jotka eivät itse asiassa kerro osaamisesta yhtään mitään. Seiskan ja kasinkin saa peruskoulussa olemalla tunnilla läsnä ja rastimalla ruutuja kohtuullisen oikeisiin kohtiin hyvin helpoissa tehtävissä - vuosi vuodelta helpommissa. - Huono numero sen sijaan on askel oppilaan syrjäytymiseen ja itsetunnon menetykseen. Kyllä "huono" oppilas tietää ilman armovitostakin olevansa kelvoton oppilas. Mutta siis tuo vitonen vie lopunkin uskon siihen, että tästä vielä voisi nousta.
Ei murkkuikäisiäkään tarvitse laittaa paremmuusjonoon. Oppilaitoksiin voidaan valita kiinnostuksen mukaan - kyllä sieltä sitten karisee pois, jos ei pärjää. Ja suurin osa "huonoista" oppilaista ei unelmoikaan esim. lukio-opinnoista, joten kyllä he paikkansa tietävät. Voidaan myös järjestää pääsykokeita, mikä olisi kaikille demokraattinen tapa pyrkiä oppilaitoksiin. Tällöin kaikki olisivat lisäksi samalla viivalla, eivät entisten opettajien antamien numeroitten varassa.
Numeroitten antaminen on opettajalle helppoa. Eipä tarvitse paljon päätänsä vaivata, pläjäyttää vain numeron rutiinilla. Kallelle kokeesta kutonen, Villelle ysi, eikä tarvitse edes koko koepaperia lukea, kun tietää jo että Kalle on kutosen poika ja Ville ysin. Sitä rataa se menee käytännössä..
Olen sitä mieltä, että numerot pois ja vanhemmat vaivautukoot koulunpenkille säännöllisiin pikkupalavereihin opettajien kanssa. Tällöin voitaisiin Kallen kutosista ja muutenkin saada aikaan sitä kaivattua kodin ja koulun välistä yhteistyötä. Samalla voitaisiin sopia siitä, että iskä auttaisi vähän Kallea laskuissa iltaisin.
Yritti se laulunopettaja minunkin tyttäreni latistaa musiikin seiskalla (laulukokeen perusteella!), vaikka tyttö rakasti laulua ja soittoa. Vaan eipä onnistunut. Tyttö toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja osti koulusta päästyään säästörahoillaan viulun ja opetteli soittamaan - omaksi ilokseen. Itseäni harmittaa, että tuo seiska musiikissa ohjasi myös minua niin, etten osannut ohjata lastani soittoharrastuksen pariin - kun kerran oli vain seiska. Nyt tyttäreni rakastaa klassista musiikkia, tuntee sitä paljon ja soittelee viuluaan. Onneksi pääsi irti koulun musiikista! Maailma avartui! :)
Se on kuule erittäin hyvä, että nuoret arvostavat itseään ja uskaltavat laulaa kameroittenkin edessä. Suurin osa Idols-ehdokkaista suhtautui asiallisesti saamaansa kritiikkiin ja poistui paikalta kaikkea muuta kuin lyötyinä. Yhtä kokemusta rikkampana! Katsos, minunkin tyttäreni opetti minulle viisauden: saa laulaa, jos laulattaa. Liikaa näkee suomalaisia tuppisuita suu tiukkana viivana, kun jossain tilaisuudessa on yhteislaulua. Ei lauleta, kun on kerran laulusta kutonen tai seiska. Hmm.
Sanallisessa arvioinnissa muuten kaikki eivät ole yhtä hyviä, jos arviointi laaditaan rehellisesti ja huolellisesti. Vika on varmaan siinä, että nyt se on ympäripyöreätä, osittain. - Oma ideani on siis se, että ei tarvita tätäkään arviointia, ei tarvita mitään "loppusanoja" osaamisesta. Ei se ketään auta eikä kenellekään kuulu, minkälainen oppija Kalle tai Ville on. Palautetta sen sijaan tulee koko ajan saada, Kallen ja Villen ja kotiväen. Siis koko oppimisprosessin ajan. Vanhemmat kouluun siis toistuviin pikkupalavereihin - vihdoinkin ehkä kouluun tulisi käymään se kiireinen juppijohtaja Kähkönenkin, kun todistuksia ei olisi.
Oppikoulussa soitin musiikin kokeessa erään kappaleen nokkahuilulla koko luokan kuullen täysin virheettömästi.
Opettaja sanoi: "Saat seiskan, mutta jos laulat saman kappaleen, saat kahdeksan".
Hetken epäröityäni vetäisin kamalasti nuotin vierestä saman kappaleen ja sain sen kahdeksikon. Eli virheetön suoritus oli seiska, mutta itseni nolaamisesta sain kasin. Mitä tämä kertoo numeroarvostelusta?
>Minusta kumpikin kutosen saanut on huono >matikassa. Turha sitä on sen enempää selitellä. >Kummallakin on pitkä matka huipulle. Toisin >sanoen numero kertoo tarkalleen sen, mitä >pitääkin
Oikeastaan se kyllä kertoo ainoastaan sen, että syystä tai toisesta kyseinen koe on mennyt ns. persiilleen.
Otetaanpa esimerkki.
Tyyppi on taitava laskija, osaa päätellä ja lähtee ns. takki auki tenttiin lukematta oikeastaan yhtään mitään. Fiksuna tyyppinä saa varmaan irtopisteen sieltä sun täältä, mutta lopputuloksen odotusarvo on heikohko..
Tai sitten on tullut vietettyä paheellista elämää ja tenttiin lukeminen jäänyt viimeiseen iltaan. Tällöinhän voi tunnetusti yrittää taktiikkaa, että opettelee vain joitain kohtia koealueesta toivoo pääsevänsä niiden kohtien avulla läpi. Tuloksena yksi tai kaksi tehtävää likimain täysillä pisteillä ja muista saattaa tulla pelkät nollat.
Tai sitten ei ole asia yksinkertaisesti mennyt jakeluun ja heikosti menee matikan suhteen.
Eli vaihtoehtoja on ja sen yhden kokeen lopputulos ei kerro juuta eikä jaata. Jos tulee aina kutonen, niin asia erikseen.
Myönnettäköön että nämä jutut ehkä liittyvät vain lukioon ja yliopistoon. Ala-asteella ei ehkä oppilailla ole suuremmin tietoisia opiskelustrategioita.
"Kummallakin on pitkä matka huipulle. Toisin sanoen numero kertoo tarkalleen sen, mitä pitääkin."
Minusta se yksinkertainen seikka että näitä numeroarviontitapojakin on maailmalla monenlaisia, kertoo siitä että numerot EIVÄT kerro tarkalleen yhtään mitään vaikka siihen pyrkivätkin. Numerot ovat aina abstraktioita, eivätkä sitten mielestäni sovellu arvottamaan ihmistä oppijana. Silti, halu mitata nyt vain on ominaista luonnontieteellis-rationalistiselle länsimaiselle kulttuurille, joka pyrkii latistamaan kaikenlaiset ihmistenväliset (tärkeät ja arvokkaat) erot mitattavaan muottiin.
"Onneksi oma kansakoulunopettajani pudotti minut maan pinnalle kuutosen laulunumerolla. Enpähän ole ketään rääkkäämässä omalla laulullani."
Toisin sanoen ko. numerolla sinut on lannistettu, etkä ole sitten lähtenyt millään tavoin kehittämään (edes yrittänyt) laulutaitoasi, niinkö?
Ei koulun ja kodin yhteistyö sillä etene, että vanhemmat pakotetaan palavereihin. Ei siinä ole kyse yhteistyöstä, vaan sanelusta koulun puolelta. Entäs ne oppilaat, joiden vanhemmat eivät keskusteluihin mene? Hekö jäisivät kokonaan ilman arviointia? Itse en ole pitänyt arviointikeskusteluja tärkeinä, koska en ole niistä saanut mitään uutta tietoa.
Aika heikoksi sinä arvioit opettajien ammattitaidon ja -moraalin, jos olet sitä mieltä, etteivät he vaivaudu edes kokeita korjaamaan. Ainakin minun tuntemani opettajat tekevät paljon töitä sekä kokeiden laadinnassa että korjaamisessa. Hyvä opettaja ei anna yhden pieleen menneen kokeen vaikuttaa todistusnumeroon, vaan ymmärtää kyllä, että joskus voi parempikin oppilas olla huonosti valmistautunut kokeeseen.
Minusta numerot ovat hyvä motivointikeino. Jos normaalisti saa kokeista hyviä numeroita ja sitten joku koe menee pieleen, niin kyllä se monille lapsille pistää vauhtia opiskeluun. Oma kokemukseni lasteni sanallisesta arvioinnista on negatiivinen. Ala-asteella yksi lapsistani pärjäsi kyllä kokeissa hyvin, mutta todistukset olivat mitäänsanomattomia (olet opiskellut sitä ja sitä, saavutit tavoitteet ym. tyhjänpäiväistä). Emme oikein tienneet vanhempina, että miten tällaisiin todistuksiin pitää suhtautua. Kuudennen keväällä kaikki numerot olivat kymppejä. Toinen lapsi taas ei tuonut mitään kokeita kotiin, koska niihin ei tarvinnut vanhempien nimmaria. Todistukset olivat samaa rataa kuin pojallakin. Kun vaihtui opettaja, niin vaihtui tyylikin. Pistareista kutosta, kokeista kutosta, mutta edelleen todistukset samaa liirumlaarumia. Nyt on edessä yläasteelle siirtyminen, ja onneksi koetulosten perusteella lapsi on vähän alkanut tsempata. Tiedämme kyllä, että hänessä on potentiaalia yli kutosen oppilaaksi, mutta hän on laiska.
Sitä minä en ymmärrä, miten opettajatkin lähtevät sille linjalle, että numerot vaikuttaisivat jotenkin lapsen minäkuvaan. Kyllä ammattikasvattajien pitää osata tuoda esille se, että todistuksissa ei arvioida lapsia ihmisinä, vaan heidän osaamistaan tietyissä aineissa. Myös vanhempien kuuluu tätä painottaa selkeästi.
heitin vain ilmaan pallon! Ajatuksena oli katsoa, minkälaista reagointia saa aikan ajatus numerottomasta koulusta. Enhän minä itsekään tiedä, miten se käytännössä toimisi. Visiointi on aina hauskaa, silloin kun se ei ole työnantajan määräämää!
On ikävää, jos näet pakkona tuon vanhempien koululletulon ja palaverit opettajien kanssa. Minusta se on mahdollisuus vanhemmille laatia yhteistyössä koulun kanssa suunnitelma oman lapsen koulunkäymisen parhaaksi ja saada jatkuvaa palauteta lapsesta. Haluaisin kysyä sinulta, että jos opettajilta liikenee aikaa illalla oman työpäivänsä jälkeen sinun lapsesi parhaaksi, niin eikö sinulla sitten riitä aikaa lapsellesi?
Tuosta motivoinnistakin olen hiukan eri mieltä. On todettu, että jos oppiminen tapahtuu tiedonhalun vuoksi, tieto säilyy muistissa ja muuttuu pääomaksi aivoissa. Jos porkkanana on jokin ulkokohtainen juttu, numero tai rahapalkinto, oppimisprosessi häiriintyy ja ihminen voi muistaa myöhemmin vain jonkin prosessin vaiheen, mm. sen että sai kiitettävän tai sai palkinnon, ei välttämättä itse tietoa. Tieto on lisäksi helpompi sisäistää, kun sen hankkiminen pohjaa kiinnostukseen eikä ulkokohtaisiin ärsykkeisiin.
Ammattikasvattajat osaavat kyllä työnsä, kun ojentavat lapselle paperia, joka on täynnä punaista. Monissa kodeissa sen sijaan tämän koeaperin tutkimistilanne hoituu moitteilla ja haukkumisella ja lapsen lyttyynlyömisellä. Kyllä ne numerot minäkuvaan vaikuttavat ja tosi paljon. Ku jatkuvasti vedät hylsyä tai tyydyttävää kokeista, olet omasta mielesäsi tosi nolla ihmisenä. Ja kun tätä tapahtuu kautta kouluajan, niin johan on kumma, ellei nuori usko numeron symbolista kieltä.
meinaan tuohon nikkiin. Katselin niin innokkaasti Kauniita ja rohkeita nauhalta, että tupsahti vahingossa väärä nikki tuohon. *nauraa*
olisi osannut asiaa paremmin sanoa (kirjoittaa:). Kuinkahan monella on tiedossa, että monikaan kunta tai kaupunki ei velvoita pitämään minkäännäköisiä iltapalavereita vanhempien kanssa. Emme siis saa siitä erikseen mitään maksua.
Aivan, yhteissuunnittelutyöaikapykälän (HUOM. kiva pitkä byrokraattinen sana, kuin pykälä itse) mukaanhan opettajalle lankeaa ilmaiseksi pari tuntia viikossa yhteistyötä kodin ja koulun kanssa yms. Barrikadeille opesiskot! Miesvaltaisella alalla ei Mies teisi iltatöitä ilmaiseksi!
Kannattaa kyllä koulualakohtaisesti tsekata VESin ja OVTESin pykälät ylimääräisen työn palkanmaksusta. Niissä on hiukan eroja.
Julkisuudessa puhutaan opettajien loppuunpalamisesta ja silti suostutte tekemään ilmaista työtä. Eivät kaikki vanhemmat koe keskusteluja tarpeelliseksi; en varmasti ole ainut. Monelle ne ovat oikeasti pakkopullaa, mutta tulevat niihin kuitenkin. Minä olen jo luovuttanut, koska en tosiaankaan saa niistä mitään irti. Kotiäitinä minulla on lapsilleni kyllä riittävästi aikaa. Minusta ette huonoa äitiä saa tekemälläkään, vaikka en käy arviointipalavereissa ja vaikka puolustankin numeroarviointia.
Sen haluaisin vielä tietää, että miksi te hyvät opettajat kyseenalaistatte minun kokemukseni numeroarvioinnin paremmuudesta verrattuna sanalliseen arviointiin? Vai onko niin, että teille on oikeasti helpompaa pläjäyttää se mitäänsanomaton sanallinen arviointi (suurinpiirtein samanlainen kaikille) kuin oikeasti miettiä sitä, mitä lapsi osaa?
1. Opettajat, jotka pitävät vanhempainvartteja, ovat vilpittömästi lapsen asialla. On paljon helpompi ymmärtää ja opettaa lasta yhteistyössä vanhempien kanssa. Valitettavasti opettajan työ on joillekin aika vierasta (nimenomaan opettajanpöydän yksinäisemmältä puolelta), vaikka hämmästyttävän monilla on varman oloisia mielipiteitä tästä työstä.
2. Ymmärrän, että numeroarviointi olisi monen vanhemman mielestä kivempaa ja yksinkertaisempaa. Uskonkin, että perustelut numeroarvioinnista sanalliseen arviointiin, olisi pitänyt tiedottaa vanhemmille paremmin ja selkeämmin siirtymävaiheessa. Tässä keskustelussa on jo mainittu tärkeitä asioita. Liian usein (vaikka yksikin riittää!) lapsi pitää koulusta saamiaan numeroita oman persoonansa mittareina. Ehkä ei juuri sinun lapsesi, mutta meillä on vastuu isommasta porukasta.
Jos haluat antaa numeroita lapsellesi, pidä itse parit kokeet ja anna sitten numeroita lapsellesi. Kehystäkää ne vaikka olohuoneen seinälle.
Mitkä olivat ne kaksi asiaa? En tunne opettajan työtä, ja minun pitäisi pitää itse lapseni kokeet, niinkö?
Me opettajat olemme ehkä niin loppuunpalaneita ja työssä uupuneita (vaikka pidämmekin työstämme - ja ehkäpä juuri siksi), ettemme jaksa pitää oikeuksistamme kiinni. Tarvitsisimme enemmän tukea työssämme, mutta valtion elimet, valtuustot ja muut instanssit antavat meille vain lämmintä kättä ja juhlapuheita koulutuksen kädellä ne rakentavat mieluummmin uuden komean jääkiekko- tai urheiluhallin kuin osoittavat koulutukseen varoja tai pitävät pikkukouluja hengissä. Muutamissa kunnissa on nytkin päällä opettajien lomautusuhka, vaikka kunnanisät hyvin tietävät opettajien lomautuksen olevan laitonta. Tässä ilmapiirissä on vaikea saada etujaan ajetuksi.
Se, että on kotiäiti, ei kai takaa lasten hyvinvointia? Miksi ihmeessä et käy palavereissa koululla? Käy toki, ennen kuin sinut kutsutaan sinne! ;)
muokkasin tekstin nähtävästi liian nopeasti: po.
" - instanssit antavat meille vain lämmintä kättä ja juhlapuheita koulutuksen TÄRKEYDESTÄ JA TOISELLA kädellä ne rakentavat mieluummmin uuden komean jääkiekko- tai urheiluhallin kuin osoittavat koulutukseen varoja tai pitävät pikkukouluja hengissä- "
Oletko tosissasi sitä mieltä, että arviointipalaverit takaavat lasteni hyvinvoinnin? Silläkö ei ole mitään merkitystä, että olen heidän "käytettävissään" aina, kun he tarvitsevat? Ei uskoisi opettajaihmisen tekstiksi. Varmasti menen palavereihin, jos aihetta ilmenee. Alkuun jopa niissä kävinkin, mutta kuten sanottu, en tullut niistä hullua hurskaammaksi. Toistaiseksi opettajat ovat olleet tyytyväisiä lapsiimme, ja lastemme opettajille tämä järjestely on sopinut hyvin. Miksi ihmeessä sinä hyökkäät persoonani kimppuun, jos olen arvioinnista eri mieltä kanssasi?
Tuntuu vähän siltä, että te opettajat ette voi uskoa sitä, että kotiäitikin voi jotakin tietää opettajan työstä. Niin kauan kuin te suostutte tekemään palkatta kaiken jatkuvasti lisääntyvän "ylimääräisen" työn, ette tule muuta saamaankaan kuin ylistyksiä juhlapuheissa - jos sitäkään. Kyllä minä olen sitä mieltä, että opettaja on palkkansa ansainnut ja enemmänkin.
Poimi edellisestä kirjoituksesta seuraavasti:
Kohta 1:
Lue vain kaksi ensimmäistä lausetta.
Kohta 2:
Lue vain ensimmäisen kappaleen viimeinen lause.
Eihän se kivaa ole, mutta kuuluu tähän työhön. Kun kerran määrätään, että oppilaat on arvosteltava, niin työnsä on jokaisen tehtävä.
Olisihan se kiva, että saisi vain opettaa. Yhtä kiva olisi se, että edes joskus saisi muutaman vuoden vain opettaa ilman mitään projekteja, liikuntapäiviä, opetussuunnitelmaryhmiä jne. Kun niistä pääsisi eroon niin kyllä se numeroarvostelukin menettelisi.
Kieltämättä joskus haluaisi arvostella jonkun oppilaan esimerkiksi sanoilla: tämä oppilas on itse täysin tyytyväinen työnsä laatuun, mutta kukaan muu ei ole.
Kyse ei ole työstä laistamisesta - pianhan tuon numeron antaa. Kyse on oppilaan ja ihmisen kunnioittamisesta. Koulumaailmassa voitaisiin aivan hyvin ja paremminkin suunnistaa ilman numeroita. Nythän ne ovat ennen kakkea vain uhkakuvana tai kiihottimena pärjäämisessä - epätervettä eikä ollenkaan humaania.
Leikittele sinäkin mielessäsi koulumaailmalla ilman yhtäkään numeronantoa! Itse näen sellaisen oppimisympäristön, jossa vasta todellinen oppiminen ja asioihin uppoaminen voisi tapahtua ilman rajoitteita. Maailma olisi vapaa tutkimuskohde ilman esteitä ja kahleita. Arvoa olisi vain asioilla, ei niiden suorittamisella. Ymmärrätkö? Maailma voisi parantua...
Olen aikoinaan leikitellyt kauankin juuri tuollaisilla ajatuksilla, mutta se on aivan turhaa. Sitäpaitsi, ainakin minun oppilaani ovat aina halunneet niitä numeroita. Joskus kun olen antanut sanallisia arvioita esimerkiksi kirjoitelmista, niin tulevat onnettomat kysymään millaisen numeron he tästä saisivat.
Eikä sitä numeroa pian anna, en ainakaan minä. Siihen voi mennä yhden luokan kohdalla tuntitolkulla aikaa, vaikka arvosteluperusteet ovatkin aivan selvät. Kun arvioi kaikkia niitä asioita joita pitääkin arvioida, niin aikaa kuluu yllättävän paljon. Mutta mielestäni olen sen velkaa oppilailleni, etten pyöräytä numeroa tuosta vaan pikaisesti, vaan todella mietin mikä suoritusten perusteella on se 'oikea' numero.
Ei se muutos niin menisikään, että 1.8.2006 lopetettaisiin kaikki numeroarviointi, vaan se tulisi kaiketi aloittaa silloin alkavilta luokilta. Tottakai oppilaat haluavat nyt numeroita, koska ovat tottuneet niihin. Mutta kyllä kaikesta voi myös poisoppia,kun jotakin muuta tulee tilalle.
Toki arviointi vie aikaa, tuhottomastikin, jos suhtautuu työhönsä vakavasti, niin kuin opettajien kai pitäisi. Mutta, katsohan ympärillesi, ellei malkaa ole omassa silmässä. Näet kyllä niitä lortteja (usein miesopeja, jotka eivät kanna koskaan töitä kotiin eikä kotoa koululle, hmmmm. ;) aivan varmasti, jos et ole ihan sinisilmäinen. Itselläni on mielettömät pinot ja osiot arvioinnin perustana. Mikäli en olisi laatinut niin tarkkoja kriteereitä, numerot olisivat hiukan erilaiset, kun ottaisin huomioon mm. sen, miten arvelisin tämän nuoren pärjäävän omassa aineessani tulevissa työtehtävissään. Nimittäin oppimista ja kypsymistä tapahtuu jostain kumman syystä vielä koulunkin jälkeen. Ja tuo potentiaalinen, uinuva osaaminen on se, mikä minua kiinnostaa ja mikä jää nykyarvioinnissa kokonaan pois.
Olen juuri tuollainen lortti miesope joita kuvailit. Tosin sillä erotuksella, että jumalattoman painavaa salkkua raahaan joka päivä kouluun ja taas kotiin, vietän aika monta iltapuhdetta kuukaudessa kokeita laatien ja korjaillen, uusia tehtäviä tehden ja myös miettien miten työni paremmin tekisin. Se mikä meidät miesopettajat näyttää erottavan naisopettajista on se, että me emme korosta sitä kuinka hirvittävästi me töitä teemme, kuinka ahkeria me olemme ja kuinka meiltä aika menee pelkkään opettamiseen niin ettemme muuta ehdi tekemäänkään.
Ainoat opettajat joiden olen kuullut omalla tunnollisuudellaan kehuskelevan ovat olleet naisia. Yhdenkään miehen en ole koskaan kuullut sillä kehuvan, mutta kyllä mekin työmme teemme. Ja jos joku kollega ei töitään kotiin viekään, niin mitä sitten - meidän koulussa on miesopettajia jotka tulevat kouluun jopa aikaisemmin kuin minä (ja minäkin tulen tunnin verran ennen koulun alkua) monistamaan kotona tekemiään tehtäviä, ja kun itse lähden kotiin sen painavan salkun kanssa jatkamaan töitäni, he jäävät vielä koululle tekemään omia töitään. Minä teen hommani kotona ainakin osittain, he tekevät ne koulussa.
Mutta minulla ei olekaan tuollaista 'holier than thou' -asennetta, joka on niin tyypillinen monille naisopettajille ja ilmeisesti myös sinulle. Itse teen työni niin hyvin kuin osaan ja sillä tavalla kuin osaan, mutta en mene muita arvostelemaan. Koska lapseni ovat käyneet tätä samaa koulua, niin olen heidän kauttaan kuullut kuinka kovasti töitä juuri ne opettajat ovat tehneet, joiden itse arvelin olevan kaikkein lorteinpia. Sain siitä läksyn, jonka olen koettanut muistaa.
on tietysti rajunpuoleinen yleistys, mutta omaan kouluuni se istuu napakasti. Minulla on mieskollegoita, jotka eivät salkkua kanna, eivät reppua, vaan tulevat paljain käsin kouluun, ottavat työhuoneestaan tarvikkeensa ja katsovat kirjasta, mihin viimeksi jäätiin ja siitä sitten tunnille. Ja lähtevät koulusta jättäen tavarat työpöydälleen, paljain käsin. On myös mieskollegoita, jotka istuksivat opettajanpöydän takana suurimman osan tuntia viitsimättä edes seistä puhuessaan, korjaavat edellisen kurssin papereita samalla kun luokka tekee itseohjautuvasti uusia tehtäviä. Ihan mukavia opettajia ovat, mutta joskus tuntuu siltä, että ovat suojatyöpaikassa. Iladuttavia poikkeuksia miehissä tietysti on, ennen kaikkea vastavalmistuneissa, mutta voin sanoa, että moista laiskuutta harvoin näkee naisopettajissa.
Kaiken kaikkiaan suurin osa opettajista toki valmistaa tuntinsa kotona ja tekee monena iltana paperitöitä, korjaa kokeita ja tehtäviä, lukee esseitä ja tekee etätehtäviä ja kehitystehtäviä erilaisissa omissa koulutusprojekteissaan. Itsekin vetäisin juuri viisi opintoviikkoa plakkariini tekemällä vinon pinon kehitystehtäviä ja esseitä kouluttajalle lähetettäväksi, ihan siinä vaan työn ohella. Kaiken kaikkiaan opettajat ovat tunnollisia, uhrautuvia ja ahkeria, vähään tyytyviä, miehetkin, joten en halua missään tapauksessa mollata heitä ;)
Koska lupasit olla mollaamatta, voin kertoa etten edes omista salkkua. Lähdettyäni tänään iltapäivällä koululta en ole uhrannut työlle ajatustakaan - tätä kirjoitusta lukuunottamatta.
Olen tehnyt näitä hommia yli 20 vuotta enkä kieltämättä ole mikään tehopakkaus, mikäli sitä mitataan kotona tehdyillä paperitöillä.
No, katoava luonnonvarahan me miesopettajat jo muutenkin olemme, joten toivottavasti te uhrautuvat ja energiset naiset nostatte tulevina vuosina koululaitoksemme yhä suurempaan kukoistukseen.
todella, juuri tämmöisiä ne miehet meillä ovat. Useimmilla sitten vielä on kotirouvavaimo! Joten passaa lekotella koulussakin ja lähteä sitten kotiin nauttimaan vaimon laittamaa lämmintä päivällistä tai illallista.
Ei ole kotirouvaa vaikka olenkin monilapsisen perheen isä, kotihommat hoituvat itseltäkin.
Mutta kuten edellä totesin, sinullakin on valoisa tulevaisuus edessäsi miesopettajien yhä vähentyessä. Toisaalta: lorttien miesten rinnalla oma erinomaisuutesi vain korostuu.
Sellainen opettajanpöydän takana istuksija kyllä minäkin olen, koska onnettomuudessa vammautunut polveni ärtyy ja kipeytyy hiukankin pitemmästä seisomisesta. Ja jos oppilaani tekevät joskus itseohjautuvasti (tai siis oikeastaan minun ohjauksestani itseohjautuvasti) töitä, niin saatan kyllä joitain papereita korjata siinäkin - se polvi kun ei kestä kovin pitkään luokassa kiertämistä. Mutta tulevathan nuo kysymään, jos heillä asiaa on.
Mutta jos joku miesopettaja (tai nainenkin, ei sen puoleen), saa oppilaat oppimaan ja hyvät tulokset mainitsemallasi tavalla, niin miksi heitä moitit. Opettajia kun on sellaisiakin persoonia, jotka pelkällä läsnäolollaan luokassa tuntuvat saavan ihmeellisen hyvin oppimistuloksia aikaan (valitettavasti itse en kuulu heihin vaan joudun aika lailla pakertamaan päästäkseni samoihin tuloksiin). Oppilaat oppivat, tulokset ovat hyviä ja kaikki ovat tyytyväisiä - ei kai siinä pitäisi kenenkään silloin ryhtyä moittimaan jos itse joutuu tekemään paljon enemmän.
Yhden tällaisen mainitsemasi opettajantyypin omasta koulustani tiedän, mutta kun lapseni olivat hänen tunneillaan käyneet, niin tiedän kuinka mahtavan hyvä opettaja hän on ja kuinka hienoja tuloksia hänen aineessaan on saatu. Sen kokemuksen jälkeen olin hiukan viisaampia ja huomasin, ettei se työn määrä ole lainkaan sama asia kuin työn laatu. Opetustyötäkin voi tehdä OIKEIN monella tavalla, ja tietysti VÄÄRIN monella tavalla. Tiedän nimittäin erään naisopettajan, joka puurtaa hirvittävän ahkerasti kaikenlaista koko ajan, tekee monisteita, harjoituksia, kantaa vihkopinoja kotiin ja taas kouluun - tekee varmasti enemmän töitä kuin kolme opettajaa yhteensä. Vaan ne oppimistulokset, ne eivät ole kovin kummoiset, oppilaat ovat tyytymättömiä, vanhemmatkin valittavat ettei opettaja osaa opettaa. Mutta hirvittävän määrän työtä hän kyllä tekee.
Ei tässä nyt kukaan hae sulkaa hattuunsa. Enkä haluaisi kärjistää tätä sukupuolten sodaksi.
Olen vain tehnyt havainnon miesopettajista muutamasta koulusta. Olen myös todennut sen, että naisopettaja ei koskaan lähde ilman työlaukkua tai salkkua koulusta kotiinsa.
Mistä se johtuu ja mitä siitä seuraa, saa jokainen päätellä itse. Mukaviahan nämä salkuttomatkin miehet ovat, kivoja kollegoita. Monesti huumorimiehiä, joilla on lunki asenne kaikkeen järkyttävään uuteen, joka opettajaa kohtaa vähintään kerran vuodessa. Tällä lunkiudellaan he pitävät meidät muutkin maan pinnalla. Asialla on puolensa. Toisaalta, mitä vanhemmaksi opettaja tulee, sen suurpiirteisemmäksi hän saattaa muuttua. Joten eiköhän se siitä.
Puhun oikeastaan ehkä hieman suurella suulla, koska olen elämäni aikana ollut vain muutamassa eri koulussa, joista kokemukseni on peräisin.
Kyllä minä kuitenkin tarkoitin näillä lorteilla sellaista opettajatyyppiä, joka on luokassakin henkisesti lortti, ei viitsi, ei innosta, ei syvennä, ei anna oppilaille, ei ohjaa heitä omatoimisuuteen; käskee vaan tehdä ja katsoa kirjasta ohjeita. Ja jos oppilas sanoo, ettei osaa, ei auta oppilasta vaan käskee uudelleen katsoa kirjasta ohjeen, jota oppilas ei ymärrä. Tämäntyyppistä lorttiutta tarkoitin, ja sitä on jonkin verran, ikävä kyllä.
Voi opettaja toki istua pöydän takana, jos hänen opettajapersoonansa on hyvä, siis viisas ja oppilaat havaitseva. Tällöin on ihan sama, vaikka hän seisoisi päällään luokan takana.
Ymmärrän vihjauksesi puurtavasta, monisteita tehtailevasta naisesta. Minäkin tunnen heitä. Rekvisiitta ei ole se juttu. Se juttu on kyky nähdä oppilas ja kyky ohjata oppilas toimimaan tavalla, joka on oppilaalle itselleen hyväksi. Ja kaiken avain on tunne, myötätunto, jopa rakkaus ja kyky antaa ja ohjata eteenpäin elämässä, eikö?
Juuri niin, samaa mieltä loppulauseesi kanssa. Ainakin kun olen koulustamme lähteneiden oppilaiden kanssa myöhemmin keskustellut, niin yllättävän moni näyttää käsittäneen millaisia asioita yritin heille opettaa ja mitä oikein ajoin takaa.